Reader, why did I marry him?

On kirjoja, jotka haluan olla lukenut. Usein tähän ryhmään kuuluu teoksia, joihin viitataan suht tiheään muussa kirjallisuudessa. Kyse voi olla myös siitä, että omassa kirjallisuuteen liittyvässä ajattelussani koen jonkin teoksen tuntemuksen oleelliseksi. Miksi näin varsinaisesti on, sitä onkin hankalampaa selittää. Omaan kirjalliseen haluuni kietoutuvat motiivit jäävät usein itsellenikin hämäriksi. Uskon, että se on enimmäkseen hyvä asia, sillä se, mikä ei määrity, ei vie vapautta mukanaan. Ranskalaisen J.-K. Huysmansin (1848–1907)  Vastahankaan on kieppunut lukulistallani jo vuosia. Olen törmännyt mainintoihin siitä monesti - tunnetuin lienee Oscar Wilden romaanista Dorian Grayn muotokuva löytyvä maininta Huysmansin teokseen sanoilla "myrkyllinen kirja". Kiinnostustani tätä teosta kohtaan on lisännyt myös tieto siitä, että kyseessä on dekadenssikirjallisuuden kilpikonnan selässä hohtava jalokivi (selitys tähän viittaukseen löytyy alempaa).  Miksi tartuin tähän kirjaan juu...

Astukaamme viettelysten kiemuraisille poluille. Pitkästä aikaa osallistun kirjasomen klassikkohaasteeseen* ja valitsin lukukohteekseni varsinaisen klassikkojen klassikon Choderlos de Laclosin Vaarallisia suhteita (Les liaisons dangereuses), joka ilmestyi alun perin vuonna 1782. de Laclosin teos ei missään vaiheessa ole vaipunut unholaan, sillä siitä on tehty lukemattomia sovituksia niin tv-sarjoiksi, elokuviksi kuin teattereihinkin. Elokuvan saralla tunnetuimpia lienee Stephen Frearsin ohjaama Valheet ja viettelijät, jossa päärooleja esittävät Glenn Glose ja John Malkovich. Vaarallisia suhteita on muodoltaan kirjeromaani ja sitä on usein pidetty niin tämän lajin malliesimerkkinä kuin myös psykologisen romaanin varhaisena edustajana. Teos on viettelyn, halujen, himojen ja petoksen muodostama verkosto, jossa pahikset juonitteluillaan pyrkivät tuhoamaan hyvikset ja heidän viattoman sydämensä. Pääpahiksia teoksessa edustavat markiisitar de Merteuil ja varakreivi de Valmont. Edellisten juo...

Klassikkohaaste osoitti taas käyttökelpoisuutensa, sillä sen myötä onnistuin vihdoin lukemaan Carson McCullersin esikoisromaanin The heart is a lonely hunter (1940), jonka julkaisu teki 23-vuotiaasta kirjailijasta samoin tein kirjallisen sensaation. Nykypäivänä tämä teos luetaan rutiininomaisesti 200 parhaan 1900-luvulla kirjoitetun romaanin joukkoon. Olen aiemmin lukenut kahdesti McCullersin romaanin  Heijastuksia kultaisessa silmässä (suom. 1966, Reflections in a Golden Eye, 1941) ja sen herättämät voimakkaat syvän etelän kuvat olivat vahvasti mielessäni, kun kävin tämän hänen esikoisensa kimppuun. Kuten klassikoiden kohdalla yleensäkin oli seuranani myös pelko, että mitäpä jos en ymmärräkään tämän suuresti kehutun ja rakastetun romaanin hienouksia. Lukemiseni alkuhetkiä leimasivat  hyvin saman tapaiset tunteet kuin lukiessani Harper Leen romaania To kill a mockingbird . Sen lisäksi, että sekä McCullersin että Leen romaanit ovat arvostettuja yhdysvaltalaisia klassikko...

Gertrude Steinin tekstissä ei ole järjen häivää: Miksi pitäisi sen mikä on epätasainen, sen mikä on otettu takaisin, sen mikä on siedettävä miksi kaiken tämän pitäisi muistuttaa hajua, siellä on esine, se viheltää, se ei ole kapeampi, miksi ei ole velvollisuutta pysyä poissa ja kuitenkin rohkeutta, rohkeutta on kaikkialla ja paras pysyy jäädäkseen. Paitsi että, kuten tulet huomaamaan. Herkät napit (Tender Buttons, 1914) on suomentanut Markku Into ja on vaikea kuvitella häntä oivallisempaa Steinin tekstin suomeksi kääntäjää. Esipuheesta käy ilmi, että Into on tavoittanut Steinin tekstin hengen prikulleen todetessaan Steinista, että "hän on yhäti tuore appelsiini" ja lisätessään, että hänen "tohvelinsa ei ole tunkkainen." Olen leikkinyt Steinin kanssa aiemminkin, mutta siitä on jo vuosia. Tuolloin oli kyseessä hänen teoksensa Alice B. Toklasin elämäkerta   (The Autobiography of Alice B. Toklas, 1933), jonka Stein on kirjoittanut ikään kuin elämäkertana ...

Blogini Facebook-sivun taustakuvana on kuva George Sandin patsaasta. Otin sen muutama vuosi sitten Luxembourgin puistossa, jolloin minulla ei vielä ollut aavistustakaan, että jonain päivänä perustaisin kirjablogin. Koska tämä kuva kuitenkin on "vartioinut" Facebookin blogipostauksiani kohta jo viisi vuotta, lienee mitä suurin oikeus ja kohtuus ottaa tarkastelun alle myös George Sandin kirjallista tuotantoa. Niinpä valitsin tämän kesään klassikkohaastepostauksen kohteeksi George Sandin romaanin Hiidenlampi (La mare au Diable, 1846). Sandin  romaanin vuonna 1924 ilmestyneen suomenkielisen laitoksen on kustantanut Karisto ja tämä teos on Kariston klassillisen kirjaston osa nro 27. Vaikka teos on melko huonossa kunnossa, vaikuttaa joka tapauksessa siltä, että olin lukemani kappaleen ensimmäinen lukija, sillä osa kirjan sivuista oli vielä avaamatta ja jouduin "korkkaamaan" ne kirjeveitsellä. * George Sand (oikealta nimeltään Amantine Lucine Aurore Dupin) oli rans...

"Elämä on salainen tehtävä." Passio ei ole kirjallisuutta. Se on huumetta, joka vaikuttaa vaikeasti nimettävillä tavoilla. Se sai minut kiemurtamaan itseni läpi, katoamaan ja eksymään, kunnes huomasin seisovani maa-alueella, jolle joku oli pystyttänyt kyltin "Löytöpaikka." Ehkä tosissaan, ehkä piloillaan. Koskaan ei voi tietää. Passio ei valikoitunut klassikkohaastekirjakseni suorinta tietä, sillä alunperin tarkoituksenani oli lukea Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaari . Sen ilmeisistä ansioista huolimatta kävi kuitenkin  niin, että jumituin sivulle 440 ja  pitkäksi käyneen lukutauon jälkeen en enää saanut Pynchonin romaanista otetta. Suosittelen kyllä siihen tutustumaan, sillä se on ... melkoinen. Minua pelotti alkaa lukea Passiota , koska aiemmin olen lukenut Lispectorilta teoksen Lähellä villiä sydäntä ja se ei mennyt tunnetasolla kovin hyvin. Lispectorin taitavuus jätti minut kylmäksi ja pitkästyin lukiessani. Se tuntui erityisen pahalta, koska o...

En osaa kuvitella suomalaista kirjallista baaria ilman Aino Kallasta, joten tämän kuun BAR Finland -postaus* on samalla myös klassikkohaastepostaus. Lisäksi, kun kyseessä on novellikokoelma, osallistun tällä postauksella myös Nipvet-blogin novellihaasteeseen . Kesä ja kärpäset. Tässä niitä tulee nitistettyä kerralla kolme. Luin edelliseen klassikkohaasteeseen Stendhalin romaanin Punainen ja musta , ja se oli sen verran kova tinki, että päätin armahtaa itseni valitsemalla tällä kertaa luettavakseni jotakin sujuvammin etenevää. Niin päädyin Aino Kallaksen novelleihin, jotka eivät kyllä - pakko tunnustaa - ole varsinaisesti klassikkoja. En kuitenkaan voinut valita Kallakselta esimerkiksi Sudenmorsianta, koska klassikkohaasteen sääntöihin kuuluu, että klassikon pitää olla kirja, jota haasteeseen osallistuja ei ole ennen lukenut. Lukemani kokoelma on painettu vuonna 1928 ja kellertävät pölyntuoksuiset sivut pitävät huolen siitä, että historian havina ei pääse lukiessa unohtumaan. K...

Kun vuosia sitten ihmissuhteessa tuli päivä, jolloin aloin epäillä, että rakkaus ei sitä enää pelastaisi, minä kirjoitin nimikirjaimeni omistamieni kirjojen kannen sisäpuolelle. Stendhalin Punainen ja musta (Le rouge et le noir, 1830) oli yksi näistä kirjoista. * Marie-Henry Beyle (1783-1842), joka paremmin tunnetaan nimellä Stendhal oli ranskalainen kirjailija, jota Wikipedia kuvaa varsin hauskasti toteamalla, että hän on kuuluisa "romaanihenkilöidensä luonteen tarkkasilmäisestä analyysistä ja kuivahkosta kirjoitustyylistä."* Totta Mooses, kuivakkuutta löytyy myös Punaisesta ja mustasta aivan riittämiin. Luku-urakkani keskivaiheilla kiteytin kokemukseni muotoon: pito erinomainen, luisto puuttuu. Stendhalia on usein nimitetty modernin psykologisen romaanin varhaisimmaksi edustajaksi. Aikalaisten keskuudessa hänen vastaanottonsa oli nuivaa ja lukemani painoksen takakannessa todetaankin, että elinaikanaan Stendhalilla ei ollut kuin satakunta lukijaa. Laitetaan täh...

Voidakseni kirjoittaa tämän kirjoituksen minun oli noustava aamulla hyvin aikaisin, kun maailma oli vielä heräämisestä tuore. Kun aurinko vielä mietti, mihin asentoon se itsensä nostaisi ja ympärilläni oli nukkuvien kevyt hiljaisuus. Vaikka on kesä, tuntuu kuin kulkisin jäällä, josta tiedän, että se ei kestä. Toiselle rannalle on siitä huolimatta yritettävä. On uskottava ihmeisiin, on kannettava Sylvia Plathia reppuselässä ja huokaistava pitkä huokaus. * The Bell Jar (1963, Lasikellon alla) on ainoa amerikkalaisen runoilijan Sylvia Plathin (1932-1963) kirjoittama romaani ja se julkaistiin vain muutamaa viikkoa ennen Plathin itsemurhaa. Teos on vahvasti omaelämäkerrallinen ja se julkaistiinkin aluksi pseudonyymillä Victoria Lucas, koska Plath ei halunnut että teoksen päähenkilöä Esther Greenwoodia luettaisiin hänen omakuvanaan. En lukiessani yleensä pohdi kirjailijan läsnäoloa teoksessaan, vaan päinvastoin pyrin välttämään kaikenlaisten yhtäläisyysmerkkien vetämistä kirj...

On teoksia, joita pitelen paljon käsissäni sekä lukemisen aikana että sen jälkeen. Tämän vuoksi pidän pokkareista, koska niitä voi käännellä ja väännellä ja päästä fyysisesti lähemmäksi kuin kovakantisia kirjoja. Nämä teokset tuottavat puhdasta nautintoa, kun ne ottaa käsiensä väliin ja puristaa kuin jäljentäisi kämmeniinsä niiden tarjoaman maailman. Silittämällä itse kirjaa silitän sen romaanihenkilöitä. Virginia Woolfin esikoisteos A Voyage Out (1915) on malliesimerkki tällaisesta teoksesta. The Voyage Out on romaani,  johon ei hypätä kuin avantoon, vaan johon laskeudutaan hitaasti, niin että ihokarva kerrallaan nousee pystyyn. Teos on sekä konkreettinen että henkinen etsikkomatka pääroolissa 24-vuotias Rachel Vinrace, laivanvarustajan ainoa tytär, jonka äiti on kuollut ja joka asuu tätiensä luona, soittaa pianoa, eikä omaa koulutusta. Woolfin tavaramerkiksi muodostuneesta modernismiin kytkeytyvästä tajunnanvirtatekniikasta johtuen kerronta kulkee useiden henkilöiden kautt...

Mihail Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan on maannut kirjahyllyssäni niin pitkään, että se on jo täynnä makuuhaavoja, vaan eipä se  haitannut lukemista. Ilman klassikkohaastetta olisin kuitenkaan tuskin vieläkään tullut tarttuneeksi tähän teokseen. Omalla kohdallani haaste antoi oivallisen sysäyksen kohdata vihdoinkin tämä kuuluisa paholainen. Olin jo etukäteen päättänyt, että luen tämän teoksen oli se sitten kuinka hidasta ja tuskallista tahansa ja niinpä teinkin varoiksi laskelman, kauanko Saatanan lukemiseen menee jos sitä lukee 20 sivua päivässä. Sivumäärä, jonka lukee vaikka unissaan tai päällään seisten. Hyvin nopeasti kävi ilmi, että em. kaltaiset päiväkohtaiset sivumääräpakotteet eivät olleet tarpeen. Tempauduin mukaan tapahtumiin ja olin suorastaan ihmeissäni siitä, miten helposti tämän teoksen lukeminen kävi. Pitkä piimä loisti poissaolollaan. Saatana saapuu Moskovaan on realistinen ja totuudenmukainen kertomus eräistä tapahtumista Moskovassa. O...