Susanna Alakoski: Köyhän lokakuu - päiväkirja

Ei, tämä ei ole päiväkirja, vaikka teoksen alaotsikossa niin sanotaankin. Tämä ei ole myöskään elämäkerta, vaikka Alakoski pohtiikin elämäkerran kirjoittamisen mahdollisuuksia ja rajoituksia. Tämä on pamfletti. Tämä on vimmaa. Tämä on se teos, joka poliitikkojen pitäisi lukea ennen kuin he tekevät päätöksiä siitä, mistä seuraavaksi leikataan. Jos tämän luettuasi et ymmärrä yhtään aiempaa enemmän, mitä on köyhyys, häpeä ja kodittomuus, olet toivoton tapaus vailla empatian hitustakaan.

Ymmärrätkö sinä miten tärkeä olet köyhälle ihmiselle? Miten tärkeää on että juuri sinä tunnet solidaarisuutta heikoimpia kohtaan? Sinulla on valtaa ja vaikutusvaltaa, sinulla on sanoja, ja siksi sinun on puolustettava niitä jotka eivät itse voi.

Esikoisteoksellaan "Sikalat" (Svinalängorna, 2006) Alakoski voitti pohjoismaisen August-palkinnon ja myöhemmin romaani dramatisoitiin elokuvaksi nimellä "Sovinto". Sekä luku- että katselukokemus olivat rankkoja ja vielä piinallisemmaksi asian teki se, että katsoja tiesi romaanin/elokuvan perustuvan pitkälti Alakosken omiin elämänkokemuksiin. Alakosken perhe muutti 1960-luvulla Ruotsiin ja voi siellä hyvin huonosti. Alkoholia, perheväkivaltaa, köyhyyttä, häpeää. Ville Virtanen perheen isänä teki minuun niin lähtemättömän vaiktuksen, että lukiessani "Köyhän lokakuuta" tuntuu, että hänen roolihahmonsa kurkistelee vähän väliä olkapääni takana.

"Köyhän lokakuussa" Alakoski yrittää ymmärtää, miksi hänen perheelleen kävi niin kuin kävi. Miksi kukaan ei osannut auttaa tavalla, josta olisi ollut hyötyä. Teokseen lainatut sosiaaliviranomaisten raportit kertovat karua kieltään siitä, että ongelmat olivat kyllä tiedossa, mutta niihin ei osattu tarttua. Lapsen näkökulmasta köyhyys oli sitä, että ei ollut samanlaisia farkkuja ja lenkkareita kuin muilla lapsilla, koulun alkaessa kesäloman jälkeen ei ollut kerrottavana kesälomamuistoja, ei ollut polkupyörää, ei pidetty synttäreitä, ei ollut rahaa lähteä retkelle.  Oli isä, joka joi ja oli juovuksissa väkivaltainen. Oli äiti, joka hänkin joi ja jonka ruumiissa ei ollut yhtään paikkaa, johon isän väkivalta ei olisi ulottunut. Oli isä ja äiti, jotka käyttivät lääkkeitä oikein, mutta useimmiten väärin.

Juominen auttaa. Viina parantaa ahdistuksen, hetkeksi. Se antaa pakokeinon, hetkeksi. Harmaa taivas värjäytyy vaaleanpunaiseksi, rikkinäisistä huonekaluista tulee ehjiä, uudet verhot ripustetaan ikkunaan, lattiat päällystetään, me muutetaan, olot kohenevat, kaikki on hyvin ja lapset leikkivät uusilla leluilla. Tehdään suunnitelmia, uskotaan tulevaisuuteen ja omiin kykyihin. Sanotaan hyvästit raskaalle työlle, päästään eroon ylimääräisistä töistä. Kostutetaan huulia, juodaan vielä lasillinen ja selkäsärky hellittää, nähdään miten kaupungin läpi kuljetaan pää pystyssä sen sijaan että tullaan kotiin kumarassa pesemään työläisen pahanhajuisia jalkoja.

Muistot eivät "Köyhän lokakuussa" suostu järjestymään kertomukseksi, välimerkit katoavat, välillä ne huutavat. Lattia on täynnä sosiaaliviraston raportteja. Nekin ovat vain yksi näkökulma. Lapsuus on ripoteltuna moniin suuntiin, siitä ei saa otetta. Se ei suotu muuttumaan lineaariseksi kertomukseksi, vaikka se onkin läsnä jokaisessa hetkessä. Alakosken vanhemmat ovat kuolleet, sisaruksilla ei mene kovin hyvin. Arvet ovat syviä, epämuodostuneita ja pitkiä, yksi elämä lyhyt niiden käsittelemiseen ja korjaamiseen.

Ranskalais-kuubalainen kirjailija Anais Nin on sanonut, että se mikä on kaikkein yksityisintä, on myös kaikkein  yleisintä. Alakosken teoksessa hänen oman perheensä kokema köyhyy kasvaa henkilökohtaista tasoa paljon isommaksi kuvaksi siitä, mitä köyhyys voi olla ja miten helposti ja nopeasti köyhyyteen putoaminen saattaa tapahtua. Tarvitaan vain muutama peräkkäinen vastoinkäyminen ja yhteiskunnan turvaverkko repeää. Se voi tapahtua naapurillesi. Se voi tapahtua sinulle tai minulle.

Alakoski haluaa meidän ymmärtävän, että kukaan ei valitse köyhyyttä vapaaehtoisesti. Köyhyys on rakenteellinen ja poliittinen ongelma, eikä se johdu ensijaisesti omasta saamattomuudesta tai laiskuudesta, kuten viime aikoina suomalaisessakin yhteiskunnallisessa keskustelussa on väliin väitetty. Se, että joku pitää köyhyyttä ihmisen omana vikana kertoo ainoastaan siitä, että kyseinen puhuja ei tiedä, mistä hän puhuu. Siksi hänen pitäisi lukea Alakosken pamfletti.

Epäitsekkäässä maailmassa on kirjoitettava niiden puolesta, jotka eivät siihen itse pysty. Välillä se on tehtävä lihavoiduin kirjaimin korkealta ja kovaa. Sen Alakoski osaa vakuuttavasti.