Cosmopolis (elokuva)

Menen uudestaan Cosmopolikseen, sillä se viehättää minua suuresti. Varoitan samalla, että tämä teksti sisältää pieniä analyysinpaloja, joten en suosittele tekstiä niille, jotka haluavat pysyä Cosmopolis-neitsyeinä.

Pari päivää sitten kirjoitin Don DeLillon Cosmopoliksesta. Tällä kertaa on vuorossa samaan teokseen perustuva David Cronenbergin ohjaama elokuva. Tässä kirjoituksessa keskityn lähinnä ottamaan esiin, miten elokuva erosi/ei-eronnut DeLillon romaanista ja oletan, että tarina on lukijalle pääpiirteissään tuttu.

Mielenkiintoinen lähtökohta elokuvalle oli, että siinä pääroolissa on vampyyrinä kunnostautunut Robert Pattinson. Etukäteen ajattelin, että hän on vallan mainio valinta Eric Parkerin rooliin, sillä myös Eric on omalla tavallaan vampyyri. Rahasta (erityisesti Japanin jenistä), maineesta, tavarasta, ihmisistä - itse asiassa kaikesta ympärillään olevasta - verta imevä järjettömän rikas 28-vuotias, joka lipuu limusiinissaan läpi New Yorkin.

Juuri lipuminen on elokuvassa kuvattu täydellisen puhtaasti, kylmästi ja tyylikkäästi. Ericin eristäytyminen muusta maailmasta sopii erinomaisesti elokuvan muotokielelllä toteutettavaksi ja Cronenberg hoitaa asian viileän tehokkaasti, etten sanoisi suorastaan hypnoottisesti. 

Elokuvan alussa minua häiritsi se, että Pattinsonissa ei ole sellaista patinoitunutta voimaa, jota tarvittaisiin Ericin persoonallisuuden ilmentämiseen.  Hänen kylmyytensä oli liian poikamaista, mutta muuttui tehokkaammaksi Ericin tilanteen muuttuessa yhä painostavammaksi.

Cronenbergin Cosmopolis on hyvin uskollinen romaanille. Suuri osa dialogista on suoraan romaanista. DeLillon romaanista kirjoittaessani siteerasin ns. rottakeskustelua, joka myös elokuvassa oli nostettu vahvasti esiin. Sen sijaan kohtaus, jossa Eric liittyy osaksi elokuvantekoa ja riisuu vaatteensa ja menee makaaman kadulle muiden avustajien joukkoon, on elokuvasta jätetty kokonaan pois.

Romaanin osalta pidin käännekohtana kohtausta, jossa Eric keskellä ympärillään olevaa kuohuntaa huomaa tämän kuohunnan kuvauksen olevan todellisempaa, kun hän tarkastelee sitä limusiininsa monitorista. Elokuvassa käännekohdaksi muodostui kohtaus, jossa Eric saa tietää ihailemansa räppärin kuolemasta. Ensi sijaista ei kuitenkaan ole itse kuolema, vaan se, että Eric ei ole tiennyt siitä ensimmäisenä. Eric, joka usein näkee näkyjä tulevasta, joutuu tunnustamaan, että hänelläkin on rajansa ja että myös hänen kohdallaan kuolema ei ole vain puhetta, vaan teko, joka tulee hetki hetkeltä lähemmäksi. Limusiinin suojattu verkko estää kyllä tietoliikennehyökkäykset, mutta mikään verkko ei voi estää Ericiä itseltään.

Elokuva  nostaa vahvasti esiin kysymyksen siitä, miksi Eric tappoi henkivartijansa. Tuosta noin vaan vähän kuin leikillään, vaikka siitä ei tietenkään ole kyse. Tulkitsen niin, että räppärin kuoleman jälkeen Eric ei enää katso tarvitsevansa suojelua, koska kuolemasta on tullut hänelle todellinen. Yhtä hyvin hän voi kuolla tänään kuin huomenna tai ensi viikolla. Kuoleman todellisuus vie lohdun rikkauksilta, valuuttakursseilta ja indekseiltä. Muu lohtu on ollut Ericille kyseenalaista jo aiemminkin, sillä Eric on tajunnut, että se, että hän näyttää ihmiseltä ja että muut ihmiset pitävät häntä ihmisenä, ei vielä tee hänestä ihmistä. Eric toteaa jotensakin näin: Minä puhun nyt tässä, minä keskustelen, niinhän ihmisillä on tapana tehdä, puhua asioista. Eric simuloi ihmistä.  Hän on kuori, johon räppärin kuoleman esiinnostama tietämättömyys tekee kohtalokkaan halkeaman.  Kuolemasta tulee hänelle houkutteleva vaihtoehto, jonka toteutumisen hän totaalisessa elämäänkyllästyneisyyden tilassaan jättää sattuman varaan. Miksi nähdä vaivaa jonkin sellaisen eteen, mikä joka tapauksessa jossakin vaiheessa tapahtuu?

Elokuva nosti vahvasti esiin myös kohtauksen, jossa Eric käy parturissa. Parturi on tuntenut Ericin pikkupojasta lähtien ja hän on ensimmäinen, joka on leikannut Ericin hiukset. Tämän lisäksi parturi tunsi myös Ericin isän ja kun hän muistelee Ericiä ja tämän isää, lähtee Eric parturiliikkeesta kesken hiustenleikkuun. Ericille on liikaa se, että hän on joskus ollut lapsi lapsien joukossa ja hänellä on ollut isä, todellinen ihminen, kuten hän itsekin nuorempana. Ericin valtaa pakkomielle etsiä käsiinsä Benno Levin - mies, joka uhkaa hänen henkeään. Hän haluaa vastauksen siihen, miksi Levin haluaa tappaa hänet. Voisi kuvitella, että Ericin viimeinen toivo on löytää Levinin vastauksesta jotakin häntä itseään imartelevaa,  jotta ovi merkitysten maailman pysyisi vielä hetken raollaan. 

On merkille pantavaa, että kun Eric kysyy Leviniltä "why you wanna kill me?", Pattinson lausuu tämän repliikin voimalla ja selkeydellä, jolla hän ei ole elokuvassa aiemmin artikuloinut. Elätteleekö Eric sittenkin vielä toivoa, jonka hän jo luulee menettäneensä? Tähän suuntaan viittaa myös se, että Ericin on tärkeää saada tietää Levinin oikea nimi.

Elokuvan loppu kohoaa syviä luotaavaksi keskusteluksi Ericin ja Levinin välillä ja sen intensiteetti on huikea. DeLillon tapa kirjoittaa yllätyksille rakentuvaa dialogia pääsee siinä täysiin oikeuksiinsa. Ja itse loppu sitten, viimeiset kuvat - juuri niin sen piti tapahtuakin.

Luettuani nyt sekä romaanin että katsottuani elokuvan minulla on vahva tunne, että nämä kaksi toteutusta täydentävät toisiaan. Koska itse tarina oli minulle tuttu teki se mahdolliseksi keskittyä löytämään uusia nyansseja elokuvasta. Elokuva rakentui kirjan päälle ja väleihin ja jos en olisi lukenut kirjaa, en olisi saanut elokuvasta yhtä paljon irti. Katsottuani elokuvan tekisi mieli taas lukea kirja uudestaan. Tämä toimikoon myös todistuksena Cosmopoliksen voimasta.

David Cronenberg: Cosmopolis (2012)