perjantai 17. huhtikuuta 2015

Nina Hurma lukupiirin vieraana + Hatuntekijän kuolema


OSA 1: Muutama sana kirjailijavierailusta

Keväisenä maanantaina Nina Hurma saapui vieraaksi kirjastomme lukupiiriin. Jutustelimme hänen uusimmasta teoksestaan Hatuntekijän kuolema ja esitimme hänelle kysymyksiä ja kerroimme, mitä ajatuksia kirja oli meissä herättänyt. Muutama meistä oli lukenut myös Yönpunaisen höyhenen, joten osa jutuistamme liittyi tähän teokseen.

Nina Hurma kertoi, että hän alkoi kirjoittaa 1920-luvulle sijoittuvia dekkareita, koska hän on kiinnostunut tästä historiallisesta ajankohdasta, johon liittyy monia mielenkiintoisia asioita, kuten esimerkiksi kieltolaki ja naisen vähittäinen vapautuminen sekä tämän vuosikymmenen sijoittuminen maailmansotien väliseen aikaan.

Kirjoittajana Hurma käyttää ns. tuntitekniikkaa eli hän istuu tietyn etukäteen määrittämänsä ajan koneen edessä syntyi tekstiä tai ei. Kirjailijantyönsä ohella Hurma käy myös töissä, joten parasta kirjoitusaikaa ovat arki-illat, viikonloput ja lomat. Kahden ensimmäisen teoksensa kohdalla hän loi ensin synopsiksen teoksen kulusta, mutta kolmannen teoksen kohdalla hän haluaa kokeilla kirjoittamista ilman tarkempia etukäteen laadittuja suunnitelmia.

Tilaisuus oli todella lämminhenkinen ja kiinnostava. Harvoin pääsee tällä tavoin kirjailijan kanssa keskustelemaan, kyselemään ja antamaan palautetta. Olin siinä määrin innoissani, että tavoistani poiketen en tehnyt muistiinpanoja, joten nyt olen aika huteralla pohjalla kertomaan, mistä kaikesta puhuttiin. Lukijapalautetta, jota Hurma kertoi kovasti arvostavansa, hän ainakin sai meiltä runsaassa määrin. Kävipä välillä niinkin, että joku meistä kritisoi jotakin teoksen kohtaa, kun taas toinen piti juuri kyseistä kohtaa kerrassaan mainiona. Monille kirjan lukeneille päällimmäiseksi lukukokemuksessa oli noussut miljöökuvaus ja joku meistä sanoikin, että Hurmaa lukiessa suorastaan tuntee, miten vanha Helsinki herää eloon. Koska lukupiirissämme on myös vanhempia jäseniä oli kiinnostavaa kuulla heidän kertomuksiaan siitä, millainen Helsinki oli heidän lapsuudessaan. Kävi myös ilmi, että Helsinkiin muualta muuttaneet eivät kokeneet miljöökuvausta yhtä vahvasti kuin Helsingissä syntyneet tai siellä pitkään asuneet.

Kaiken kaikkiaan keskustelu rönsyili suuntaan jos toiseenkin - stadin slangista seksikohtauksien kirjoittamiseen - ja erityisesti ilahdutti kuulla, että Rougen ja Korpelan tarina on saamassa jatkoa. Saimme myös tietää, että kuten olen ounastellutkin, on Nina Hurma kirjailijan kynänimi. Kolmannen noir-henkisen teoksen jälkeen Hurma aikoo siirtyä genrellisesti eri tyyppiseen kirjoittamiseen, mutta tästä hän ei vielä ymmärrettävästi halunnut tarkemmin kertoa.

BREAKING NEWS Hurmaa lukeneille: Unto Friskin kasvot on lainattu Nina Hurman ystävältä ja Rougen silmät hänen kudonnanopettajaltaan.

*

OSA 2: Muutama sana Hatuntekijän kuolemasta

Hatuntekijän kuolema on niin tyylillisesti kuin tarinan kuljetuksenkin osalta Yönpunaista höyhentä tasapainoisempi. Koska minua Hurman teoksissa viehättää kuitenkin erityisesti miljöökuvaus, on Hurman esikoisteos mielestäni mielenkiintoisempi ja tämä johtuu pitkälti siitä, että Yönpunaisessa höyhenessä Kallio (tuo entinen rakas asuinpaikkani) herää eloon valoineen ja varjoineen.

Hatuntekijän kuoleman alku on vaikeasti hahmotettava. Henkilöitä on paljon, samoin kuin dialogia. Koin työlääksi päästä sisään itse tarinaan. Kuka olikaan kuka? Kuka teki mitä ja kenen kanssa? Tämäntapaisia kysymyksiä heräsi aivan liikaa teoksen ensimmäisten kymmenten sivujen aikana. Noin muutoinkin jouduin Hatuntekijän kuolemaa lukiessani tilanteeseen, että en oikein tiennyt, mitä tästä teoksesta tulisi ajatella. Koska tarina ei vienyt mukanaan, oli minulla runsaasti aikaa pohdiskella muun muassa erinäisiä kielikuvia, joista osa ei ollut mielestäni kovinkaan onnistuneita. Esimerkki: "Kolmas kattilallinen vettä kiehui hellalla, ja tiskipinoja kohosi yhä pöydillä kuin painovoimaa uhmaavat kubistiset veistokset."

Luettuani teosta pidemmälle tuli helpotus yllättävässä muodossa, kun tajusin, että olen lukemassa viihderomaania. Tosiaankin, joskus lajityypin tunnistaminen voi suorastaan pelastaa lukukokemuksen. Viihderomaanina Hatuntekijän kuolema on mainio ja sujuva. Dekkarielementtejäkin teoksesta löytyy, mutta ne ovat tässä teoksessa enemmän taustalla kuin Hurman esikoisessa. Pääosassa ovat Rouge ja Korpela, heidän keskinäinen väreilynsä.

Ompelija Sirkan kuolintapauksen selvittelyyn liittyy mielenkiintoinen yksityiskohta, mutta valitettavasti se jää muun kertomuksen jalkoihin ja peittyy Rougen ja Korpelan rakastelun alle. Hatuntekijän kuolema etenee sutjakkaasti romanttisena viihdekertomuksena, jota dekkaripiirteet ja 1920-luvun helsinkiläismiljöö maustavat. Sen lukeminen oli varsin rentouttavaa.

Hurman teosta lukiessani tein myös merkittävän havainnon. Minulla näemmä on tapana lähteä lukemaan kirjaa kuin kirjaa tietyin odotuskriteerein,  jotka ovat peräisin ns. korkeakirjallisuudesta. Näin selkeästi toiseen lajityyppiin kuuluva teos voi vaikuttaa paljon heppoisemmalta kuin mitä se on oman lajinsa sisällä. Tämä on tärkeä havainto ja Nina Hurman Hatuntekijän kuolemalle kuuluu kiitos siitä, että tulin tämän asian panneeksi merkille.



Nina Hurma: Hatuntekijän kuolema
346 sivua
Kustantaja: Gummerus



6 kommenttia:

  1. Omppu!, hah-hah, saat mut tällä naurun kyyneliin:" Hurman teosta lukiessani tein myös merkittävän havainnon. Minulla näemmä on tapana lähteä lukemaan kirjaa kuin kirjaa tietyin odotuskriteerein, jotka ovat peräisin ns. korkeakirjallisuudesta. Näin selkeästi toiseen lajityyppiin kuuluva teos voi vaikuttaa paljon heppoisemmalta kuin mitä se on oman lajinsa sisällä. Tämä on tärkeä havainto ja Nina Hurman Hatuntekijän kuolemalle kuuluu kiitos siitä, että tulin tämän asian panneeksi merkille." Tämän olen huomannut, mutta arvaa vaan, olisinko uskaltanut edes kuiskata asiasta. No eipä mitä, voihan sama olla minullakin...Sen ainakin tiedän, että kun luen oikein upean, vahvan, ns. korkeakirjallisen teoksen, sen jälkeen on tartuttava dekkariin, sillä muuten teen vääryyttä seuraavalle kirjalle. Dekkarikin on kirja ja voisin kirjoittaa kirjan siitä, miten paljon arvostan dekkareita, mutta ne ovat pelastajakirjoja, suorastaan pelastavat lukujumista, joskus pelastavat tylsyydestä, ja ne vain ovat niin elämän pippuri ja suola, että mitään ei olisi ilman niitä.

    Viehättävä kuva Hurmasta <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, miksi tuota ei voisi sanoa ääneen? Minä sanoin siellä lukupiirissä Hurmallekin, että kirja alkoi toimia, kun tajusin sen olevan viihderomaani. Se on sitä paitsi hyvä viihderomaani. Vanhana Angelika-ahmijana en ollenkaan pidä hyvää viihdekirjallisuutta huonona kirjallisuutena. Monta kolttosta enemmän olisi tullut kylillä tehtyä, jos Angelikan rakkausseikkailut eivät olisi viekoitelleet jäämään kotiin lukemaan. :)

      Yritän nyt olla lähtemättä siihen genre-suohon, jossa vähän aikaa sitten tarvottiin, mutta minusta oikeasti havaintoni on merkittävä. Se kertoo siitä, että olen rakentanut päähäni tiettyjä kriteerejä, joihin automaattisesti vertaan kulloinkin lukemaani teosta. Tämä on vaarallisen lähellä täydellistä jumittumista omiin poteroihini ja siksi olin hyvin innoissani, kun ymmärsin, että tätä teosta on hyvä lukea viihteenä, koska se todellakin ON viihdyttävä. Vaikka näitä jaotteluja tehdään, niin silti minusta kirjat ovat kuin ihmiset, kaikki ovat samanarvoisia. Gunter Grass sanoi tästä hienosti (kenties muistat paremmin) jotenkin niin, että kaikilla kirjoilla on kirjan arvo ja ihmisillä taas ihmisarvo (tuo ihmisarvo on oma lisäykseni, ei enää Grassia).

      Tunnistan noita asioita, jotka liität dekkariin. Erityisesti feministidekkarit ovat pelastaneet minut usemmanlaatuisestakin pulasta ja dekkareilla on oma tärkeä tehtävänsä, joka ei poista sitä, että ne voivat olla samalla myös erittäin hyvää kirjallisuutta. En siis koe dekkareiden asuvan omalla dekkarisaarellaan eristyksissä muusta kirjallisuudesta. Päinvastoin, usein minusta tuntuu, että dekkari on erinomainen tapa tuoda esiin yhteiskunnallisia epäkohtia, kuten esim. viime vuonna lukemani Jari Järvelän Tyttö ja pommi.

      PS. Hurma on hyvin viehättävä

      Poista
  2. Leena on oikeassa, hyvä dekkari on pelastajakirja. Minulle kävi kuitenkin heikosti, kun ahmin viime kesänä liikaa dekkareita ja niistä tuli dekkariähky. Kuinka ollakaan minut pelasti dekkariähkyltä Nina Hurman ikiihana Hatuntekijän kuolema. Rouge on jotain niin ihanaa dekkarimaailman henkilökaartissa ja entäs sitten Korpelan ja Rougen välinen jännite, ah :)
    Kirjahan eteni siihen pisteeseen, että Korpela sai sinutteluluvan Rougelta (vaikka oli jo puuhailtu yhdessä kaikenlaista). Nina Hurmalta onnistuu ajankuvaukset ja paikankuvaukset todella hienosti ja tietysti tuo ihmisten käytöskoodi, ei sitä nyt joka mies niin vain saanut sinutella naisia tuohon aikaan. Historiallinen minäni osasi vallan mainiosti sulautua 1920-luvulle näissä molemmissa kirjoissa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mainiota kuulla Mai, että Hatuntekijän kuolema pelasti sinut dekkarien aikaansaamasta ähkystä. Itse en koe Hurman teosta oikeastaan dekkariksi, vaikka siinä toki on piirteitä myös dekkarista. Kuten sanoit, Korpelan ja Rougen välinen kipinöinti nousee teoksessa etualalle.

      Puhuimme muuten lukupiirissä tuosta, että oliko 1920-luvulla niin, että ihmiset teitittelivät toisiaan vielä senkin jälkeen, kun olivat olleet intiimeissä suhteissa keskenään. Tästä ei kellään ollut varmaa tietoa, eikä se tämän romaanin kannalta ole sinänsä olennaista. Voin kuvitella sinut vaeltelemassa 1920-luvun Helsingissä. :) Kiitos kommentistasi.

      Poista
  3. Ahaa, täälläpä tämä - teos joka myllerrytti suhdettasi odotuskriteereihin :) Luin myös vastauksesi Leenalle ja olen taas eksyä syvälle kysymyksiin teosten itseis- ja muista arvoista. Ehkä en nyt kuitenkaan päästä itseäni sinne.

    Luulen, että jos jonakin päivänä luen Hurmaa, luen sen Yönpunaisen höyhenen. En ole ollenkaan dekkari-ihminen, mutta jos joskus vaikka muutan mieleni, mistäs sen tietää... Uskon, että siinä on juuri sitä viehättävää miljöökuvausta, josta tässäkin kirjoituksessasi vielä mainitset.

    Kiitokset myös kurkistusmahdollisuudesta lukupiirinne iltaan ja kirjailijatapaamiseen :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olisit antanut palaa vaan. Tuo taideteoksen itseisarvo on kutkuttava kysymys ja tarjoaa erittäin hienoja mahdollisuuksia eksyä vaikka mihin ajatusviidakoihin ja tarttua liaaniin jos toiseenkin. Jos nyt edes vähän avaisit .... :) :) :)

      Pidän erinomaisen hyvänä asiana sitä, jos saa itsensä kiinni jostakin luutuneesta ajattelutavasta.

      Poista