Siirry pääsisältöön

Umberto Eco: Numero Zeron tapaus


- Kun kerran lehdessä niin kirjoitettiin, se on totta
- No ei kyllä välttämättä ole
- Kylläpäs on. Jos ei sanomalehteen voi luottaa, niin mihin sitten?
- Vähän nyt lähdekritiikkiä kehiin
- Sinä olet vainoharhainen
- Sinä olet naiivin hyväuskoinen

Umberto Econ 'Numero Zeron tapaus' on satiristinen iloittelu, joka leikkii tiedonvälityksen vääristymillä. Muun muassa. Se ankkuroituu vahvasti italialaiseen mediaan ja sekoittaa keskenään faktaa ja fiktiota. Muun muassa. Yksi teoksen keskeisistä hahmoista, toimittaja nimeltä Braggadocio luo oman kertomuksensa siitä, mitä Mussolinille tapahtui. Braggadocion tarina kirnuaa Italian poliittista kertomusta voiksi asti. Muun muassa. Itse romaanin kannalta Braggadocion salaliittokertomus on toisaalta rehottava sivujuoni, toisaalta taas Econ terävin nuoli, joka sujahtaa italialaisen poliittisen tikkataulun napakymppiin tai sen ohi. Kukin uskokoon, mitä haluaa.

Romaanina Numero Zeron tapaus on jollakin tapaa keinotekoisen tuntuinen, eikä se oikein pysy fokuksessaan. Eco aloittaa kertomuksensa sen lopusta. Tilanteesta, jossa keski-ikäinen toimittaja Colonna huomaa olevansa hengenvaarassa. Näin teokseen kirjoittuu myös jännitysjuoni. Tämän jälkeen siirrytään varsinaiseen kertomukseen ja lopussa palataan taas alkuun.

Colonna saa tehtäväkseen kirjoittaa kirjan, jolla vakiinnutetaan mielikuva sanomalehdestä ja sen päätoimittajasta, joka esitetään vapaan ja puolueettoman tiedonvälityksen sankarina.  Kirjan tarkoituksena on kertoa projektista, jossa luodaan kuvitteellinen sanomalehti niin, että toimittajat päätoimittajaa ja Colonnaa lukuunottamatta eivät tiedä, että tarkoituksena ei ole luoda todellista sanomalehteä. Toimittajat alkavat suunnitella tätä Huomenna-nimistä lehteä, jossa kerrottaisiin - ei siitä mitä on tapahtunut, vaan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Pohjimmaisena tarkoituksena on saada aikaan tilanne, jossa yhteiskunnan "suuret kihot" joutuisivat ottamaan päätoimittajan piireihinsä, jotta tämä ei paljastaisi lehdessään asioita, jotka halutaan salata. Lehteä voitaisiin siis käyttää myös kiristyksen välineenä. Koko tämä kuvio oli minusta suhteellisen sekava, enkä oikein ymmärtänyt mihin Eco sillä pyrkii. 

Edellisestä huolimatta Numero Zeron tapaus sisältää kiinnostavia huomioita sanomalehtityön etiikasta, lukijan johdattelusta ja informaation vääristelystä.  Ajatus suomalaisen tiedonvälityksen luotettavuudesta ja puolueettomuudesta lienee suhteellisen yleinen. Yhtä yleistä lienee ajatella, että vaikkapa Venäjällä informaatio ja disinformaatio ovat pääsemättömissä toisistaan. Jos haluaa säilyttää naiivin uskon tiedonvälityksen puolueettomuuteen, ei kannata lukea Econ romaania, sillä saattaa hyvinkin käydä niin, että teos yliampuvasta satiirisuudestaan huolimatta pääsee kylvämään epäilyksen siemenjyvän hyväuskoisen lukijan aivopoimuun. Ja kun epäilys kerran herää, ei se hevillä suostu enää kuolemaan.


Umberto Eco: Numero Zeron tapaus (2015)
211 sivua
Italiankielinen alkuteos: Numero Zero (2015)
Suomentanut Helinä Kangas
Kustantaja: WSOY



Kommentit

  1. En ole koskaan lukenut Ecoa. Mietin olisiko tästä hyvä aloittaa, mutta ilmeisesti sopivampuakin on. Ruusun nimeä olen yrittänyt kuunnella kahdella kielellä, mutta oli niin tajuttoman huonot lukijat molemmissa, että en kyennyt.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En kyllä suosittelisi aloittamaan Ecoon tutustumista tästä kirjasta. Varmaan juuri tuo Ruusun nimi tai Foucaultin heiluri. Itse olen aiemmin lukenut Ecolta lähinnä ei-kaunoa, esim. Travels in Hyperreality. Ruusun nimeä aloitin joskus kauan sitten, mutta se jäi kesken. Nyt ei ole suurta intoa enempään Econ lukemiseen. Kiitos Serentis kommentista.

      Poista
  2. Tämä teos odottelee minua lukulaitteella. Aihe on kyllä mitä mielenkiintoisin...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta Kaisa Reetta. Aihe on mielenkiintoinen. Eco kyntää syvällä Italian poliittisessa ilmastossa ja ihan riemukkaastikin kyllä. To be honest, lukiessa tuli kyllä mielenkiintoisia juttuja mieleen, mutta niiden alkuperä on jossain muualla kuin Econ teoksessa. Jos tämän luet, niin jännä kuulla, mitä olet mieltä. Kiitos kommentista.

      Poista
    2. Onkohan tämä teos, josta saa irti eniten, jos tuntee hyvin sitä Italian poliittista kenttää?

      Poista
    3. Ilman muuta. Mietin myös Econ kertoman yleistettävyyttä muihin konteksteihin ja tietysti yhteistäkin löytyy, mutta saman aikaisesti teos on kyllä vahvasti kiinni italialaisessa systeemissä, jota en tunne tarpeeksi hyvin ja sen seurauksena meni asioista ohi.

      Poista
  3. Olen jotenkin luovuttanut, kun ei kerran suju, niin antaa olla. Olen ajatellut, että harkitsen asian uudelleen, jos jonkun vuoden lokakuun alun jälkeen olen sitä mieltä. Siihen asti saa olla. Voikohan tuota hankalammin ilmaista? Omistan kaksi kirjaa Ruusun nimen ja toista en muista, joku hirviö, joka painaa kuvineen. Isäni mielestä Eco ja Brink olivat mahtavia. Brinkin kohdalle ei riittänyt tarpeeksi montaa lokakuuta, hänen kirjansa omistan ja luen ne joskus, sillä olen lukenut vain yhden. Hän olisi tuon palkinnon ansainnut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Justiinsa niin, ei sitä väkisin kannata. Ruusun nimi taitaa olla 1001-listalla, mutta siellä on niin paljon kamaa, että annan sen muhia siellä erittäin rauhassa ja enpä tuota listaa nyt muutenkaan kovin vakavasti ota, mutta tykkään välillä sitä vilkuilla. Brinkiltäkään en taida olla lukenut mitään. Ruttomuuri on kyllä hyllyssä. Mulla on nyt paloa kirjallisten naisten seuraan, miesten vuoro odottaa. Kiitos kommentista Ulla.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän