Siirry pääsisältöön

Klassikkohaaste 3 - Sylvia Plath: The Bell Jar (Lasikellon alla)


Voidakseni kirjoittaa tämän kirjoituksen minun oli noustava aamulla hyvin aikaisin, kun maailma oli vielä heräämisestä tuore. Kun aurinko vielä mietti, mihin asentoon se itsensä nostaisi ja ympärilläni oli nukkuvien kevyt hiljaisuus. Vaikka on kesä, tuntuu kuin kulkisin jäällä, josta tiedän, että se ei kestä. Toiselle rannalle on siitä huolimatta yritettävä. On uskottava ihmeisiin, on kannettava Sylvia Plathia reppuselässä ja huokaistava pitkä huokaus.

*

The Bell Jar (1963, Lasikellon alla) on ainoa amerikkalaisen runoilijan Sylvia Plathin (1932-1963) kirjoittama romaani ja se julkaistiin vain muutamaa viikkoa ennen Plathin itsemurhaa. Teos on vahvasti omaelämäkerrallinen ja se julkaistiinkin aluksi pseudonyymillä Victoria Lucas, koska Plath ei halunnut että teoksen päähenkilöä Esther Greenwoodia luettaisiin hänen omakuvanaan.

En lukiessani yleensä pohdi kirjailijan läsnäoloa teoksessaan, vaan päinvastoin pyrin välttämään kaikenlaisten yhtäläisyysmerkkien vetämistä kirjailijan ja romaanihenkilö(ide)n välillä. En itse asiassa edes usko, että on mahdollista niin sanotusti kirjoittaa itseään auki tekstiksi, vaan pikemminkin niin, että lopputulos on aina muuntunutta, vaikka tekijä pyrkisi olemaan miten rehellinen tahansa. Sanat ovat parhaimmillaankin epätarkkoja ja kirjoitus poisjättämistä, mukaan ottamista ja valintoja ylipäätään.

Plathin romaanin kohdalla koin kuitenkin mahdottomaksi olla lukematta sitä osin tekijän omien elämäntapahtumien kautta, joka luonnollisesti teki lukemisesta raskaampaa kuin mitä olisi ollut pelkän fiktion lukeminen. Oli mahdotonta päästä eroon ajatuksesta, että tässä teoksessa ovat ne syyt, joiden vuoksi Plath päätti elämänsä. Oli mahdotonta olla turvautumatta ajatukseen, että olisiko jotakin sittenkin voitu tehdä, jotta ei olisi käynyt niin kuin kävi. Oli mahdotonta olla ottamatta kantaakseen Estherin kokemaa tyhjyyttä, elämän kaikkinaista kaventumista ja sitä, että mikään ei koskaan muuttuisi parempaan.

Erityinen hiljaisuus


Romaani alkaa maininnalla yhdysvaltalaisten Julius ja Ethel Rosenbergin kuolemanrangaistuksen täytäntöönpanosta. Stalinille tietoja toimittaneet Rosenbergit teloitettiin sähkötuolissa vuonna 1953. Samana kesänä Rosenbergien teloituksen kanssa Esther Greenwood matkustaa kuukaudeksi töihin New Yorkiin. Kyseessä on hänen muotilehden kilpailussa voittamansa palkinto.

New Yorkissa Esther joutuu huomaamaan, että muut tytöt ovat kuin eri porukkaa. Esther ei hallitse sosiaalisen käyttäytymisen sääntöjä ja jää ystävänsä Doreenin varjoon. Miehet täyttävät Estherin mielen ja hän rakentaa mielessään romansseja.

There I went again, building up a glamorous picture of a man who would love me passionately the minute he met me, and all out of a few prosy nothing.

Todellisuus ei kuitenkaan muutu kuvitelmien kaltaiseksi. Esther ei pääse eroon 1950-luvun naisille ja miehille varatuista sukupuolirooleista. Hän on jättänyt taakseen oivalta aviomieskandidaatilta vaikuttaneen Buddy Willardin, joka osoittautui petturiksi. Plath panee ajalle tyypilliset näkemykset naisista ja miehistä Buddyn äidin suuhun.

What a man wants is a mate and what a woman wants is infinite security. [...] What a man is is an arrow into the future and what a woman is is the place the arrow shoots off from.

Mitä pitäisi tehdä naisten, jotka ovat Estherin kaltaisia? Naisten, jotka haluavat elämältä enemmän kuin olla ammunta-alustoja miesten nuolille. Naisten, jotka haluavat vaikkapa kirjoittaa, kuten Esther. New yorkissa Esther huomaa, että hänen  ympärillään on erityinen hiljaisuus, joka ei ole hiljaisuuden hiljaisuutta, vaan hänen omaa erityistä, läpitunkematonta ja tukahduttavaa hiljaisuuttaan. Lasikello on alkanut laskeutua hänen päälleen ja kun Esther saa tietää, että hän ei ole saanut paikkaa kirjoittajakouluun, hän jää lasikellon vangiksi.

Olla nainen

The Bell Jarissa tulee vahvasti esiin, miten tärkeää Estherin sukupolven naisille oli löytää aviomies. Miten romanssijuoni ja avioliitto näyttäytyivät päämäärinä, joiden avulla nainen lunasti paikkansa ja oikeutti olemassaolonsa.  Tässä minä luiskahdan sivupolulle ja mietin, miten naiseuden toteuttaminen "oikein" ei pelastanut yhtään miltään - ei silloin, eikä nykyisin. Yleisesti oikeana pidetyn ja yksilön oikean välille avautuu ammottava kuilu, jonka yli ei käy yhtään siltaa.

The Bell Jarissa Plath ottaa kantaa naisille asetettuihin odotuksiin. Hän panee Estherin keräilemään miehiä, joilla on erikoinen sukunimi. Sellainenhan on mukavaa puuhastelua naisille. Älyllisesti vaaratonta. Antaa miesten kokoontua sillä välin keskinäisiin kerhoihinsa puhumaan tärkeistä asioista. On kuvaavaa, että newyorkilaisen muotilehden toimittajasta Jay Ceestä mainitaan, että hän näytti "kauhealta, mutta hyvin viisaalta". Älykkyys tekee naisen rumaksi, eivätkä viisaus ja kauneus yhdessä voi olla naisen ominaisuuksia.

Totuus naisesta on ruumiillinen. Se on kipua ja eritteitä, jotka huipentuvat synnytykseen, johon liittyvät tuskat naiset yritetään saada unohtamaan lääkityksen avulla. Buddy, jonka kanssa Estherin odotetaan menevän naimisiin, kertoo lääkärinopinnoissaan todistamastaan synnytyksestä.

'Push down, Mrs. Tomolillo, push down, that's a good girl, push down,' and finally through the split, shaven place between her legs, lurid with disinfectant, I saw a dark fuzzy thing appear. [...] But the baby's head stuck for some reason, and the doctor told Will he'd have to make a cut. I heard the scissors close on the woman's skin like cloth and the blood began to run down - a fierce, bright red.

Synnyttävän naisen odotetaan olevan "hyvä tyttö". Synnyttäminenkin on tehtävä, joka hänen odotetaan tekevän kuuliaisesti oikein. "Näytelmä" saavuttaa täyttymyksensä, kun sairaanhoitaja toteaa "se on poika."

Synnytyskuvauksen avulla Plath osoittaa, mikä on suurinta, mitä naisella on elämässään odotettavissa. Siihen on sopeuduttava. Siihen on mukauduttava.

Harmaata ja pimeää

The Bell Jarissa Esther ottaa Sylvia Plathin paikan ja alkaa kirjoittaa muistelmiaan. Mutta miten ja mistä  kirjoittaa, kun ei ole omia kokemuksia juuri mistään? Plath ironisoi naisten kirjoittamisen. Mistäpä muusta naiset voisivatkaan kirjoittaa kuin omasta elämästään. Parin sivun päässä Estherin kirjoittamisen aloittamisesta mainitaan riemastuttavasti Joycen Finnegans Wake - ikonisista ikonisin teos, jota aivan varmasti kukaan nainen ei pystyisi sen enempää kirjoittamaan kuin ymmärtämäänkään. Tosin tähän väliin on huomautettava, että keskustelin Dublinin matkallani Finnegans Wakestä James Joyce -museon miespuolisen lipunmyyjän kanssa ja hän tunnusti auliinsa, että on aika lailla mahdotonta sanoa, mistä tässä teoksessa on kysymys ja miten sitä pitäisi tulkita. Naisena luonnollisesti en ole sitä edes yrittänyt lukea, vaan tyytynyt pelkkään plaraamiseen.

Esther ajautuu yhä syvempään ahdinkoon itsensä kanssa. Ajautuu mielentilaan, jossa hän ei pysty nukkumaan, ei lukemaan. Ajautuu laitokseen, käy mielessään läpi niitä lukemattomia tapoja, joilla ihminen voi riistää itseltään hengen. Tulevaisuus muuttuu peloksi siitä, että hänet tullaan unohtamaan valtion mielisairaalaan. Poissa ihmisten joukosta, heidän mielestään ja elämästä. Vuosi vuoden jälkeen unohtuneena, muumioituneena osaksi mielisairaalan rutiineita. Mitä järkeä elämässä ylipäätään on? Mitä järkeä on tehdä asioita, jotka joutuu tekemään hetken päästä uudestaan? Miksi pestä vaatteita, jotka kohta taas jo likaantuvat? Miksi siivota, kun uusi sotku jo tekee tuloaan? Miksi syödä, kun hetken päästä on taas nälkä?

Plath kirjoittaa Estherin sisältä. Kirjoittaa auki toivottomuuden, valumisen elämän läpi. Esther on niin liukas, ei pysty tarttumaan  mihinkään. Hän on niin ahdistunut, hänen ympärillään pelkkää harmaata. Sitä harmaan sävyä, joka ei ole väri ollenkaan. Pelko ja kauhu. Esther on Julius ja Ethel Rosenberg, jotka tapettiin sähköllä. 

Tuskin koskaan on elämään väsymistä kuvattu niin mikroskooppisen tarkasti kuin Plath The Bell Jarissa tekee. Kamalinta on, että The Bell Jar on avainromaani. Se on kurkistus Plathiin itseensä. Se on matka siihen pimeään, joka sai hänet päätymään lopullisen ratkaisuunsa.


Sylvia Plath: The Bell Jar (1999/1963)
257 sivua
Kustantaja: Faber and Faber

Julkaistu suomeksi nimellä Lasikellon alla (suom. Mirja Rutanen, Otava)










Kommentit

  1. Wowo, miten upea kirjoitus tästä romaanista, jota en ole lukenut mutta joka omassakin hyllyssäni on ja odottelee. Olen suunnilleen tiennyt, mitä on tulossa ja siksi arkaillut. Odotellut, että itse olisi kestävämpi ja aika oikea. Sellaista aikaa ei vain ole tuntunut tulevan. Kenties voisin lukea tämän seuraavaan klassikkohaasteeseen, jos en ennemmin pysty.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen itsekin siirtänyt tämän lukemista jo monta vuotta juuri aiheen takia. On pelottavaa lukea tekstiä, jossa mennään näin syvälle ihmisen toivottomuuteen ja kun ei ole edes fiktion tarjoamaa suojaa. Kiitos paljon Elegia!

      Poista
  2. hienosti kirjoitettu, kauan sitten luin, minäkin yritän unohtaa kirjailijat, mutta ei aina toimi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Hannele. Olen jotenkin helpottunut, kun sain tämän nyt luettua. Ei silti, että tämän lukeminen olisi mitenkään erityisen vaikeaa, mutta aiheen paino on melkoinen.

      Poista
  3. Hieno, hieno kirjoitus! Nyt tuli sellainen olo, että The Bell Jar on luettava uudelleen. Opiskeluaikaan tämä kirja oli minulle tärkeimmistä ja luin sen ennen kuin olin lukenut yhtään Plathin runoa. Vaikuttava romaani - ja vaikuttava blogiteksti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Katja. En ole oikein koko kesänä saanut otetta blogikirjoittamiseen, joten sanasi ilahduttavat kovasti. Ostin The Bell Jarin vuosia sitten, mutta tarvittiin klassikkohaaste ennen kuin kykenin siihen tarttumaan.

      Poista
  4. Oijoi! Voisin toistaa Katjan ylläolevat sanat sellaisenaan. Tämä on minulle hirveän tärkeä kirja, mutta lukemisesta on jo aikaa. Tekstisi toi paljon muistoja mieleen, ja toisaalta tuli olo, etten valitettavasti enää muista kirjan yksityiskohtia. Luettuani Lasikellon alla luin Plathin päiväkirjat, ja se oli kyllä raastava kokonaisuus. Kumpa jotain tosiaan olisi voitu tehdä, että ei olisi käynyt niin kuin kävi :/

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja mä taas voisin toistaa aika lailla samat sanat kuin yllä kommentissa Katjalle: :D Tämä ensimmäinen lukukerta oli varmasti pintaraapaisu, mutta olen iloinen siitä, että maltoin lukea todella rauhassa. Noita päiväkirjoja en kyllä tiedä, uskaltaisinkio lukea. Kiitos Maisku!

      Poista
  5. Vaikuttavaa. Ja tästä syystä on klassikkohaaste tehty. Jaan kirjallisuuskäsityksesi: "Sanat ovat parhaimmillaankin epätarkkoja ja kirjoitus poisjättämistä, mukaan ottamista ja valintoja ylipäätään." Kiitos valinnoistasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos sinulle Tuija. Totta tosiaan klassikkohaaste on tärkeä ja alkamassa jo muodostua klassikoksi itsekin. :D Sanat. Ne sanat. Silloin kun niitä eniten tarvitsisi, ne tuntuvat karkaavan kokonaan.

      Poista
  6. Tämä on merkittävä kirja masennuksen ja toivottomuuden kuvauksena. Myös naisen roolin ahtauden. Hieno kirjoitus Omppu!

    Minulla on tämän lisäksi myös kirja Letters Home, 500-sivuinen teos, jossa on Plathin kirjeitä äidilleen (pääasiassa äidille) alkaen opiskeluajoilta aina viimeiseen kirjeeseen viikkoa ennen itsemurhaa. Siinä kirjeessä hän korostaa, miten kovasti lapset tarvitsevat häntä ja miten hänen on pakko pärjätä yksinäisenäkin omillaan Lontoossa. Hän toteaa, ettei voisi koskaan muuttaa Amerikkaan, koska "I could never afford to live in America - I get the best of doctors´ care here perfectly free". Ja isän tapaaminen oli toinen syy pysyä paikallaan. Elämä oli siis monin tavoin vaikeaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Marjatta. On ollut vähän vääntämistä näiden blogikirjoitusten kanssa, joten siksikin sanasi kovasti ilahduttavat.

      En tiedä, pystyisinkö lukemaan noita kirjeitä.Tuo syyllisyys on varmasti ollut kauhea, kun on ajatellut juuri sitä, miten lapset tarvitsisivat äitiään. Siltikin halu päättää elämänsä vei voiton siitä syyllisyydestä. En sitä sinänsä ihmettele, elämä voi olla niin mustaa, että mitään muita värejä ei ole ja kuolema tuntuu suurelta helpotukselta.

      Poista
    2. Siis Sylvia ajatteli, että lapsille heidän isänsä, Ted Hughesin, tapaaminen oli tärkeää. Kirjoitin epäselvästi. Voi kun Sylvia olisi päässyt rentoutumaan äitinsä luo, äiti oli hänelle läheinen. Siihen aikaan ei noin vain matkustettu.

      Poista
    3. Joo ymmärsin kyllä. Ja minä tarkoitin taas sitä, että SP varmasti koki suurta syyllisyyttä siitä, että poistui tästä maailmasta ja lastensa elämästä. Ollaankos me nyt ymmärretty Marjatta toisemme oikein? :D

      Poista
  7. Katsoin eilen elokuvan The Girl, joka kertoo miten Hitchcock piinasi ja painosti seksuaalisesti Tippi Hedreniä vuonna 1963 valmistuneen Linnut-elokuvan kuvauksissa ja sen jälkeen, kunnes tämä sanoi sopimuksen irti. Tämä kuvaa naisen asemaa noihin aikoihin, jolloin Sylvia Plath päätyi itsemurhaan.

    Mietin The Bell Jar -nimeä ja suomalaista nimeä Lasikellon alla. Olen aina mieltänyt lasikellon ihan muuksi kuin bell jar, joka on laboratorioissa käytetty lasikupu. Lasikellon alla kuulostaa kauniilta, kuin tuulikello verannalla, mutta se ei anna sitä kuvaa, että sen alla ollaan tarkkailussa ja pinteessä, alistettuna.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vai tuollaistakin Hitchcock on tehnyt. En tiennytkään. Näin Linnut 13-vuotiaana ja sen jälkeen näin siitä pitään painajaisia.

      Ja taas kerran aikamoinen sattuma liittyen teoksen nimeen. Minä kun olen aina luullut sen nimen olevan Lasikuvun alla ja sitten samaan aikaan miettinyt sellaista muovista kupua, joita käytetään mikroaaltouunissa. Mikä tuo lasikello on? Onko se jotain olemassa olemaa vai "vain" sana? Siitä tulee assosiaatio, että se on minä hetkenä tahansa särkymässä.

      Poista
    2. Hitch oli tunnettu perverssiydestään. Hän etsi elokuviinsa aina tiettyä naistyyppiä, jota ihaili, mutta ei kunnioittanut, vaan yritti pakottaa seksiin kanssaan.

      Joo, sekin mielikuva lasikellosta tulee, särkyvyys. Paitsi tuulikello, niin minulle tulee lasikellosta mieleen myös ohut joulukuusen koristekello.

      Poista
    3. Mokoma äijä sekin.

      Tuo lasikello on kyllä jännä sana. En nyt ole oikein varma, että käytetäänkö sitä ihan yleisesti muutoinkin? Ei ole tainnut tulla vastaan.

      Poista
  8. Omppu, mahtava teksti! Minä olen lukenut Lasikellon alla joskus yli kymmenen vuotta sitten, silloin kun olin eniten rikki itse ja muistan kirjasta sen että itkin sitä lukiessani hirvittävän paljon. Ehkä nyt, kun palaset ovat enemmän kohdillaan, olisi parempi aika palata tähän ja nauttia lukemisesta toisella tavalla. Kiitos mahtavasta bloggauksesta ja hienosta muistutuksesta kirjasta! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Krista, miten pystyit tuolloin tämän edes lukemaan. Toivon, että se oli sellaista helpottavaa ja puhdistavaa itkua. Rankka kirja, mutta tosiaankin jos päätät lukea uudestaan näyttäytyy varmaan hieman eri valossa. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  9. Kiva kun olit mukana klassikkohaasteessa! Miten upea kirjoitus! Luin itse Lasikellon alla kolme kesää sitten, muistan kun istuin puiston penkillä täysin nauliintuneena ja ympäröivä kaunis ja helteinen kesäpäivä tuntuivat täysin epätodellisilta ja merkityksettömiltä. Ehdoton klassikko.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva on olla mukana. Klassikkohaasteesta on tullut mulle tärkeä, koska sen myötä saan aina jonkun kauan lukettamistaan odottaneen "lusituksi." Kiitos lukutunnelmien jakamisesta ja haasteen emännöimisestä. Yritän tässä pikkuhiljaa päivän myötä tutustua klassikkohaastepostauksiin. Niitä onkin ilahduttavan paljon.

      Poista
  10. Minulla on ollut tätä(kin) kirjaa kohtaan jonkinlainen ennakkoluulo, että se on liian vaikea, mutta postauksesi perusteella taidan menettää paljon, jos en tätä lue. Hyvä juttu tosiaan tämä klassikkohaaste - tulee luettua monista kirjoista tuoreita ajatuksia ja huomattua, ettei se oma mielikuva jostain lukemattomasta kirjasta taidakaan olla ihan oikea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei tämä mitenkään erityisen vaikea ole, mutta se kun tietää, että tässä on paljon Plathin omia tuntemuksia niin se tekee lukemisesta paikoin varsin synkkää.

      Se on kyllä jännä, miten sitä tulee luoneeksi ennakkokäsityksiä ja kun alkaa miettiä niin usein ei edes oikein tiedä, että mistä ne ennakkokäsitykset ovat muodostuneet. Kiitos Hanna!

      Poista
  11. No huh huh, miten upea kirjoitus, Omppu! En muista olenko sanonut tätä koskaan ennen, mutta sinun pitäisi kirjoittaa proosaa, olet aivan helv... siis hirveän hyvä kirjoittaja. <3

    Lasikellon alla on minulla yhä lukematta. Kirja löytyy kyllä omastakin hyllystä, mutta jotenkin olen jännittänyt tämän lukemista ja ehkä pelännyt, että tämä ahdistaisi liikaa. Pitäisi kuitenkin uskaltaa, sillä selvästikin kirja on todellakin lukemisen arvoinen.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Höpön löpön sinä olet vaan niin kohtelias ihminen. Mulla on ihan hirveän korkeat vaatimukset kirjoittamiselle ja isommat kuin kykyni. Olen tässä yhden käsiksen rustannut kertaalleen, mutta siinä on vielä paljon tekemistä, enkä edes tiedä, tarjoanko sitä koskaan mihinkään. Taidan jättää perikunnan huoleksi. :D

      Ihan oli just tämän lukemisen suhteen etukäteen samat fiilikset kuin mitä sinäkin mainitset. Suosittelen kyllä uskaltamaan, vaikka sitten vähän pienemmissä pätkissä kerrallaan. Kiitos Sara!

      Poista
  12. Toistan samaa kuin tuossa aiemmin jo on sanottu: hieno kirjoitus! Plathiin tutustuin jollakin kurssilla vuosia sitten ja nimi jäi todella mieleen. Kiinnostaa siis tämäkin kirja, ehdottomasti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Jonna! Vaikka tämä onkin tunnettu, niin ehkä kuitenkin on osin jäänyt Plathin runojen varjoon. Pidä mielessä vaikka seuraavia klassikkohaasteita varten.

      Poista
  13. Ihailen kykyäsi uppoutua kirjaan ja tuoda se sanallisesti esille bloggauksessasi. Lasikellon alla on minulla lukematta enkä sitä varmaan ihan pian luekaan, tuntuu liiankin raskaalta ja ahtaalta. Tai ehkä seuraavaan klassikkohaasteeseen, kuka tietää?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Linnea. Olipas kauniisti sanottu. Itse en ole juuri koskaan tyytyväinen bloggauksiini, mutta on pakko vaan julkaista, koska muutoin ei homma menisi mihinkään ja kun tämä on niin ku harrastus :D

      On tämä raskaskin omalla tavallaan, mutta kuitenkin hirmuisen hieno. Luet, jos ja kun siltä tuntuu.

      Poista
  14. Ajattelin tekstisi alussa, että se on lainaus kirjasta, mutta se olikin sinun omaa tekstiä. Todella hieno aloitus ja koko postaus, kiitos x <3
    Lasikello houkuttelee lukemaan, se on melkein niitä pakko lukea kirjoja, kun psykologia on kiinnostuksen kohde kirjallisuudessa ja sitä tuli myöskin opiskeltua.
    Kiitos Omppu <3

    VastaaPoista
  15. Upea, komea arvio, Omppu! Enpä ole kirjaa oikein tiedostanutkaan, mutta nyt en voi sitä unohtaa, kiitos houkuttelevan arviosi. Olen samaa mieltä kuin Sara tuossa yllä, eli lukisin niin mieluusti kirjoittamaasi fiktiota tai lisää tällaista esseetyyppistä pohdintaa kirjallisuudesta. Kävin muuten tutkimassa essee-hyllyjä kirjastosta, enkä sieltä juuri naisia löytänyt. Olisi tilausta!

    Nuo naisille sopivat raamit! Ikuisesti kiinnostava aihe. Rauman kirjassa jäin synnytyksen kuvausta kaipaamaan, jotta naisena olemisen tuska olisi täyttynyt, mutta tässä se sitten olisi tarjolla. Onko naisista muuhun kuin kärsimään?

    Täytyy vielä kehua, että yleissivistykseni kasvaa kohisten, kun luen blogiasi. Mainiota!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi hyvänen aika, olen ihan ihmeissäni, kun olen saanut niin paljon positiivista palautetta tästä Plath-kirjoituksesta. Kiitän kovasti ja olen otettu ja "palautan" sanasi merkinnällä "miksi sinä et kirjoita fiktiota tai esseitä" - lukisin kumpaa vaan kirjoittamaasi oikein mieluusti.

      Mitäköhän yleissivistävää tässä oli? Mutta mukavaa joka tapauksessa ja ilahduttavaa, jos kirjoituksistani on iloa ja hyötyä.

      Kiitos kiitos kiitos! <3

      Poista
  16. Piti vielä tulla linkittämään sinulle tämä elämäkerrallinen sarjakuvateos James Joycesta. Siinä oli Finnegans Wake tietysti mukana, voisi helpottaa naisen tarttumista teokseen. :D http://luettuaelamaa.blogspot.fi/2015/05/alfonso-zapico-james-joyce-portrait-of.html

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Suurkiitos linkistä. Kävinkin siihen jo tutustumassa. Mikä mainio teos, jonka haluaisin heti saada metsästettyä käsiini. Ja tuosta metsästyksestä tulikin mieleeni, että voisiko joku kehittää pelin, jossa pokemonien sijasta metsästetään kirjoja. Saataisiin lukukansakin liikkeelle. :D

      Poista
  17. Lasikellosta mulle tulee mieleen lapsena koulukaverin kotona näkemäni pöytäkoriste, hieno kello lasikuvun alla, luulin tätä sellaiseksi. Aihe on niin raskas, että ihan heti en lukemaan ryntää. Hienosti sanot (tämänkin)---oikein toimiminen ja toteuttaminen ei pelasta yhtään miltään. Surullisen totta, uskon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On jännä sana tuo lasikello ja se, miten sen kukakin mieltää. Itse tosiaan pitkään luulin, että se on lasikupu - varmaan koska ajattelin sitä tukahduttavana kupuna, joka eristää kirjan päähenkilön pikku hiljaa yhä tiukemmin omaan maailmaansa. Kiitos Arja.

      Poista
  18. Sylvia Plathia(kaan) en ole koskaan lukenut. Kiitos hienosta postauksesta. Ja muuten, yhdyn Saran sanoihin tuolla edellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulen Margit, että pitäisit kyllä tästä romaanista ja Plathin runoista. Kiitos kauniista viittauksestasi Saran sanoihin. Olen sanaton - tuon sanan useissa merkityksissä. Kiitos.

      Poista
  19. Rankkaa, rankkaa tekstiä! En tiedä, missä vaiheessa tähänkin kirjaan tarttuisin, mutta jonakin päivänä sen varmasti teen, iso kiitos siitä sinulle! <3 Tämä meni muistiin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoisin, että tämä on niitä kirjoja, joita ei pidä ohittaa. Aihe on raskas ja Plathille pitkälti omakohtaisesti koettua. Lasikellon alla ei unohdu. Toivon, että joskus löydät aikaa tähän teokseen tutustumiseen, sillä uskon, että tämä olisi sinun(kin) kirjasi. Kiitos!

      Poista
  20. Paniikki-Johnny ja Uniraamattu lisätty Adlibriksen toivelistalle (rahat vähissä :D). En ole minäkään uskaltanut lukea Plathia, joitakin runoja häneltä vain. Nyt on aika - oikea aika ;).

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin joskus nuoremmpana Plathin runoja, mutta koin ne silloin aika vaikeiksi. Pitäisi kokeilla uudestaan.

      Poista
  21. Ai niin! Tätä odotan: "Olen tässä yhden käsiksen rustannut kertaalleen, mutta siinä on vielä paljon tekemistä,..." Kirjoitat niin koskettavasti, syvällisesti, oivaltavasti etc., etc. että usein ajattelen miksi et ole julkaissut jo!

    VastaaPoista
  22. Niin ninäkin olen pitänyt Plathin runoja vaikeina ja pidän edelleen :D. Mutta tässä yksi helpompi. Rakastan tätä. (Jos et halua runoa tänne, niin poista vain.)

    AAMULAULU


    Rakkaus pani sinut käyntiin kuin pullean kultakellon.
    Kätilö läimäytti jalkapohjiasi, ja sinun kalju parkaisusi
    otti paikkansa elementtien joukossa.

    Meidän äänemme kaikuvat, kunnioittavat saapumistasi.
    Uusi patsas.
    Vetoisessa museossa sinun alastomuutesi
    heittää varjon meidän turvallisuutemme ylle.
    Seisomme ympärillä paljaana kuin seinät.

    En ole äitisi enempää kuin
    pilvi joka kirkastaa peilin heijastukseen oman
    hitaan haihtumisensa tuulen kourissa.

    Koko yön sinun yöperhon hengityksesi
    värisee haileanpunaisten ruusujen keskellä.
    Herään kuuntelemaan:
    kaukainen meri liikkuu korvissani.

    Yksi parkaisu vain, ja minä kompuroin vuoteesta,
    lehmänraskaana ja kukikkaana
    viktoriaanisessa yöpaidassani.
    Suusi avautuu ammolleen kuin kissalla. Ikkunan neliö
    vaalenee ja nielaisee himmeät tähtensä. Ja nyt sinä
    kokeilet
    vähäisiä nuottejasi:
    kirkkaat vokaalit kohoavat kuin ilmapallot.

    - Sylvia Plath

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkö en haluaisi blogiini runoja? Kaikkea sinä AilaKaarina keksitkin kysyä. Runot ovat aina tervetulleita.

      Valitsemasi runo tosiaan on vähän erityppistä Plathia kuin minkälaiseksi hänet itse miellän. Hieno!

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän