tiistai 3. joulukuuta 2013

NoViolet Bulawayo: We need new names

 We need new names on kasvukertomus 10-vuotiaasta tytöstä nimeltä Darling. Romaanin alkuosan tapahtumat sijoittuvat Zimbabween, jossa Darling ja hänen ystävänsä Godknows, Stina, Chipo, Bastard ja Sbho yrittävät haastavissa olosuhteissa pärjätä, miten parhaaksi näkevät. Aikuiset ovat pitkälti poissaolevia, Zimbabwe on kaaoksessa ja lapset varastavat nälkäänsä guava-hedelmiä.

Bulawayon Zimbabwesta luoma kuva on lohduton. Darlingin isä, kuten niin monet muutkin, sairastaa AIDSia.  Hänen ikätoverinsa Chipo on raskaana ja tämän vuoksi oivallinen valokuvauskohde kylään saapuneille auttajille. Puusta roikkuva ruumis merkitsee lapsille mahdollisuutta myydä ruumiin kengät ja ostaa niillä leipää. Presidentti Mugabea  kannattavat joukot kylvävät tuhoa ja pelkoa väkivaltaisilla Afrikka afrikkalaisille -hyökkäyksillään. Yhteiskunnallisen muutoksen puolesta taistelevia tapetaan. Kaiken yllä kaikuu stereotyyppiseksi kuvatun pastorin saarnat.

Lukijana minua alkoi häiritä ajatus kurjuuden estetiikasta, inhimillisen kärsimyksen ja tragedian muuttamisesta uutisista tutuiksi kuviksi. Nälkä, sota, sairaudet, aliravitsemus, väkivalta. Katsokaa ja kauhistukaa. Lukijana minua kiinnostaa, miksi kysymys kurjuuden estetiikasta nousi mieleeni juuri Bulawayon teoksen kohdalla. Muutama viikko sitten luin nigerialaisen Christie Watsonin romaanin Tiny Sunbirds far away, joka kuvastoltaan sisälsi monia yhtymäkohtia Bulawayon teokseen, mutta toisin kuin Bulawayolla Watsonilla tapahtumat oli nivelletty osaksi henkiköiden elämää, kun taas Bulawayolla kurjuus ja väkivalta vaikuttavat itsetarkoituksellisen päälleliimatuilta tehokeinoilta.

Se, että en lukijana pysty päättämään, tuottaako Bulawayo kurjuuden estetiikka vai kyseenalaistaako hän sen, on häiritsevää, mutta samanaikaisesti näiden kahden eri vaihtoehdon läsnäolo tuo esiin sen, miten vaikea on kuvata kurjuutta ilman, että siihen liittyisi sen tuottamista. Joka tapauksessa Bulawayo myös kyseenalaistaa sekä länsimaisen ihmisen suhtaumistavan kurjuuteen että hänen halunsa auttaa. Tämä tulee osuvasti esille, kun erilaiset auttajaryhmät saapuvat Zimbabween ja heille tuntuu olevan ensisijaista lasten nauravien kasvojen valokuvaus.

Zimbabwen karu todellisuus peilautuu lasten leikeissä, kuten esimerkiksi maaleikissä, jossa lapset taistelevat siitä, kuka saa olla mikäkin maa. Oikeita maita ovat mm. Britannia, Australia, Kanada, Sveitsi ja "maidenmaa" Amerikka. Sen sijaan taas Kongo, Somalia, Irak, Sudan, Haiti, Sri Lanka ja Zimbabwe ovat maita, joita kukaan lapsista ei haluaisi olla. Who wants to be a terrible place of hunger and things falling apart? 

Bulawayon esittämän kysymyksen voi nähdä vastauksena siihen, miksi ihminen lähtee kotimaastaan etsimään parempaa elämää. Myös Darling lähtee tätinsä luokse Amerikkaan, joka pian osoittautuu aivan toisenlaiseksi kuin hänen unelmiensa Amerikka. Darling ei kuitenkaan halua tuhota zimbabwelaisten ystävien unelmaa Amerikasta ihmeiden maana ja tämän vuoksi hän ei kerro, että toisinaan hän ei uskalla mennä ulos, koska siellä ammutaan tai että naapuri hukutti neljä lastaan kylpyammeeseen tai että kaduilla on kodittomia, jotka kerjäävät ruokaa. Amerikassa Darlingista tulee muukalainen. Hän ei voi käyttää omaa kieltään ja vieraan kielen puhuminen on vaivalloista ja tämän seurauksena on vaikea ilmaista juuri sitä, mitä tarkoittaa. Amerikasta ei myöskään voi lähteä, koska paperittomana sinne ei olisi paluuta.

Bulawayo kuvaa taitavasti maahanmuuttajan vaikeaa tilannetta. Kotimaasta oli lähdettävä, koska siellä ei pystynyt elämään. Uudessa kotimaassa taas elämä on muukalaisen elämää, josta maahanmuuttajat ovat maksaneet korkean hinnan. For the visas and passports, we begged, despaired, lied, groveled, promised, charmed, bribed - anything to get us out of the country. [...] Girls flat on their backs [...], America on their minds.

Yhteenkuuluvuuden tunteen tarjoavat toiset kotimaansa jättäneet, jotka yhtä lailla kantavat sukulaistensa rypistyneitä valokuvia lompakoissaan ja lähettävät rahaa entiseen kotimaahansa. Unelmien Amerikassa elämä on loputonta työntekoa työn vaarallisuudesta välittämättä. Työnteosta tulee uusi maaleikki, kun eripuolilta maailmaa kotoisin olevien ihmisten nimiä on vaikea lausua ja heitä kutsutaan tämän vuoksi pelkästään kotimaansa nimellä. Tässä maaleikissä ihminen sekä menettää yksilöllisyytensä, että on tämän menetyksen kautta yhteydessä toisiin samaan kokeneisiin. Come, Ethiopia, move, move, move; Israel, Kazakhstan, Niger, brothers, let's go!

Darlingin elämää Amerikassa varjostaa kaipuu takaisin kotimaahan. Pikku hiljaa länsimainen ajattelemisen tapa saa hänestä otteen, joka tulee riipaisevalla tavalla esiin, kun Darling teoksen lopussa puhuu puhelimessa Chipon kanssa. Hän surkuttelee ystävänsä elämää Zimbabwessa, johon tämä vastaa, että kaikkialla maailmassa on kärsimystä. Siinä missä Chipo elää zimbabwelaista todellisuutta, Darling katsoo sitä BBC:stä. Järkytyksekseen Darling tajuaa, että Chipon mielestä Zimbabwe ei enää edes ole hänen kotimaansa. Chipo syyttää Darlingia siitä, että tämä lähti Amerikkaan paremman elämän perään. Chipon sanoihin kätkeytyy Bulawayon viesti: kun talo palaa, lähdemmekö me pakoon ja annamme sen palaa vai etsimmekö vettä sammuttaaksemme palon?






7 kommenttia:

  1. Pohdit kiinnostavasti kurjuuden estetiikkaa. Itse kirja kuulostaa synkältä ja lohduttomalta. Olen viime aikoina lukenut varsin paljon afrikkalaista kirjallisuutta ja pohtinut, minkälainen kuva Afrikasta niiden välityksellä piirtyy. Kurjuus on monissa Afrikka-kirjoissa jollakin tapaa läsnä, mutta sitä voi kuvata hyvin erilaisilla tavoilla. Olet varmaankin lukenut Gaile Parkinin kirjoja? Kigalin kakkukauppa on mielestäni todella nerokas teos, koska se on toivoa herättävä hyvänmielenkirja, vaikka se käsittelee Ruandan kansanmurhaa.

    Olen samaa mieltä kanssasi siitä, että on hyvin olennaista, nivoutuvatko lohduttomat asiat kiinteästi osaksi kirjan henkilöhahmojen tarinaa vai tuntuvatko ne päälleliimatuilta. Jos ne jäävät irrallisiksi, siitä tulee itsetarkoituksellinen olo.

    VastaaPoista
  2. Kiitos Maria. En ole lukenut Gaile Parkinia. Laitan hänetkin listalle.Tstsi Dangerembgalta sen sijaan olen lukenut pari kirjaa, mutta siitä on jo aikaa. Tutustun blogiisi tarkemmin, sieltä löytyy varmasti muitakin hyviä lukuvinkkejä.

    VastaaPoista
  3. Kiinnostava kirjoitus kirjasta. Aika paljonhan se antoi ajattelemisen aihetta. Mun mielestä se kurjuus jäi ensiksi lasten leikkien alle. Lasten leikit näyttäytyivät arkipäiväisinä ja normaaleina, mutta leikkien kauheus tuli sitten esiin, kun ne eivät lukijasta ole kuitenkaan kovin normaaleja. Mulla oli sama olo, että hieman päälleliimmattua välillä tapahtumat, esimerkiksi se, että miten lapset sattuvakin juuri paikalle, kun valkoisia aletaan heittää omasta talosta ulos.


    Kirjan loppu oli musta heikompi, mutta tämä oli kirjoittajan esikoisteos, joten pistän vähän sen piikkiin.

    VastaaPoista
  4. Totta. Kurjien asioiden luettelointi voi johtua juurikin siitä, että esikoisteoksessa haluaa vyöryttää ne esiin ja samalla osoittaa, että elämä ei ole edes unelmien Amerikassa välttämättä sen parempaa. Jään mielenkiinnolla odottamaan Bulawayon seuraavaa teosta.

    Tämä kirja mielestäni sopisi hyvin lukupiiriin, koska se nostaa esiin monia ajatuksia, joista varmasti keskustelussa muiden kanssa saisi enemmän irti.

    VastaaPoista
  5. Kiitos tästä kirjoituksesta, oli tosi mielenkiintoista kuulla mielipiteesi. Itsekin kiinnitin huomiota siihen, kuinka noista Darlingin elämään vaikuttavista ongelmista kerrottiin. Minua mietitytti ehkä eniten se, että onko aina kerrottava juuri nämä samat asiat päästäkseen ääneen?

    Kiitos muuten tuosta lukupiiri-huomiostakin, se on aivan totta! Ja pistän korvan taakse :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Erja. Lukukokemuksiin vaikuttaa tietysti myös se, mitä muuta on lukenut. Teokset käyvät vuoropuhelua pääni sisällä. Afrikkalaista kirjallisuutta olen lukenut suht runsaasti ja voi hyvin olla, että jos olisin lukenut sitä vähemmän, en olisi niin paljon kiinnittänyt huomiota Bulawayon kurjuuden kuvauksiin.

      Sen jälkeen kun luin Ros Wynne-Jonesin "Sade lankeaa" (http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/2014/01/ros-wynne-jones-sade-lankeaa.html) nousi tuo kurjuusaspekti taas vahvsti esille ja mietin Wynne-Jonesin romaanin kautta uudestaan tätä Bulawayon teosta. Wynne-Jones tuo selkeästi esille, että mitä kurjempaa kuvataan, sitä paremmin se myy. Ahdistava asia.

      Loppupäätelmäni voisi olla jotakin senkaltaista kuin, että kurjuudesta on puhuttava, mutta se ei saa olla itsetarkoitus. Miten tämä sitten toteutetaan, onkin haastavampi asia.

      Poista
  6. Ei varmaan tekis pahaa lukea tämäkin. Jospa maailmankuvani laajenisi ja värittyisi.

    VastaaPoista