torstai 9. huhtikuuta 2015

Patrick Modiano: Kehäbulevardit

Patrick Modianon kolmas romaani, Kehäbulevardit, on reikäistä kirjoitusta ja juuri nämä reiät tekevät siitä niin kiehtovan ja arvoituksellisen. Modianon henkilöhahmot ovat siluetteja, jotka heräävät eloon öisin. He ovat väärentäjiä, petkuttajia, nautiskelijoita ja vetelehtijöitä, jotka ovat kukin omista syistään jatkuvasti vaarassa jäädä kiinni. Eletään "tätä hetkeä", joka on sekä selitys, että syy. Eletään "vaikeita aikoja," jotka tekevät elämästä monin tavoin kestämätöntä. Taustalla ja tekstin läpi kulkevana virtana kuohuu saksalaisten miehittämä Pariisi.

Kehäbulevardien päähenkilö ja kertoja on nuori mies nimeltä Serge Alexandre, jonka kertomus siitä, miten hän kadotti isänsä ja löysi tämän uudestaan muodostaa teoksen juonen. Asia tosin ei ole aivan näin yksinkertainen ja juuri siinä piileekin Modianon romaanin viehätys. On kyse joko siitä, että Alexandre muistelee isäänsä ja täyttää tarinan aukkokohdat parhaaksi kokemallaan tavalla. Toisaalta on mahdollista, että koko kertomus isästä on Alexandren mielikuvituksen tuotetta - tarina, jolla Alexandre työstää isäkaipuuta. Kolmas vaihtoehto, joka ei sulje pois kumpaakaan edellisistä, on, että tarina saa pontensa vanhasta valokuvasta, "joka sattumoisin on löytynyt laatikon pohjalta ja jolta varovaisesti pyyhitään pöly." Tässä tapauksessa valokuva olisi se tekijä, joka sysää Alexandren kertomuksen liikkeelle ja pölyjen pyyhintä olisi itse tarinan kertomista.

Kehäbulevardeissa viitataan useaan kertaan Alexandren kerrontaan, jonka motiiviksi esitetään mm. isän "pakenevan kuvan" tavoittaminen. Heti tämän jälkeen seuraa mystinen lause: "Mutta minä keksin." Myöhemmin taas Alexandre toteaa, että "silloin on vaan kuviteltava" ja muutamia sivuja tämän jälkeen, hän kertoo omaavansa tunteen kuin kirjoittaisi "huonoa seikkaluromaania", mutta että hän ei "keksi mitään." Ehkä Alexandre alkaa keksiä ja kuvitella, kun hänen muistinsa ei yllä onkimaan menneisyyttä esiin. Ehkä hän keksii ja kuvittelee enemmänkin, kenties koko tarinan. Ehkä se, että hän ei keksi mitään tarkoittaakin, että kaikki hänen kertomansa onkin totta, ie. ei keksittyä. Ja jos vielä mietitään askel pidemmälle, eikö kaikessa kerronnassa ole mukana keksinnän elementtejä, sillä puhtaan ja puristetun yhden totuuden kertominen juuri sellaisena kuin asiat tapahtuivat ja koettiin on silkka mahdottomuus.

Alexandren kertomus sisältää useita kohtia, joiden merkitys riippuu siitä, onko hänen kertomansa muistelua vai sepitelmää. Erityisen kummallista on, että isä, joka ei ole nähnyt poikaansa 10 vuoteen, ei missään vaiheessa tunnista häntä. Toisen omituisuus on, että isä haluaa työntää poikansa metrojunan alle.  Ihmetystä herättää myös se valtava merkitys, jonka isä antaa Alexandren ylioppilastutkinnolle. Entä mitä pitäisi ajatella siitä, että Alexandre pelastaa isänsä sankarillisesti filatelistien välisestä tappelusta? Kyseenalaiseksi asetetaan myös se, onko isäksi kutsuttu henkilö Alexandren isä ollenkaan. Teoksen lopussa Alexandre katsoo isäänsä ja miettii: "Kuka sinä olet? Minä olen turhaan seurannut sinua päiväkaupalla, en tiedä sinusta mitään. Yölampun valossa häämöttävä silhuetti." Yhtä hyvin tämä voi tarkoittaa myös, että isä sellaisena kuin hän on, on Alexandrelle täysin vieras ja siinä mielessä tuntematon: bulevardi, jota Alexandre kehämäisesti kiertää.

Modiano luo Kehäbulevardeissa kudelman, jota ei hänen kirjoittamansa tekstin avulla voida yksiselitteisesti ratkaista ja juuri tämä tekee teoksesta äärimmäisen mielenkiintoisen. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä polttavammin esiin nousee kysymys juutalaisista. Teoksen loppupuolella puhutaan jo "juutalaistenniksestä," joka on juutalaisten bongaamista tenniksen pistelaskusysteemillä. Alexandre ja hänen isänsä ovat vailla kansalaisuutta ja tämän lisäksi isä on myös juutalainen, joka saattaa olla syy siihen, että Alexandre tappaa antisemitistisiä mielipiteitä omaavan miehen.

Teokseen sisältyvä kerronnallinen ambivalenssi on lempikauraani ja se heittää teoksen ylle mukavasti kutkuttavia kysymysmerkkejä. Mitä tuleen tarinan henkilöihin, ovat he Modianolle tyypillisesti "yöjuoksijoiden joukkoa." Varjomaista porukkaa, joka viettää aikaansa ravintoloissa ja kallistaa lasia ahkerasti. Iltojen aikana kuluu mm. bourbonia, americanoja, dame roseja, vermuttia, sampanjaa, Bordeaux blancia, Chateau Pétrusia, konjakkia, luumuviinaa ja ruuansulatusta edistävää likööriä.

Sinänsä ei ole merkitystä sillä, ketä nämä henkilöt ovat, koska heidän osansa teoksessa on toimia varjoihmisten edustajina, joiden tarinan Modiano ja hänen ohjauksessaan Alexandre kirjoittaa muistiin. Ilman tätä muistiinmerkitsemistä he lakkaisivat olemasta ja häviäisivät historian suuriin saleihin. 


Patrick Modiano: Kehäbulevardit
Les boulevards de ceinture (1972)
Suomentanut Jorma Kapari

WSOY



16 kommenttia:

  1. Luen tämän kirjan tässä lähiviikkoojen aikana, joten palajan kirjitukseesi myöhemmin :) <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta, että kerroit, että olet lukemassa tämän, niin tiedän pitää silmällä postaustasi. Olen nyt lukenut 2 Modianoa ja alan tykästyä hänen teoksiinsa yhä enemmän.

      Poista
  2. Hyvä bloggaus.

    (Modiano osaa pitää kirjojensa mitan sopivan lyhyenä ja vaikka ratkaisuihin päästään, niin silti kaikki tai miltei kaikki jää epäselväksi).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jokke kommentistasi.

      Nämä Modianon teokset ovat vähän kuin elämä, eikös vaan? Ratkaisuja tapahtuu, mutta selvyyttä ei varsinaisesti tule ja kaikki jää jollakin tavoin kesken. Olitkohan sinäkin blogannut tästä? En huomannut nyt hakea linkkejä muihin postauksiin. Tutkin Kehäbulevardit-bloggauksia paremmalla ajalla.

      Poista
    2. Tämä oli ensimmäinen lukemani ja bloggaamani Modiano, olen lukenut 4, viisi lienee suomennettu :)

      Poista
    3. Tosiaankin viisi näkyy olevan suomennettu ja Modiano on kirjoittanut parisenkymmentä teosta. Pahoin pelkään, että suomennoksia ei ole lisää tulossa.

      Poista
  3. Kiehtovaa! Kiinnostukseni Modianoa kohtaan kasvaa! Tuo kerronnan ja keksimisen yhteys on yksi kutkuttelevimmista kysymyksistä, joiden äärellä viihdyn. Kiitos sinulle jälleen kerran, avarrat kirjallista maailmaani.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikka en ole kummoinenkaan ennustajaeukko, niin olen melko lailla varma, että Modiano on sinun kirjailijoitasi. Kaksi teosta olen nyt häneltä lukenut ja nälkä sen kun kasvaa. Minua viehättää Modianossa sekin, että hänen teoksensa ovat lyhyitä ja se antaa tilaa lukijan kasvattaa päässään niitä siemeniä, joita hän tekstiinsä kylvää.

      Avartajan roolini sinänsä on kovin pieni ja mitätön. Saamme kiittää Nobel-raatia, että Modianoa on nyt alettu lukea enenevässä määrin. Minusta myös nämä uusintapainosten kannet ovat todella hienoja, kuten tässä teoksessa ja Villa tristessä.

      Poista
  4. Minä luin tämän ja Hämärien puotien kujan silloin vähän palkinnon jälkeen. Ensin ihastuin, mutta sitten jossain vaiheessa Modianon kirjoitustyyli alkoi tuntua ankealta paluulta 70-luvulle.
    Näiden kahden teoksen (ja Lacombe Lucien -elokuvan) perusteella vaikutti siltä, että Modiano kirjoittaa samaa tarinaa uudestaan ja uudestaan. Toisaalta, mikäs siinä, teemat ovat mielenkiintoisia, eivätkä varmasti hetkessä tyhjiin ammennettavissa. Hienoisesta tympääntymisestä huolimatta voin siis kuvitella itsekin palaavani vielä häneltä jotain lukemaan, kun sopiva mieliala taas osuu kohdalle.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin taitaa tosiaan olla, että pitkälti Modiano kirjoittaa yhtä ja samaa tarinaa. Aika huimaa, sillä hän on kirjoittanut yli 20 teosta, joista tosin vain 5 on suomennettu. Minulle on käynyt päinvastaisesti kuin sinulle. Olen alkanut tykästyä Modianoon yhä enemmän. Koin, että ensimmäinen lukemani Modiano, Vill triste, oli vähän niin kuin harjoittelua hänen tuotantonsa lukemiseen. Janoan lisää.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
  5. Minulle Kehäbulevardit oli pettymys. Samoin Villa Triste. Jälkimmäinen oli kuin huonoa Sagania. En kuitenkaan lukenut noita kirjailijan ensimmäisinä kirjoina. I

    hastuin Modianon kahteen muuhun kirjaan, sillä Kadonnut kortteli ja Hämärien puotien kuja ovat loistavia. Kadonneen korttelin loppu on upea, lähes maaginen. Kadonneesta korttelista pidän tähän mennessä eniten.

    Ihmiset etsivät Modianon kirjoissa menneisyyttään, itseään, minuuttaan ja identiteettiään. Muisti ja muistaminen ovat olennaisia. Joel Haahtelan kirjat tulvivat väkisin mieleen Modianoa lukiessa ja päinvastoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eli nyt olisin lukennut "huonoimmat" Modianot ja herkut olisi jäljellä. Ei paha tilanne ollenkaan. Yritän varmaan nyt seuraavaksi lukea Nuoruuden ja säästän nuo sinun loistavina pitämäsi teokset sokeriksi pohjalle. On kyllä kiinnostavaa, että Modianoissa on tätä muistelua vieläpä niin, että ei ole kyse siitä, että vanha ihminen muistelisi nuoruuttaan, vaan muistijänne on vaan reilut 10 vuotta. Kiitos Ulla kommentistasi.

      Poista
  6. Kiinnostava näkökulma tuo, oliko isää lopulta ollenkaan. Muutenkin kirjoitat mainiosti ja sain uutta ajateltavaa teoksesta. Kehäbulevardeista innostuneena lainasin tällä viikolla Hämärien puotien kujan. Täytyy vain odottaa oikea fiilis lukuhetkeen. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kertojat ja kerronta ovat heikko kohtani ja kun tässä nyt oli niin mielenkiintoista käsittelytapaa juuri edellisten osalta, niin koko bloggaus syntyi niiden ympärille. Mielessäni hahmottelen isompaa kuvaa Modianon teoksista, mutta kun olen lukenut vaan tämän ja Villa tristen, niin eipä siitä vielä ole paljoa sanottavaa. Aion kyllä lukea kaikki suomennetut teokset. Kiitos kommentistasi Kaisa. Pitääpä silmäillä milloin ilmestyy kirjoituksesi Hämärien puotien kujasta.

      Poista
  7. Tämä oli kolmas Modiano, jonka luin (kolmen viikon sisään). Nyt saa riittää!

    Jotenkin Kehäbulevardeille kuvaavaa on se, että sinun yhteenvetosi kirjasta oli paljon kiehtovampi kuin kirja itsessään. Siitä Modianossa pidän, että hän kirjoittaa lyhyitä kirjoja. Kirjoittaisi vain vetävämmin. Nytkin torkahtelin yhtenään kirjan ääressä. (Modianojen välissä luin kaksi kirjaa - Tummat vedet ja Kun aika loppuu - jotka kummatkin olivat niin tunnepitoisia, että en saanut nukuttua kirjoilta.) Jokin Modianon tyylissä jää minulle vajaaksi.

    Mielenkiintoista on sekin, kuinka samankaltainen Kehäbulevardit on Villa Tristen kanssa. Juonen rakenne ja jopa tapahtumat ovat samoja. Henkilöidenkin persoonassa on samaa. Voi hyvinkin sanoa, että Modiano kirjoittaa saman tarinan variaatioita kerta toisensa jälkeen.

    Ihmettelen tämän kirjailijan suosiota.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Onpa sulla ollut hurja Modiano-tahti. Ymmärrän hyvin, jos alkaa tuntua yliannostukselta.

      Se, mitä sanot bloggauksestani suhteessa itse teokseen ... huh, menin ihan hiljaiseksi. Kiitos paljon, olen ihan otettu sanoistasi.

      Itse asiassa kommenttisi sai minut pohtimaan, että muodostuuko Modianon teoksista joku suurempi kuvio tai ikää kuin yksi kokonaisteos. Jotenkin niin, että missä suhteessa hänen teoksensa ovat toisiinsa. Olen lukenut vasta kaksi, joten en kyllä nyt osaa ottaa tähän asiaan kantaa, mutta tulipa tämäkin sinun sanoistasi mieleen. Kiitos siitä.

      Ehkä tuo samoista henkilöistä ja teemoista kirjoittaminen kumpuaa jostain Modianon omista kokemuksista. Joka tapauksessa teosten väliset yhteydet ovat suorastaan hallitsevia. Aion nyt pitää vähän taukoa Modianosta, mutta kyllä vielä hänen luokseen palaan.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista