Siirry pääsisältöön

Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Aki Ollikaisen 'Nälkävuosi' on naturalistis-realistinen kertomus, joka kuvaa nimensä mukaisesti 1860-luvun lopun nälkävuosia. Aikaa, jolloin noin 8 prosenttia Suomen väestöstä kuoli nälkään ja kulkutauteihin.

Ollikaisen romaani liikkuu kahdella tasolla. Aluksi esitellään Juhani, Marja sekä heidän lapsensa Mataleena ja Juho. Toisella tasolla Ollikainen kuvaa tapahtumia Helsingissä, senaattoria ja Renqvistin veljeksiä Teoa ja Larsia. Rikkaampaa kansanosaa nälkä ei kosketa samalla tavalla kuin köyhempiä, mutta nälkävuosien vaikutus ulottuu monin tavoin myös heidän elämäänsä. Ollikainen selkeästi haluaa välttää kansan ja herrasväen vastakkainasettelua ja kuvata nälkävuodet koko kansakuntaa ravistelevana katastrofina.

Lukukokemuksena 'Nälkävuosi' oli loisteliaisuudestaan huolimatta raskas ja ahdistava, joka tosin lienee kirjailijan tarkoituskin. Ollikainen osoittaa, miten raadollinen ihminen on. Kun nälkää jäytää sisuksia, ei leipäpalaa jaeta kaverin kanssa, vaan se pistetään omaan suuhun ja jos mahdollista varastetaan lisää vielä kaverin taskustakin. On kyse henkiinjäämistaistelusta, jossa vastapelaajina on muiden ihmisten lisäksi kulkutaudit ja kuolema.

'Nälkävuodessa' ihmisen vietit ovat paljaimmillaan. Elämänvoima repii riutunutta ruumista yhteen suuntaan, kuolemanvietti toiseen. Tavalliselle kansalle olemassaolo on kamppailua päivästä toiseen, leipäpalan perässä raahautumista, kerjäämistä ja häpeää. Kiertolaisen sielu ei ole minkään arvoinen ja usein kuolema ottaa omansa. Juhani kuolee. Mataleena kuolee. Marja kuolee. Eikä kuolema ylenkatso parempaakaan väkeä, vaan vie mukanaan myös tohtori Bergin. Vain Juho pelastuu, kun hänet otetaan kasvattipojaksi.

Ollikaisen romaanille on ominaista poikkeuksellisen suorasanaiset seksuaalisuuden kuvaukset, jotka nousevat teoksen muusta kuvastosta kuin punainen kipinä loputtoman pimeän pakkastalven hämäryydestä. Epilogissa "Marja tarttuu kiinni Juhanin kovana seisovaan kaluun. Hänenkin tekisi mieli, mutta pelko on vielä polttavaa himoakin suurempi. Entä jos hän tulee raskaaksi." 

Marjan ja Juhanin välillä seksuaalisuus on kaunista, mutta muualla teoksessa se muuttuu usein joko halveksunnan tai vallankäytön välineeksi, kuten käy esimerkiksi silloin, kun Marja juuri ennen kuolemaansa raiskataan. "Mies tunkee sormensa Marjan jalkojen väliin, vetää ne sitten pois, sylkäisee niihin ja työntää ne takaisin sisälle. Mies survoo huohottaen Marjaa, jota kauhun kylmä käsi painaa pinnan alle, ei päästä pois. Happi loppuu. Sitten mies työntyy Marjan sisään."

'Nälkävuodessa' naiset ovat usein objekteja, joille mies voi tehdä mitä haluaa. Naisen alisteisesta asemasta hyvä esimerkki on kohtaus, jossa Teon tuttava Matsson pyytää Teoa tutkimaan, onko hänen sukulaistytöllään Saaralla kulkutauteja. Tyttö kiinnostaa Teoa, koska hän kokee voivansa muokata tytöstä ajatuksissaan sellaisen kuin haluaa. Teolle Saara on kuin näyttelyesine, jonka intiimejä paikkoja hän tarkastelee ja törkkii lääkärinammattinsa tuomilla valtuuksilla.

Paradoksaalisesti ainoa nainen, joka teoksessa välttyy seksuaaliselta väkivallalta on prostituoitu Cecilia, Teon rakastettu. Ceciliaa Teo ei pysty alistamaan, ei edes saamaan selvää siitä, kuka tämä todella on. Siinä missä Marjan toiveissa väikkyy unelmakaupunki Pietari, ei Teo lakkaa kaipaamasta saavuttamattoman Cecilian perään.

Minua Ollikaisen seksuaalikuvaukset hämmensivät. Niiden ja muun teoksen välillä tuntui olevan sovittamaton ristiriita. 'Nälkävuosi' ei juurikaan toivoa tarjoa. Jäinkin miettimään, että ehkäpä teoksen seksuaalisuus tulisikin tulkita niin, että olipa nälkä ja puute kuinka kovia tahansa, seksuaaliviettiä ne eivät pysty nujertamaan. Elämä jatkuu kaikesta huolimatta.

Teos, joka lukiessa nousi mieleen: Lars von Trierin elokuva 'Dancer in the Dark'

Kommentit

  1. Tämän postauksen jälkeen Ollikaisen kirja alkoi kiinnostamaan...tähän asti olen hieman vierastanut sitä ;)

    VastaaPoista
  2. Kiitos Mai. Sittenpähän ei mennyt postaus hukkaan. :)

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Riikka Pulkkinen: Lumo

Se on menoa heti ensimmäiseltä sivulta. Se on menoa niin kuin se on myös Riikka Pulkkisen uutuusromaanin Lumo romaanihenkilöille, kun he kohtaavat Philippa Laakson, joka on 17-vuotias ja kuollut. Philippan kuolema on mysteeri. Harvoin 17-vuotias terve ihminen löytyy kotipihalta kuolleena ilman merkkejä väkivallasta tai ilman että selitystä ei vaikuta tarjoavan edes kuolinsyytutkimus. "Miksi tyytyä olemaan ihminen, jos voi olla maailma."  Philippa on myrskynsilmä. Myrskyn, jolla on lähes rajaton tuho- ja hellyysvoima. Myrskyn, johon hän vetää mukaan niin lähipiirinsä kuin muutkin tapaamansa ihmiset. Hän on arvaamaton, tulivuoren kaltainen. Hän ei jätä rauhaan. Ei elossa, ei kuolleena, eikä romaanin keskushenkilönä. Philippa on magneetti, liikenneympyrän keskikohta. Kaupungeista eniten Rooman kaltainen. Hänestä lähtevät kaikkien muiden romaanihenkilöiden tiet. Ja häneen ne palaavat. Philippa pitää Pulkkisen teoksen kerronnan ja sen henkilögallerian kasassa. Hänen ympärilleen k

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Petra Forstén: Kadonneet tytöt

En ollut lukenut Petra Forsténin Kadonneita tyttöjä edes puoleen väliin, kun jo tiesin, mikä tulisi olemaan ensimmäinen tästä teoksesta kirjoittamani lause. Toki siinä vaiheessa oli vielä olemassa riski, että teos muuttaisi kurssia tavalla, joka pakottaisi vaihtamaan kyseisen lauseen.  Niin ei käynyt ja se lause kuuluu: Kadonneet tytöt ei ole mikään tavanomainen esikoisromaani. Forsténin kerronta nimittäin on niin taidokasta, että sen kaltaista tulee yleensä esiin vasta kirjailijan myöhemmissä teoksissa.  Kadonneista tytöistä näkyy, että Forstén on lukenut paljon ja hänen lukemansa on muuttunut kirjalliseksi ja kerronnalliseksi pääomaksi. Kaikille niille, joiden ensisijainen tavoite on olla kirjailija tämä teos on hyvä muistutus siitä, että kirjoittaminen alkaa lukemisesta. * Kadonneiden tyttöjen lähtöasetelma on kutkuttava. Teoksen päähenkilö Agnes on ollut teini-ikäisenä osa viiden tytön muodostamaa Laumaa ja tyttöjen, nyt jo naisten, on määrä tavata 20 vuoden tauon jälkeen. Agnes, j