Siirry pääsisältöön

Heather O'Neill: The girl who was Saturday Night

John Travolta liikkuvine lantioineen sormi pystyssä - siinä ensimmäinen mielikuvani, kun luin Heather O'Neillin teoksen nimen. Ja onhan tämäkin omanlaistaan lauantai-illan huumaa. Tosin kirjan päähenkilölle Nouschkalle  ja hänen kaksoisveljelleen Nicolasille lauantai on melkeinpä joka päivä, eikä se ole pidemmän päälle hyvä asia ollenkaan.

Kanadalainen Heather O'Neill on taas yksi niistä kirjailijoista, jotka olen löytänyt Baileys-kirjallisuuspalkinnon kautta. Olen lukenut aiemmin hänen teoksensa Lullabies for little criminals (2006), joka kertoo 12-vuotiaasta Babystä, joka elelee heroiiniriippuvaisen isänsä kanssa. Tälle teokselle ominaisia ajelehtimisen ja irrallisuuden tunnelmia on löydettävissä myös nyt lukemastani O'Neillin romaanista.

*

Nouschka ja Nicolas Tremblay ovat 19-vuotiaita nuoria aikuisia, jotka elävät isänsä, riemukkaista sanoituksista tunnetun folklaulaja Étienne Tremblayn varjossa. Kaksosten äiti, yksi Étiennen viettelemistä nuorista tytöistä, oli vasta 14-vuotias lasten syntyessä ja tämän vuoksi hän joutui luoppumaan lapsistaan ja jättämään heidät isoisä Louloun kasvatettaviksi. Nouschkan ja Nicolasin välinen suhde on tiivis, suorastaan tukahduttava. Vanhemmuuden puuttuessa he ovat oppineet turvautumaan toisiinsa ja kasvaneet tiiviiksi yksiköksi, joka tarjoaa vähän henkilökohtaista liikkumavaraa. He ovat toistensa tuki ja turva, mutta myös aikuistumisen este.

Tapatumat sijoittuvat 1980-luvun vaihteen Quebeciin. Ympäristöön, jossa elämän jäljet ovat näkyvillä. Elämän, jonka luonne voitaisiin tiivistää vaikkapa lauseeseen: "There hasn't been a relationship that worked out on this street since 1973." Katu on Boulevard Saint-Laurent Montrealiassa. Elämä on rikkonaista ja tempoilevaa. Nuoruus kuume Nouschkan ja Nicolasin veressä. Étienne liiaksi oman itsensä pauloissa, jotta hän kykenisi olemaan isä lapsilleen.

Étienne elää julkisuudesta ja on valjastanut Nouschkan ja Nicolasin sen palvelukseen jo  pienestä pitäen. Hän käyttää kaksosia hyväksi luodakseen perheestään sellaista kuvaa, jollaisena hän haluaa heidät muille ihmisille esittää. Sanomattakin on selvää, että tällä kuvalla on kovin vähän tekemistä totuuden kanssa. Étiennen toimien seurauksena yksityisyys on Nouschkalle ja Nicolasille tuntematon käsite ja he erottuvat aina joukosta. Hän vie hapen lastensa eämästä.

O'Neillin teos on eläväinen, naurun ja itkun rajat toisiinsa liukenevia. Läpi tekstin kulkee kissoja, jotka tulevat ja menevät. Metaforat maistuvat. Lauseiden rytmiikka ja sanavalinnat luovan lukijan ympärille suojaisan teltan. Välillä tuoksuu, toisinaan haisee. On kurkotuksia tähtiin, joiden takaa alkaa aikuisuus.  Étiennen narsismi ja itsesääli ovat musteläikkiä, jotka leviävät hänen mukanaan, minne hän sitten meneekin. Nouschka etsii lohtua venäläisestä vanhemmasta miehestä, joka on "äidein" ihminen, jonka hän tuntee. Äidin poissaolo on selittämätön musta syöveri, joka imee Nouschkaa ja Nicolasia kuin kesäyön kiihkeä hyttynen.

The girl who was Saturday night on muodoltaan sukua kehitysromaanille. Se kertoo Nouschkan pyrkimyksistä hahmottaa edes jonkinlainen oma identiteetti ja työntää jalkaa elämän ovenväliin. Nouschkan itsenäisyyspyrkimykset peilautuvat laajemmalla tasolla Quebecissä järjestettyyn kansanäänestykseen sen irtautumiseksi Kanadasta.

Jokaisella on omat huolensa ja ongelmansa, mutta elämä voi siitä huolimatta olla ihan hyvää kunhan vain jaksaa taistella oman tiensä löytämiseksi.

"Because I have my shit and you have your shit. And everybody has their shit. But that doesn't mean we can't come together at the end."


Heather O'Neill: The girl who was Saturday Night
403 sivua
Kustantaja: Quercus


Kommentit

  1. "Jokaisella on omat huolensa ja ongelmansa, mutta elämä voi siitä huolimatta olla ihan hyvää kunhan vain jaksaa taistella oman tiensä löytämiseksi." Siinäpä se, kirkas kiteytys! Ja ehkäpä se elämä voi olla jopa oikein tosi hyvää...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. varsinkin, jos saa pikkasen hajurakoa kaksoisveljeen, joka pyrkii torppaamaan kaikki järkevät pyrkimykset. :)
      Kiitos kommentista.

      Poista
  2. Huikea kansi ja hieno kuva siitä, jäin ensin katsomaan että taustan kettu kuuluu siihen. Baileys-palkinto on minulle ihan uusi juttu, seuraan muutenkin aika huonosti ulkomaisia kirjallisuuspalkintoja, mutta pitääkin nyt mennä tutkimaan että mistä oikein on kyse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuossa kirjan taustalla on kuva Myyrmäen juna-aseman seinämaalauksista. Ovat todella hienoja. Kävin siellä pari viikkoa sitten kuvaamassa.

      Baileys-palkinto on ihan paras. Minulle ehtymätön kiinnostavien teosten lähde. Blogini yläpalkista löytyy vuosien 2011-2015 teokset. Sitä aiempien teosten lista on rakenteilla.

      Kiitos kommentista.

      Poista
  3. 'Äidein ihminen jonka tiedän'... ihana vertaus! <3

    Kirjallisuupalkintojen seuraaminen on muuten mainio juttu! Huomasin itsekin, että ilman niitä maailman kirjatoreilla menisi hetkessä sekaisin...
    E-lukulaitteen hankkiminen ajoi minut englanninkielisille apajille ja ihan ensimmäisiä hankintoja oli Ali Smithin How to be Both (sain kirjan kummankin tarinalinjan samaan syssyyn ja aion lukea ehkä ne molemmat ennen kuin tuon kirjan blogiin).

    <3




    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minulle tosiaan tämän naiskirjallisuuden Baileys-palkinto on kaikkein rakkain ja tämän palkinnon kautta olen löytänyt kasapäin kiinnostavia kirjailijoita ja teoksia.

      Voi. Ihana Ali Smith. Tuskin maltan odottaa ajatuksiasi Ali Smithin kirjasta. Se on aikamoinen teos. Anteeksi hölmöyteni, mutta mitä tarkoitat tuolla "kummankin tarinalinjan samaan syssyyn"? Myydäänkö How to be bothia niinkin, että on pelkästään vaan jompi kumpi tarina mukana? Olen käsittänyt, että on kaksi eri versiota, joista toisissa on toinen tarina ensin ja toisissa taas toinen. Kylläpäs nyt rupesi tämä asia kiinnostamaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän