sunnuntai 22. joulukuuta 2013

Leena Parkkinen: Galtbystä länteen

Leena Parkkisen 'Sinun jälkeesi, Max' (2009) oli harvinaisen hieno esikoisteos. Tarina siamilaisista kaksosista palkittiinkin ansaitusti Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnolla. 'Maxia' lukiessani muistan ajatelleeni, että teos irtoaa ilahduttavalla tavalla perisuomalaisesta realismista ja kurkottaa kohti eurooppalaisen kirjallisuuden kenttää. 'Max' ei ollut helppoa kirjallisuutta, vaan se vaati lukijalta paljon. Tätä taustaa vasten odotukseni Parkkisen uudelta romaanilta olivat korkealla. Yllättääkö hän minut jälleen?

Heti alkuun on todettava, että 'Galtbystä länteen' on helpompi teos kuin 'Max', jolla en tarkoita, että se olisi mitenkään huono asia. Parkkinen jatkaa toisessa romaanissaan jo esikoisteoksesta tuttuja teemoja tutkiessaan erilaisuutta ja ihmisen symbioottista suhdetta toiseen ihmiseen. Kerronta on vahvaa ja tempaa lukijan otteeseensa heti alkusivuilta. Jotain teoksen imusta kertonee sekin, että minun oli pakko lukea se loppuun, vaikka kello oli jo paljon ja nukahdin teoksen loppusivuilla pari kertaa väsymyksestä kesken lukemisen. En vaan voinut jättää lukemista kesken.

'Galtbystä länteen' rakentuu mysteerin ympärille. Vuonna 1947 Fetknoppenin pienellä saarella on tapahtunut 17-vuotiaan, raskaana olevan Kerstin murha. Teosta syytetään Sebastinia, joka saaren asukkaiden mielestä on outo ja kummallinen. Hänen sisarensa Karen ei kuitenkaan suostu uskomaan veljeään syylliseksi ja 65 vuotta tapahtuneen jälkeen Karen palaa saarelle selvittämään, mitä todella tapahtui ja kuka Kerstin murhasi.

Karen on riemastuttava hahmo. Teoksen nykyhetkessä 83-vuotias teräsvanhus kurvailee vuoden 1956 Plymouth Furylla tavalla, joka tuo mieleeni Ridley Scottin Thelman ja Louisen. Siinä missä Louise aseineen pelastaa Thelman raiskaukselta huoltoaseman baarissa, Karen ottaa käyttöön helmikoristeisen revolverinsa ja estää ryöstön niinikään huoltoasemalla. Välikohtauksen päätteeksi Karen ottaa mukaansa 17-vuotiaan iranilaistytön Azarin.

Parkkisen kuvaukset Fetknoppenista suljettuna saaristolaisympäristönä ja selvittämättömän murhan tapahtumapaikkana ovat tunnelmaltaan sukua Monika Fagerholmin teoksille. Karenin ja Sebastianin suhde on hyvin läheinen, voisi sanoa jopa liian läheinen. Sebastianilla on kuitenkin suuri salaisuus, josta Karen saa tietää vasta alkaessaan tutkia menneisyyden tapahtumia.

'Galtbystä länteen' on parhaimmillaan Parkkisen kuvatessa saarta ja sen ihmisiä. Sodanjälkeinen niukkuus on kouriintuntuvaa niin materiaalisessa kuin henkisessäkin mielessä. Saarella on omat lakinsa, eivätkä saarelaiset hyväksy Karenin muualta muuttanutta äitiä, joka tilaa irtopuuteria Tukholmasta ja kasvattaa saaren ilmasto-oloihin sopimattomia kukkia. Siinä missä Karenin äiti ei mukaudu saaren tapoihin, Karen menee tahdonvoimallaan vaikka läpi harmaan kiven, kuten esimerkiksi silloin kun hän pukeutuu mieheksi, kun sodan aikana on puutetta tanssikavaljeereista. 

Azarin kanssa Karen ryhtyy tekemään omaa murhatutkimustaan saarella ja romaani saa jännityskertomuksen sävyjä, kun Karen löytää tuntemattoman jättämän uhkausviestin. Joku haluaa Karenin lähtevän saarelta pois - joku, joka pelkää paljastuvansa murhaajaksi. Toistaako historia itseään? Murhataanko myös Azar, joka on Kerstin ikäinen ja hänen laillaan myös raskaana. Jotain karmivaa on siinäkin, että Azar nukkuu saaressa Sebastianin huoneessa. Oman jännitysmausteensa tarinaan antaa lisäksi se, että Azarilla on myös henkilökohtaiset syynsä pysytellä piilossa muutamilta tuttaviltaan.

Parkkisen kieli on vaivatonta ja kaunista ilman häivettäkään keinotekoisesta lyyrisyydestä. Tarina soljuu eteenpäin vaivattomasti, mutta sanojen pohjavirrat ovat usein tummia. Sebastianin traaginen kohtalo hengittää tekstistä läpi. Parkkinen osoittaa vakuuttavasti, miten suljettu saarelaisyhteisö luo oman näkemyksensä ihmisestä, joka on erilainen kuin muut ja miten tämä näkemys vähitellen junttautuu kivikovaksi totuudeksi.

"Mutta totuus oli, että Sebastian oli häiriintynyt niin kuin nykyään sanotaan. Se lähetettiin sodastakin takaisin. Eikä silloin vapautettu pienistä. Kaikki tarvittiin sotavuosina tykinruoaksi".

Lukijana mieleni tekee puolustaa Sebastinia. Hän oli herkkä ja taiteellinen poika, joka traumatisoitui pahasti sodassa, eikä vähiten sen vuoksi, että joutui makaamaan samassa kasassa kuolleiden ruumiiden kanssa. Hän oli poika, joka tuomittiin Kerstin murhasta ja joka hirttäytyi vankisellissä sukkiinsa. Ennen kaikkea hän oli poika, joka rakasti palavasti.

Parkkinen upottaa romaaniinsa kaksi pitkähköä kertomusta, joista toinen käsittelee Sebastianin opiskelija- ja rakkauselämää Turussa. Toinen taas Azarin elämää ja perhettä. Nämä sisätarinat katkaisevat tarinan jännitteen ja itse teoksesta käsin on vaikea perustella erityisesti jälkimmäisen tarpeellisuutta. Teoksen loppupuolella on myös muutamia melko epäuskottavilta vaikuttavia juonenkäänteitä, mutta nämä pienet kauneusvirheet antaa mielellään Parkkiselle anteeksi, sillä niin hienon romaanin hän on kirjoittanut.

Kehotan sinuakin istumaan Karenin Plymouth Furyn kyytiin!


Muita blomerkintöjä tästä teoksesta:


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti