Reader, why did I marry him?

Ennakkoluulot on mielenkiintoinen juttu, ja omiini törmäsin rysähdyksellä lukiessani Jamiaca Kincaidin pienoisromaania Lucy . Ensimmäisen kerran luin Kincaidia joskus kultaisella 1990-luvulla. En valitettavasti muista, mitä teoksia häneltä luin, mutta Lucyn luin nyt ensimmäistä kertaa. Joka tapauksessa aiemmin lukemani perusteella minulle on muodostunut - pitkälti tiedostamaton, kuten nyt huomaan - mielikuva siitä, miten ja mistä Kincaid kirjoittaa. Tämä mielikuvani ei sisällä vahvahkoa naisromaanihenkilöiden seksuaalisuuden kuvausta ja niinpä yllätykseni oli suuri, kun 'Lucyn' samanniminen päähenkilö osoittautui seksuaalisesti varsin aktiiviseksi.  Miksi seksuaalisuus Kincaidin kuvaamana tuntuu vieraalta? Muuta selitystä tälle en keksi kuin sen, että se on ristiriidassa niiden odotusten kanssa, joita Kincaidin teksteihin liitän. Vaan eipä haittaa, vaan oikeastaan päinvastoin. 'Lucy' on kasvukertomus, jossa Lucy matkustaa Länsi-Intian saarilta lapsenlikaksi Irlantiin. E...

Tapahtui jotakin merkillistä, kun pidin ensimmäistä kertaa Helmi Kekkosen uutuusromaania käsissäni. Tapahtui Ferrante. Jokin teoksen nimessä. Tämän naisen elämän herättämä tunne Ferrantesta, eikä siinä kaikki. Heti romaanin alussa on hautajaiset. 15-vuotiaan Helenan äidin hautajaiset. Myös Ferranten romaanin Amalian rakkaus alussa on hautajaiset. Siinäkin päähenkilön äiti on kuollut ja kuukautiset alkavat kesken hautajaisten. Myös Helenan kohdalla kuvataan kuukautisia, niiden tuottamaa lähes halvaannuttavaa kipua. Eikä siinäkään kaikki. Katsoin pari viikkoa sitten elokuvasovituksen Ferranten Amalian rakkaudesta, jossa tytär pukeutuu punaiseen mekkoon. Myös Helena valitsee punaisen mekon hautajaisasukseen ja se on siinä mielessä kummallista, että Suomessa ei ole tapana pukeutua kirkkaisiin väreihin hautajaisissa. Kuvat menevät päässäni vähän päällekkäin. Amalian rakkauden aikuinen nainen ja 15-vuotias Helena punaisissa mekoissaan.  Lisäksi sekä Amalian rakkauden että Tämän naisen ...

"Mutta elossa oleminen maailmassa, päivästä päivään - vaikka meille annetaan enemmän ja enemmän ja enemmän kestettävää, vaikka käsitys siitä mitä kestämme muuttuu, kuten muuttuvat myös menetelmät, joilla me kestämme - se on jonkinasteinen ihme." Maa ja Taivas on romaani ghanalais-amerikkalaisesta perheestä, joka hajoaa. Se kertoo sisaruudesta, lasten ja vanhempien välisestä suhteesta sekä isän poissaolosta. Se kietoutuu trauman ympärille ja nostaa esiin mustana elämisen erityishaasteet Amerikassa.  Kaikki voi olla niin pienestä kiinni. Tapahtua ikään kuin vahingossa. Gyasin romaanissa peruuttamaton saa alkunsa, kun perheen poika Nana loukkaa jalkansa koripallotreeneissä ja hänelle kirjoitetaan kipulääkeresepti, josta tulee portti huumeisiin ja kuolemaan. Perheen äiti vajoaa vaikeaan masennukseen. Vetäytyy kaikesta.  Tytär Gifty päätyy aikuisena opiskelemaan neurotieteitä käsitelläkseen sitä kautta kokemaansa ja ymmärtääkseen kärsimyksen mekanismeja. Laboratoriossa hän tekee ...

Golnaz Hashemzadeh Bonden romaanin Olimme kerran alussa nainen, Nahid, saa tietää sairastavansa syöpää. Elinaikaa on jäljellä ehkä puoli vuotta, ehkä vähemmän. Elämä romahtaa, eikä pelkästään Nahidin elämä sellaisena kuin se on Ruotsissa, jonne hän nuorena pakeni kotimaastaan Iranista. Romahtaa enemmän. Romahtaa kaiken eletyn ja koetun mielekkyys. Miksi se kaikki? Miksi kaikki ponnistelu ja paremman elämän tavoittelu  ja elämisenantamisen tavoittelu seuraavalle sukupolvelle? Miksi? Ja mitä se edes on, jos sen voi syöpä tästä näin vaan katkaista. "Sinulla on korkeintaan puoli vuotta elinaikaa", se helvetin noita-akka sanoi. [...] Olisin halunnut huutaa hänelle: Turpa kiinni! Mikä sinä olet sanomaan minulle, että minun pitää kuolla. Mitä siinä vetistelet, ihan kuin elämäni jotenkin liikuttaisi sinua. Olimme kerran ei ole imperfektiivissä kerrottu satu. Toki se on kirja siitä, mitä tarkoittaa, kun saa tietää kuolevansa pian, mutta minulle se on kuitenkin enemmän jotain ...

Minä tykkään Zadie Smithistä ja jokainen hänen uusi kirjansa on sen vuoksi hartaasti odotettu tapaus. Tästä huolimatta Smithin lukeminen on usein ollut hieman pettymys tai ainakin jollakin tavoin niin hankalaa, että olen joutunut taistelemaan tieni kirjan loppuun. Edellä mainitusta huolimatta en pystyisi olemaan lukematta Smithiä. Aloitin hänen esikoisestaan White Teeth (suom. Valkoiset hampaat) ja siihen suorastaan rakastuin ja tätä kirjaa kohtaan tuntemani ihastuksen päälle alkoi rakentua suhteeni Smithiin. Myös On Beauty (Kauneudesta) teki suuren vaikutuksen. Ongelmani alkoivat hänen romaanistaan The Autobiography Men (Nimikirjoitusmies) ja Swing timea edeltävän NW:n (Risteymiä) kohdalla olin enimmäkseen eksyksissä. Arvata saattaa, että hieman jännitti alkaa lukea Swing timea, joka muuten on myös ensimmäinen Smithin romaani, jonka olen lukenut suomeksi. Huoleni hälvenivät heti Swing timen  ensi sivuilla ja vakuutuin nopeasti, että tämä on nyt Se kirja, joka lujittaa Smith-...

Jos rakkaus ei riitä, jos toiselle hyvän tahtominen ei riitä, mikä sitten riittäisi? Miten oma sokeutemme voi olla niin täydellistä, että emme näe mitä lähimmillemme on tapahtumassa? Miten perhe voi samanaikaisesti olla sekä ulospäin täysin toimiva että sisäisesti täysin epäkunnossa? Celeste Ng:n esikoisteos Everything I never told you tulee olemaan korkealla, kun mietin parhaita vuoden 2015 aikana lukemiani kirjoja. Se täytti minut kuin ilmapallon, josta päästelin ilmoja hyvin hyvin hitaasti. Ng on huikaisevan taidokas kirjoittaja ja hänen romaaninsa sisältää kohtia, jotka melkein pysähdyttävät lukijan sydämen. Loppuun hän varaa vielä kaksi varsin suurta yllätystä, jotka ainakin minussa herättivät varsinaisen tunnemyrskyn. Ng viipaloi kiinalais-amerikkalaisen Leen perheen terävällä veitsellä. Lukija tietää jatkuvasti enemmän kuin kirjan henkilöhahmot ja näin lukijalle avautuvat myös ne pisteet, joissa tapahtumien kulkuun olisi voinut vaikuttaa. Tämä on kuitenkin jälkiviisautta,...

Lähdin lukemaan Alice Munron teosta Lives of Girls and Women (1971) novellikokoelmana. Pari ensimmäistä "novellia" luettuani yllätykseni oli suuri, kun tajusin, että kyseessä onkin romaani. Olen pitänyt Munroa pelkästään novellikirjailijana, joten en tullut edes ajatelleeksi, että tämä onkin romaani. Sinänsä tämä genreväärinkäsitys oli oikein hedelmällinen, sillä samalla huomasin lukevani novelleja toisin kuin romaania. Millä tavalla toisin? Sitä onkin jo vaikeampi hahmottaa, mutta esimerkiksi sellaisen huomion tein, että niin kauan kuin luin teosta novellikokoelmana etsin erilaisia teemoja, joiden arvelin voivan nousta koko kokoelmaa yhdistäviksi teemoiksi. Lives of Girls and Women päätyi kirjahyllyyni vuonna 1997, joten sen oli jo suht korkea aika päästä lukuun. Kun luin teosta pidemmälle, mieleeni muistui myös, että ostin tämän kirjan osana kiinnostustani 1970-luvulla kirjoitettuja naisten kehitysromaaneja kohtaan. Tämä oli projekti, joka ei koskaan tutkimuksellises...

Elena Ferranten romaani Amalian rakkaus palautti mieleeni englantilaisen kirjailijan Kingsley Amisin (1922-1995) toteamuksen, että kaiken suuren taiteen takana on seksi. En ehkä lähtisi ihan noin vahvan väittämän kannalle, mutta ei Amisin toteamus täysin perätönkään ole. Tosin riippuu tietysti myös siitä, miten seksin määrittelee. Itse puhuisin ehkä mieluummin seksuaalisuudesta, joka on jo ilmiönä huomattavasti laajempi. Miten tahansa, Amalian rakkaus on kuppikakku, joka on rakennettu seksuaalisuudesta, vallasta, fetisismistä ja mustasukkaisuudesta. Elena Ferrante on italialainen kirjailija, jonka henkilöllisyyttä ei tunneta. Varmuutta ei ole edes siitä, onko hän nainen vai mies. On myös epäilty, että kynänimen taakse saattaisi kätkeytyä useampikin kirjoittaja. Amalian rakkaus on joka tapauksessa tekijän (tai mahdollisesti tekijöiden) esikoisteos. Huikaiseva psykologinen jännitysnäytelmä, jossa Amalian arvoitusta tutkitaan kuin hän olisi patologin pöydällä oleva ruumis. Ja ruumi...

Päätin lukea  Ruohonvihreää paikatakseni lukusivistyksessäni olevaa Carol Shields -aukkoa. Tätä teosta ennen olin lukenut Shieldsiltä vain romaanin Larry's Party, jonka muistini on sijoittanut lokeroon "taitava", "paikoin häikäisevä" ja "ei ihan minun kirjani." Ruohonvihreää vahvisti näkemystäni siitä, että Shields ei ole ns. minun kirjailijani. Tosin uskoisin, että tämä teos ei edusta hänen parasta tuotantoaan. Shields on taitava sanankäyttäjä, hänen luomansa henkilöhahmot ovat elämästä leikattuja, tarina kulkee ja tunnelmaa riittää. Tästä huolimatta olen lukijana teflonia, ei tartu sitten millään. Tilanne on samankaltainen kuin silloin, kun tapaa ihmisen, josta kyllä pitää, pitää ehkä kovastikin, mutta hänen kanssaan keskustellessaan kumpikin puhuu jatkuvasti hieman toisensa ohi. Ei paljon, mutta juuri sen verran, että olo alkaa tuntua tukalalta ja silmät eksyvät vähän väliä ulko-oven suuntaan. Omaan makuuni Shieldsin teksti on liia...

Seison kirjahyllyn edessä miettimässä mitä lukisin seuraavaksi. Suru pitelee tiukasti kädestäni. Radiossa Jenni Vartiainen laulaa, että ihmisen silmät on itkua varten. Hätkähdän. Edwidge Danticat tarttuu vapaana olevaan käteeni. Nyökkää. Hymyilemme vähän. Edwidge Danticat on Haitissa syntynyt kirjailija, joka 12-vuotiaana muutti Yhdysvaltoihin. Siellä hän koki elämänsä vieraaksi ja etsi lohtua kirjallisuudesta. Hänen tuotannolleen tyypillisiä aihepiirejä ovat kansallinen identiteetti, äiti-tytär -suhde sekä diasporaan liittyvät poliittiset kysymykset. Claire of the sea light on toinen häneltä lukemani teos. Ensimmäinen oli osittain omaelämäkerrallinen teos Brother, I am dying (2007), joka jätti minuun vahvan halun lukea lisää Danticat'ta. COTSLin luettuani tiedän, että tulen lukemaan kaikki hänen kirjoittamansa teokset. Ostamaan ne omaan hyllyyni, voidakseni ohi kävellessäni silittää niiden selkämyksiä, pidelläkseni niitä käsissäni. Danticat'n kirjoitus on runoutta ja lo...

"This family isn't nuclear. It's toxic." Enpä muista milloin kirjan kannessa oleva hehkutuslause olisi ollut yhtä osuva kuin Gillian Flynnin esikoisromaanin Sharp Objects kohdalla. Flynnin ydinperhemyrkky saa lukijan tärisemään. Huh-huh. Päädyin lukemaan Flynnin esikoisteoksen siksi, että Luettua elämää -blogin Elina oli innostunut Fred Vargasin dekkarista Sinisten ympyröiden mies . Elina kuvasi Vargasin teosta niin kiinnostavasti, että minulle iski mahdottoman kova Vargasin lukemisen halu. Koska en kuitenkaan omista yhtään hänen teostaan, tartuin ensimmäiseen omasta hyllystäni käteen osuneeseen dekkariin. Se sattui olemaan Flynnin Sharp Objects, jossa dekkarijuoni kulkee myrkyllisen perheen läpi.  Sharp Objects on piinaavan koukuttava, yllätyksellinen ja lukijansa addiktoiva dekkari, jonka  päähenkilö, Camille Preaker, on toimittaja, joka palaa kotiseudulleen kirjoittamaan lehtijuttua kahden pikkutytön murhasta. Camille ei ole käynyt kotonaan kahdeksaan vuote...

"Niin kauan kuin leijona ei osaa kirjoittaa tulevat metsästystarinat aina ylistämään metsästäjää." Jos haluaa tutustua afrikkalaiseen naiskirjallisuuteen, ei olisi ollenkaan pöllömpi idea aloittaa J. Nozipo Marairen teoksesta 'Tyttäreni Zenzele' (A letter for my daughter, 1996). Moni tuntee jo Chimamanda Adichien, Nigerian tämänhetken valovoimaisimman kirjailijan, mutta ainakin minulta zimbabwelaisen Marairen jo vuonna 1999 suomennettu teos oli kokonaan mennyt ohi. Kiitän Kirja joka maasta blogin  Mariaa , jonka blogista tämän teoksen hoksasin. 'Tyttäreni Zenzele' muodostuu äidin, Shirin, elämänohjeista ja kertomuksista tyttärelleen, joka on lähdössä opiskelemaan ulkomaille. Hän haluaa siirtää tyttärelleen kaiken sen viisauden, mitä hän on elämänsä aikana hankkinut. Se on hänen perintönsä Zenzelelle. Yhtä lailla 'Tyttäreni Zenzele' on kuitenkin myös kertomus siitä, miten syvien roturiitojen jakamasta Rhodesiasta sitkeiden kansalaistaisteluje...