tiistai 7. huhtikuuta 2015

Miriam Toews: All my puny sorrows


NYT. Tämä  nimi kannattaa pistää mieleen:

MIRIAM TOEWS

Kanadasta kajahtaa ja pistää hiljaiseksi. Romaanissaan All my puny sorrows Toews kuvaa elämää käsivarakameralla. Vähän ohi sen, miten sitä yleensä kuvataan. Vähän toisesta kulmasta. Hän kirjoittaa naurusta, joka syntyy siitä, että elämä on muuttunut huojuvaksi taloksi, jonka peruskiviä ovat halu kuolla, halu pitää hengissä, perheen keskinäinen voima, sairaalan psykiatrinen osasto ja rakkaus musiikkia sekä kirjallisuutta kohtaan.

AMPS kertoo siskoksista: Elfriedasta, joka on väsynyt elämään ja Yolandasta, joka tekee kaikkensa, jotta sisko ei onnistuisi yrityksissään tehdä itsemurha. Toews ammentaa omasta elämästään ja kokemuksistaan ja ehkä juuri sen vuoksi tämä tarina uittaa lukijansa pinnan alle, saa keuhkot kipristymään ja lukijan syöksymään pinnalle ihailusta hengästyneenä. Toews on ihan pirun taitava, hänen sanansa saavat minut lakoamaan. Hän herättää minussa kysymyksiä, joihin vastaaminen on enemmän kuin jumalattoman kova tinki, koska vastauksia ei ole. Koska rakastaminen on toisen kunnioittamista ja vielä enemmän: toisen ihmisarvoisen elämän kunnioittamista. Koska on mahdotonta sanoa, onko rakastaminen enemmän sitä, että yrittää pitää toisen ihmisen hengissä vai sitä, että antaa hänen mennä, liukua toiselle puolen, koska se on toisen ihmisen vankkumaton tahto.

Elfridan ja Yolandan perhe kuuluu mennoniittoihin, joka on eräs kristinuskon muoto, joka on perusperiaatteiltaan sitoutunut väkivallattomuuteen ja pasifismiin. AMPS:ssä mennoniittalaisuudesta puhutaan vähän, mutta se on tärkeä taustatekijä, jota vasten ajatukset itsemurhasta, sen estämisestä ja siinä avustamisesta peilautuvat. Perheen isä halusi olla hyvä kristitty, tehdä oikein ja uskonsa mukaisesti. Hänen ympärillään oli Stonerista muistuttava surumielisyyden aura, jota hän kantoi uskollisesti kuin Sisyfos kiveään. Menetettyään yhteisönsä kunnioituksen isä sai eräänä päivänä tarpeekseen ja meni junakiskoille makaamaan.  

Nuorena tyttönä Elfrieda oli yritteliäs, aktiivinen ja idearikas. Hän halusi muuttaa maailmaa ja hänen toivepoikaystävänsä oli Samuel Coleridge. Vaikka mennoniitat suhtautuivat kielteisesti tyttöjen koulutukseen ja lukeva tyttö oli heille "julkinen vihollinen numero yksi", Elfrida ja Yolanda imivät kotoaan rakkauden musiikkiin ja kirjallisuuteen. Ensin mainitusta tuli maailmankuulu pianisti, jälkimmäisestä kirjailija. AMPS on kyllästetty kirjallisuudella ja musiikilla, jotka ovat leipää ja viiniä, joita ilman ihminen ei voi elää.

Elfriedan sisällä on kuitenkin "lasipiano", jonka hän pelkää menevän rikki ja hän yrittää tappaa itsensä mm. ryhtymällä nälkälakkoon, syömällä lääkkeitä, viiiltämällä ranteensa auki ja juomalla valkaisuainetta. Kun nämä yritykset oman elämän päättämiseksi epäonnistuvat, hän pyytää Yolandaa, että tämä veisi hänet Sveitsiin armomurhaklinikalle kuolemaan. Toewsin romaanin mukaan noin 20 % kaikista klinikalla armomurhan kokevista omaa diagnoosin "väsymys elämää kohtaan." Tämä tieto herätti minussa aikamoisen eettisen pohdintamyrskyn, johon liittyviä kysymyksiä mietin suhteutettuna seuraavaan:

"Did Elf have a terminal illness? Was she cursed genetically from day one to want to die? Was every seemingly happy moment from her past, every smile, every song, every heartfelt hug and laugh and exuberant fist-pump and triumph, just a temporary detour from her innate longing for release and oblivion?"

Onko meillä suurempi eettinen velvollisuus auttaa ihmistä kuolemaan, jos hänen masennuksensa on geneettistä ja synnynnäistä?


*

Toews kuvaa sisarusten välistä suhdetta syvyydellä, joka valaisee tekstin isowattisen halogeenilampun tavoin. Mitä se on, kun rakas ihminen on vuodesta toiseen masentunut ja hänen ainoa toiveensa on, että häntä autettaisiin kuolemaan. Mitä se on, käydä sairaaloiden psykiatrisilla osastoilla katsomassa siskoa, joka ei puhu ja kääntyy seinään päin. Mitä se on, kun tilanteeseen ei ole yhtään hyvää ratkaisua. Mitä se on, kun alkaa ajatella, että ehkä tosiaankin suurinta rakkautta olisi auttaa siskoa kuolemaan. Mitä se on, kun on jaksettava, kun ei enää jaksa. Kun ei jaksa elää, eikä jaksa auttaa häntä, joka ei jaksa elää.

Miten alhaisimmat tunteet tulevat ja haavoja tekevät lauseet; miten vuosikausia kestänyt tukeminen poistaa varmistimen ja löystyttää huulet, niin että niiden välistä pääsevät ne sanat, joita ei koskaan olisi pitänyt sanoa; miten Yolanda huomaa oman kateutensa ja syyttää Elfriedaa siitä, kuinka paljon tämä aiheuttaa muille ihmisille tuskaa itsekkäine kuolemishaluineen; miten Yolanda väsyy ymmärtämään; miten ymmärryksestä tulee pelkkää pintavirtaa; miten virran pohjalla on vain mustaa ja möhkälemäistä; miten siskokset eivät pysty katsomaan toisiaan; miten keskinäiset rakkauden tunteet ovat välissä; miten ne samat tunteet eristävät kuin vuorivilla; miten mitään objektiivista totuutta ei ole, eikä tule; miten rakkaus ja välittäminen ei pelasta yhtään mitään; miten siskolle ei voi puhua menneestä, koska on tuskallista muistaa, että oli aika, jolloin asiat olivat paremmin; miten siskolle ei voi puhua tulevasta, koska hänelle sitä ei ole; miten ihminen on yksin kuin kartalta unohtunut saari, jota vasten vyöryvät aallot tekevät kipeää joka päivä.

Joskus lohdullisin ääni on hengityskoneen tasainen surina. Siskon vierellä vietetyt tunnit. "Suru, joka pitää luitamme kasassa." Ajatukset, jotka karkaavat. Sormet, jotka googlettavat tietoa tavoista, joilla riistää henkensä. Elämän filttereiden muuttuessa yksi toisensa jälkeen käyttökelvottomiksi, kunnes jäljellä on vain kuolema. Suru ja pelko, jotka saavat Yolandan käyttäytymään arvaamattomilla tavoilla, koska maailma ei ymmärrä. Ei pysähdy. Koska se on täydellisen välinpitämätön meidän suruamme kohtaan. Työntää sitä pitkin katua kuin lakaisukone.

Yolanda rimpuilee verkossa, jossa häntä kiskovat ex-aviomiehet, vaihtuvat miessuhteet, teini-ikäinen tytär ja yliopistossa opiskeleva poika, oma kirjailijantyö ja sisaren toiveet tämän kuolemassa avustamisesta. Hän navigoi Winnipegin ja Toronton väliä elämässään, joka on muuttunut liukkaaksi ja käsistä karkaavaksi. Niinpä Yolanda kirjoittaa muistilistan: Lentokenttä. Auton ovi. Osta suihkuverho. Avioeroa. Auta siskoa kuolemaan. Auta siskoa pysymään hengissä.

*

Kirjailijan elämässä kaikkein kauheimmista ja surullisimmistakin asioista tulee kirjoituksen materiaalia. Aiemmin rodeotyttökirjoja kirjoittanut Yolanda päättää ryhtyä "oikeaksi" romaanikirjailijaksi ja rupeaa  kirjoittamaan tarinaa, jonka päähenkilö on satamamestari, joka myrskyn vuoksi ei pysty palaamaan laivalta takaisin satamaan. Yolandan keskeneräisen romaanin aiheesta tulee Toewsin teoksen metafora, joka aukeaa komeasti suuntaan jos toiseenkin.

AMPS:n aihe on synkkä, mutta Toews luo rankan aiheen vastapainoksi henkilöhahmoja, joiden riemukkuus on vertaansa vailla. Elfriedan ja Yolandan täti Tina, joka on "vanhempien mennoniittanaisten Iggy Pop"  sekä  heidän äitinsä Lottie, ovat elämänilossaan naisia, joita ei voi kuin ihailla. Lottien persoona tulee mainiosti esiin kuvauksessa hänen innokkaasta scrabblen pelaamisestaan netissä. Kun ranskalainen pelikaveri kysyy, voisiko hän lähettää kuvan peniksestään, Lottie vastaa: Olisiko sinulla kuvia Pariisista? Lottie on mitä on, ei häpeä, eikä pyytele ikäänsä anteeksi, on kotonaan minne meneekin, innostuu milloin yhdestä milloin toisesta asiasta ja antaa innostuksensa myös kuulua. Hänessä ruumiillistuu elämän voima, jonka juurikasvu on surun sävyttämä, mutta joka siitä huolimatta juhlistaa elämän ihmeellisyyttä kuin värikäs piissi synkän teollisuusrakennuksen seinässä. Luulen, että isona haluaisin olla kuin Lottie.

Toewsin kieli on tuoretta ja notkeaa. Vaikka teoksen tematiikka on rankkaa, tekstissä on myös paljon huumoria, joka tosin paikoin on hurtin mustaa. Esimerkiksi Yolandan kysyessä äidiltään, miten urhea ihmisen oikein pitäisi olla, tämä vastaa, että vähintään yhtä urhea kuin Aleksandr Solženitsyn. AMPS:ssä itku ja nauru ovat petikavereita.Erityisen mieleenpainuva on kohtaus, jossa Yolanda ja Lottie ovat taas kerran palaamassa kotiin sairaalasta Elfriedan luota ja heidän autonsa menee rikki. Tämä tapahtuma muuttaa kokemuksen elämästä täydellisen absurdiksi ja nostaa pintaan naurun, joka tulee siitä, että yhtään enempää itkua ihmiseen ei enää mahdu. Joka tulee siitä, että nauru on ainoa pelastusvene, joka enää on jäljellä.


Miriam Toews: All my puny sorrows (2014)
321 sivua
Faber & Faber





8 kommenttia:

  1. No huh. Löysinköhän (taas) blogistasi kirjan, joka täytyy lukea. Vakavaan harkintaan tämä ainakin menee, se on varmaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä harkintoja. Jos päädyt lukemaan, et varmastikaan tule pettymään. Toews on huikea.

      Poista
  2. Tämä kuulostaa todella kiinnostavalta kirjalta. Myös mennoniittiyhteisö kiinnostaa minua. Olen ymmärtänyt, että he ovat sallivampia kuin amishit.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sitä tämä Marjatta on. Todella todella kiinnostava. Hirveän rankka aihe, mutta niin hienosti toteutettu, että huh. Mennoniitoista en tiedä enempää, itse asiassa en ollut heistä edes kuullut ennen tätä kirjaa.

      Poista
  3. "Koska on mahdotonta sanoa, onko rakastaminen enemmän sitä, että yrittää pitää toisen ihmisen hengissä vai sitä, että antaa hänen mennä, liukua toiselle puolen, koska se on toisen ihmisen vankkumaton tahto." Minkälaisten kysymysten äärelle ihminen saattaakaan joutua. Tämä on varmasti teos, joka pysäyttää, pakottaa ajattelemaan ja kysymään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, tämä on kaikkea mainitsemaasi, mutta tässä on myös paljon kirjallisuudesta, musiikista sekä rohkeaa elämäniloa. Olen hyvin iloinen, että "löysin" Toewsin, sillä hän kirjoittaa, kuten tuossa bloggauksessa sanoinkin, vähän eri tavalla kuin monet muut, toisesta kulmasta. Lahjakas kun mikä.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista
  4. Näitä huomiota vaativia kirjoja olisi niin paljon, paljon, paljon...Tämäkin!

    Oivallisesti houkuttelit minut taas uuden kirjailijan luo. Kiitos, Omppu! <3 Ehkä jossakin vaiheessa tämäkin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kaisa Reetta. Toewsin nimi on tullut esiin joillakin kirj.palkintolistoilla ja kun eräs instakaverini tätä hieman kuvaili postauksessaan, niin aloin arvella, että tämän haluan lukea. Ja kyllä vaan, tämä oli syvä ja hyvä. Erityisen kovasti pidin Toewsin kertojanotteesta, jossa yhdistyvät suru ja huumori - vaikea laji, jonka hän taitaa loistavasti. Tekisi mieli ottaa megafoni ja huudella kustantamojen suuntaan.

      Kiitos kommentistasi.

      Poista