Siirry pääsisältöön

Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat

Chimamanda Adichien Kotiinpalaajat on juhlakirja, sillä sen lukeminen sai minut aloittamaan kirjabloggaamisen vuonna 2013. Että kyllä. Kirjallisuus voi muuttaa elämää monellakin tapaa. Lukemalla saattaa päätyä vaikkapa kirjabloggariksi. Tähän kai kuuluu lisätä, että päivääkään en ole katunut, että kirjabloggaamisen aloitin. Se ei ole vain turhanpäiväinen lisäys, se on myös totta.

Luin tämän loistavan teoksen uudelleen suomenkielisenä tuodakseni sen blogiini ja totean heti aluksi, että minua ei juurikaan kiinnosta teoksessa kuvattu rakkaustarina, sillä Kotiinpalaajat on ehkä hienoin fiktiivinen kuvaus rodusta, rodullistamisesta ja rotuun liittyvistä asioista ylipäätään.  Tämän vuoksi keskityn tässä bloggauksessa lähinnä rotuun sekä siihen kietoutuviin kysymyksiin sukupuolesta.

Rotu itsessään ei ole ongelma. Tavallaan rotu ei ole edes olemassa niin kauan kuin muut ihmiset ympärillä kuuluvat samaan rotuun. Kotiinpalaajien päähenkilö Ifemelukin huomaa oman afrikkalaisen mustuutensa erityisellä tavalla vasta kun hän muuttaa Nigeriasta Amerikkaan. Tässä kohtaa haluan huomauttaa, että myös valkoisuus on rotu. Sitä ei ehkä tule niin usein ajatelleeksi, mutta jokainen meistä, ihonväristä riippumatta, on jonkin rodun edustaja.

Tehdäänpä pieni testi, jonka kysymykset olen lainannut Kotiinpalaajista. Sinun tehtäväsi on vastata niihin kyllä tai ei.

Oletko huolissasi siitä, että lapsesi eivät saa omaa rotuaan käsitteleviä koulukirjoja ja muuta koulumateriaalia?

Jos hoidat jonkin tilanteen hienosti, odotatko saavasi tunnustusta rodullesi? Tai että sinua kuvataan "toisenlaiseksi" kuin rotusi enemmistö?"

Kun haet pankista lainaa, pelkäätkö, että sinua saatetaan rotusi perusteella pitää taloudellisesti epäluotettavana?

Jos liikennepoliisi käskee sinut sivummalle, mietitkö, johtuuko se rodustasi?

Jos kuulut valkoisten suomalaisten rotuun, vastasit luultavasti kaikkiin neljään kysymykseen "ei." On hyvin mahdollista, että edellä mainitut kysymykset eivät ole koskaan tulleet edes mieleesi.  

***

Kotiinpalaajien rakenne hymyilyttää minua. Hymyilyttää siksi, että suurin osa teoksesta sijoittuu kampaamoon, jonne Ifemelu menee laitattamaan hiuksiaan. Kotiinpalaajissa on 522 sivua ja reilusti yli 400 sivua ollaan kampaamossa, josta toki kerronta tekee pitkiä loikkia muille tapahtumapaikoille, niin että lukiessa saattaa hyvinkin unohtaa olevansa edelleen kampaamossa. Adichien tapa kehystää suuri osa kerrotusta hiussalongilla on tietysti tarkoituksellinen. Afrikkalaisessa kulttuurissa hiukset ovat latautunut asia ja myös politiikan mahdollinen väline. Suoristettuja hiuksia pidetään merkkinä periksiantamisesta länsimaisille kauneuskäsityksille, kun taas luonnonmukaiset hiukset signaloivat omaa kulttuuria kohtaan tunnettua ylpeyttä. Hiukset kuuluvat tässä mielessä osittain samaan sarjaan kuin ihonvaalennusvoiteet.

Asia on kuitenkin monimutkaisempi, sillä hiukset ovat myös väline, jolla uskonto hallitsee naisia. Kun Ifemelun äiti luopuu katolisesta uskosta ja kääntyy protestantiksi hän leikkaa hiuksensa ja polttaa ne, koska protestanteille hiusten suoristaminen on synti. Hän luopuu mieluummin "naisenkruunustaan" kuin taistelee hankalien afrikkalaisten hiustensa kanssa, joiden suoristamista hänen uusi uskontonsa ei hyväksy.

Monissa länsimaissa afrikkalaisia luonnollisia hiuksia ei katsota hyvällä.  Ei ole sattumaa, että Michelle Obaman hiukset ovat aina suorat. Valmistuttuaan lääkäriksi ja valmistautuessaan työpaikkahaastatteluihin Ifemelun Uju-täti kertoo saaneensa ystävältään neuvon: "Letit minun pitää purkaa ja tukka suoristaa ennen kuin menen haastatteluihin. [...] Jos on letit, ei pidetä ammattilaisena."

Adichie nostaa esiin amerikkalaisen näennäiskorrektiuden rotukysymyksissä. Tämä näkyy mm. siinä, että suoraa rotuun viittaamista vältetään ja keksitään kummia kiertoteitä. Mustasta naisesta esimerkiksi ei puhuta mustana, vaan upeana naisena. Korrekteille amerikkalaisille on tyypillistä nähdä afrikkalaiset ennen muuta hohdokkaina ja hymyilevinä köyhinä, jollakin tapaa pyhitettyinä. He korostavat tekemänsä hyväntekeisyyden merkitystä, jonka takaa paljastuu, että amerikkalaiset ”paistattelevat antamisen armossa.”

Ifemelun havainnot rodusta ja sen ympärillä käydystä keskustelusta ja merkityksenannoista toimivat pontimena perustaa blogi, jossa hän voi puhua asioista niin kuin hän niistä ajattelee. Blogin suosion kasvaessa Ifemelua pyydetään myös erinäisille puhekeikoille ja hän huomaa varsin nopeasti, että amerikkalaiset eivät halua kuulla hänen ajatuksiaan. He haluavat, että hän vahvistaa sen, miten he rotuasioista ajattelevat, eivätkä pidä soveliaana sitä, että heidän ajatuksiaan kyseenalaistettaisiin.

Ifemelulle elämä Amerikassa aiheuttaa identiteettikriisin, koska häntä ei hyväksytä sellaisena kuin hän on. Asiaan kuuluu, että hänen pitää olla niiden stereotypioiden mukainen, joita amerikkalaisilla afrikkalaisista ja nigerialaisista on. Niinpä Ifemelu päättää hylätä puhetapansa ja opettelee amerikkalaisen puhenuotin. Se ei riitä. Mikään, mitä hän tekee ei riitä, koska hän ei ole syntynyt Amerikassa, jolla ei ole antaa hänelle enempää kuin ikuisen muukalaisen rooli. 

Blogissaan Ifemelu kirjoittaa amerikkalaisesta heimokulttuurista, joka rakentuu luokalle, ideologialle, alueelle ja rodulle. Luokka jakautuu kahteen: rikkaisiin ja köyhiin. Ideologisia vastinpareja ovat liberaalit ja konservatiivit. Alueellisesti Amerikka on jakautunut pohjoiseen ja etelään. Rotu puolestaan rakentuu "rodullisen hierarkian tikkaille," joiden ylimmällä pienalla ovat "valkoiset anglosaksiprotestantit" eli WASPit ja alimmalla mustat. Näiden kahden pienan välillä ovat esimerkiksi juutalaiset. Oletuksena on, että jokainen Amerikassa asuva ymmärtää automaattisesti heimokulttuurin säännöt.

*

On huomionarvoista, että Kotiinpalaajissa se, joka lähtee ulkomaille on nainen. Adichien painotus on selkeän feministinen. Ifemelu jättää poikaystävälleen Obinzelle penelopemaisen odottajan roolin. Teoksessa korostuu lisäksi, että lähteminen ei ole itsetarkoitus, vaan useimmiten reaktio kotimaan mahdottomiin olosuhteisiin. Esimerkiksi Uju-täti muutti Amerikkaan, koska Nigerian yliopistolaitos oli kaaoksessa, joka teki opiskelusta käytännössä mahdotonta. Ifemelun lähdön syyt olivat pitkälti samat.

Toisin kuin Uju-täti, Ifemelu päättää palata takaisin Nigeriaan. Kyseessä ei ole niinkään romaanin sisälle sijoittuva teko kuin selkeä yhteiskunnallispoliittinen viesti. Ei ole olemassa onnenmaata. Ei ole olemassa toista kotimaata. Nigeriaa tai mitään muutakaan maata ei rakennetaan niin, että aivot vuotavat ulkomaille. Voidaan toki kysyä,  onko kotiin palaaminen ylipäänsä mahdollista. Mitä tarkoittaa palata sinne, mistä on lähtenyt, kun lähtömaa poissaolovuosien aikana on monilta osin käynyt vieraaksi. Missä on se koti, josta Ifemelu kerran lähti?

Adichien yhteydessä nostetaan usein esiin hänen Nigerian sisällissodasta l. Biafran sodasta kertova teoksensa Puolikas keltaista aurinkoa. Se on erinomainen teos ja tavallaan teos, joka Adichien piti kirjoittaa, jotta jälkipolvet muistaisivat ja maailma saisi tietoa siitä, mitä Nigeriassa 1960- luvun lopullla tapahtui. Nykymaailmassa, jossa yhä useammat ihmiset joutuvat jättämään kotimaansa ja eri kulttuurit ja etniset ryhmät joutuvat usein törmäyskurssille keskenään, Kotiinpalaajat on teos, jonka lukemisen pitäisi olla suorastaan pakollista. Vaikka Adichie kertoo mustan afrikkalaisen kokemuksista Amerikassa on Ifemelun tarina pohjimmiltaan jokaisen muukalaisen tarina.


Chimamanda Ngozi Adichie: Kotiinpalaajat 
522 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Americanah
Suomennos: Hanna Tarkka
Kustajantaja: Otava (Otavan kirjasto)

Kommentit

  1. Tämä oli kyllä vaikuttava kirja - ei tosin ihan niin minulle henkilökohtaisesti vaikuttava kuin olisin toivonut. Koin tätä lukiessa jotenkin jopa ulkopuolisuutta, siinä oli niin paljon sellaista mitä en jotenkin valtaväestöön kuuluvana pystynyt ymmärtämään, onnistunut samaistumaan samalla tavalla kuin ehkä jotkin muut kirjat. Toisaalta taas rakastin tässä juuri sitä, että se ei tarkoituksenhakuisesti kärjistänyt tai laimentanut, vaan oli jotenkin todella aito. Hieno kirja, siitäkin huolimatta, etten siitä itse niin paljoa irti saanut. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Laura, kommenttisi ilahduttaa minua todella paljon ja erityisesti se, että kirjoitat tuosta ulkopuolisuuden kokemuksesta. Tästä päästään siihen, että kaikkea kirjallisuutta ei ole tarkoitettu ensisijaisesti valkoiselle länsimaalaiselle. Meille tekee oikein hyvää se, että emme ymmärrä ja erityisesti se, johon kommentissasi viittaat, että tunnustamme, että omasta asemastamme johtuen emme ymmärrä. Tässä kokemuksessa rotumme vaikutukset tulevat näkyviksi.

      Kirjoitin graduni Alice Walkerin eräästä romaanista ja siinä tuli vaihe, jolloin jouduin melkoisen kauhun valtaan, kun en meinannut päästä yli kysymyksestä "mitä tästä teoksesta ymmärrän ja voin valkoihoisena naisena sanoa." Se oli tärkeä kokemus, erittäin oleelllinen. Kiitos paljon kommentistasi, joka sai miettimään taas kerran ymmärtämiseen liittyviä asemia ja paikkoja, joista käsin luemme ja puhumme.

      Poista
    2. Tämä on ehdottomasti totta, ja juurikin tämän kirjan kautta sitä onkin helppo lähestyä. Kuten alempana kirjoititkin, tämä on ollut Adichielta todella rohkea kirja, etenkin noiden edellisten myyntimenestysten jälkeen. Jotenkin toisen maan sotaan ja sortoon on niin paljon helpompi kenen tahansa samaistua kuin ulkopuolisuuteen ja yrityksiin sulautua (tai olla sulautumatta) kantakulttuuriin. Mutta se tosiaan tekee vain hyvää, saa muistamaan senkin, että ei me tästä omasta näennäisestä valtaväestöasemasta huolimatta olla ainoita ketkä täällä elää ja kokee, eikä kaikkien kokemukset meitä voi koskettaakaan. Kiitos hurjan hyvästä pohdinnasta itsellesikin, tämä sai minutkin ajattelemaan tätä kirjaa jotenkin vielä vahvemmin tästä näkökulmasta, ja antamaan sille ehkä entistä enemmän arvoa. :)

      Poista
    3. Laura, kommenttisi on erinomainen tiivistys tämän teoksen merkityksestä ja tärkeydestä. Varmasti olisi ollut Adichielle houkuttavaa jatkaa hyväksi havaitulla linjalla, kun suosio on jo suurta ja paljon lukijoita. Minusta hänestä kertoo paljon se, että hän otti riskin ja kirjoitti tämän teoksen. Tavallaanhan tässä on vähän sama tilanne Adichiella itsellä kuin Ifemelulla teoksen sisällä. Varmasti moni olisi halunnut hänen kirjoittavan muuta, mutta hän käytti kirjallisuutta siinä mielessä hyväkseen että kirjoitti siitä, minkä kokee tärkeimmäksi ja mitä varmasti on vaikea muutoin kuin kirjallisuuden kautta välittää ihmisille. Kiitos vielä Laura avaavasta jatkokommentistasi.

      Poista
  2. Minua rassasivat ne kampaamojutut. Mielessä pyöri yksi hupielokuva, jossa miesnäyttelijä esitti kaikkia rooleja parturissa.
    Kotiinpaluu ei ollut yhtä kunnianhimoinen kuin Purppuranpunainen hibiskus ja Puolika keltaista aurinkoa. Pidin enemmän afrikkalaisten olojen kuvaamisesta kuin amerikkalaisten.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se näyttelijä oli Eddie Murphy.

      Poista
    2. Purppuranpunaista hibiskusta (kirjoitan siitä lähiaikoina) ja Puolikasta keltaista aurinkoa länsimaisen valkoihoisen lukijan on paljon helpompi ymmärtää tai ainakin luulla ymmärtävänsä kuin Kotiinpalaajia.

      Kotiinpalaajat tuo esiin meille vieraita kokemuksia. Ne ovat epämukavia ja juuri siksi niin tarpeellisia, koska niiden kautta voimme oppia jotakin sellaista rotuasioista, joihin meillä arkielämässä ei välttämättä ole pääsyä.

      Kotiinpalaajat on riski, valtava riski, jonka Adichie ottaa varmasti hyvin tietoisena siitä, että monelle valkoihoiselle lukijalle tämä teos on hankala, eikä herätä samanlaista varauksetonta ihastusta kuin hänen aiemmin kirjoittamansa. Todella mielenkiintoista nähdä, mitä hän kirjoittaa Kotiinpalaajien jälkeen. Kiitos Mai ja hyvää helatorstaiviikonloppua (olipas pitkä yhdyssana :) )

      Poista
  3. Kyllä: "Kirjallisuus voi muuttaa elämää monellakin tapaa." Kyllä vain se myös johtaa toisinaan tekoihin, joita ilman sitä ei olisi tehnyt. Tämä teos on siis todellakin juhlakirja, kun se on saanut sinut perustamaan blogisi, hipheihurraa <3 Varmasti tämä on myös hieno ja avartava teos. On kovin totta jo se, että eipä noita neljää kysymystä tässä positiossa juuri mieti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosiaan monellakin tapaa hyvin tärkeä teos ja kuten sanoit "avartava." Adichie on upea tyyppi ja rohkea kirjoittaja. Tämän teoksen kanssa vähän sama juttu kuin mitä Ifemelu koki Amerikassa. Kaikki eivät varmaankaan haluaisi kuulla Adichien viestiä, mutta juuri sen tähden se on entistä tärkeämpi. Kiitos Katja.

      Poista
  4. Upea, rohkea kirja! Sai minutkin ajelehtimaan kohti uudenlaista intohimoisempaa lukemista ja kirjoittamista. Ajankohtainen myös täällä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla Milamilim, että sinäkin olet "joutunut" tämän teoksen pauloihin. Adichie on niin hyvä, että lukijakin ottaa ryhtiliikkeen. Ihan jännittää, mitä hän seuraavaksi kirjoittaa. Kiitos kommentistasi!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän