Siirry pääsisältöön

Anne-Sophie Brasme: Henkäys

Mitä tapahtuu, kun ihminen hylkää itsensä ja alistuu toisen ihmisen edessä kerta toisensa jälkeen? Luopuu itsekunnioituksestaan ja uhraa oman ihmisarvonsa toisen ihmisen alttarillle ja katselee, miten tämä polttaa sen tuhkaksi ja nauraa päälle. Mitä tapahtuu kun ihminen on valmis tekemään ihan mitä vaan, jotta toinen pitäisi häntä ystävänään? 

Tapahtuu sitä, että ihmisen sisällä alkaa kasvaa viha, joka jonain päivänä saa hänet tekemään peruuttamattomia tekoja. Ann-Sophie Brasmen Henkäys kertoo tällaisesta ystävyyssuhteesta ja vähitellen yhä voimakkaammaksi kasvavasta vihasta.

Tyttöjen välisestä ystävyydestä

Tyttöjen välinen ystävyys, silloin kun se on ikävimmillään, on suoraan sanottuna ihan perseestä, kuten Ann-Sophie Brasmen romaani tuo hyvin tarkkanäköisesti ja havainnollisesti ilmi. Kukapa ei tuntisi näitä pieniä kuningattaria, jotka pyörittävät ystävärulettia. Tänään minä olen sinun kanssasi ja huomenna heitän sinut pois ja otan jonkun muun. Minä olen ihanin, kaunein ja suosituin ja jos aiot olla seurassani, sinä teet niin kuin minä sanon. Henkäyksessä tämän bitchin nimi on Sarah ja romaanin päähenkilö Charlène ei mitään muuta niin halua kuin olla Sarahin kanssa.

Romaanin alussa Charlène on ollut melkein kaksi vuotta vankilassa, joten pahat aavistukset täyttävät lukijan mielen heti kättelyssä. Huomiota kiinnittää myös se, että Charléne ei kadu. Päinvastoin hän suorastaan pelkään, että hän jonain päivänä huomaisi katuvansa. Kun olen lukenut Henkäyksen palaan miettimään Charlènea vankilassa ja katumistematiikkaa. Huomaan ymmärtäväni häntä. Ymmärtäväni sitäkin, että hän ei kadu, mikä ei tietenkään tarkoita, että hänen tekonsa olisi hyväksyttävä.

Miten Charlènesta tuli Charlène


Brasme taustoittaa Charlènen ratkaisua kertomalla tämän lapsuudesta. Tutkimalla Charlènen perhesuhteita ja hänen ystäväpiiriään, tai pikemminkin ystävättömyyttään, muodostuu kuva siitä, miksi asiat menevät, kuten ne menevät. Charlène on "itsepäinen ja kiihkeä" lapsi, hänen äitinsä huomattavan tunnekylmä ja isä paljon poissa. Missään vaiheessa ei kuitenkaan käy ilmi, ovatko näkemykset vanhemmista Charlènen omia tulkintoja vai hänen vanhempiensa ominaisuuksia. Loppujen lopuksi tytön perhe on kuitenkin aika tavallinen ja mitä tulee myöhempiin tapahtumiin ratkaisevaa on, että Charlène kokee olevansa yksin silloinkin, kun hän on muiden joukossa. Teini-iälle tyypillinen viha omaa ruumista kohtaan huipentuu tunteeksi likaisuudesta ja hyödyttömyydestä, eivätkä unelmat oman itsen transformaatiosta jaksa kantaa Charlènea. 

Charlènen pelastus ja tuho on Sarah, josta muodostuu Charlènelle pakkomielle. Hän antaa tämän sekoittaa elämänsä yhä uudestaan. Hän uskoo ja toivoo ja pettyy, eikä pääse tästä kolmipyörästä ulos. Brasme kuvaa tyttöjen välisen suhteen vellovana kenttänä, jossa vallan langat pysyvät tiukasti Sarahin käsissä, kunnes tulee päivä, jolloin Charlène kieltäytyy olemasta Sarahin marionetti. Kuten teoksen motto kertoo, on meidän jokaisen sisällä tuntematon, jonka kanssa meidän on jonain päivänä tehtävä tuttavuutta. 

Mietittävää ja keskusteltavaa

Henkäys piirtää Charlènen elämästä aikajan, joka alkaa hänen lapsuusvuositaan ja päättyy vankilaan. Matkalla on pysäkkejä, jotka kappaleiden nimien mukaan ovat seuraavan nimisiä: Unohtaa, Tukehtua, Hengittää, Leikkiä, Kärsiä, Rakastaa ja olla rakastettu, Epäonnistuminen ja Katson sinun nukkuvan. Jokainen näistä otsikoista tiivistää sen alle kirjoitetun ja kertoo Charlènen tarinan muutamalla verbillä. 

Henkäys on kirja, joka soveltuisi hyvin luettavaksi ja keskusteltavaksi yläasteella. Moni kiusaaja ei varmaankaan ymmärrä, minkälaista tuhoa hän saattaa toisen ihmisen elämälle tehdä. Tematiikkansa puolesta Brasmen teos lähenee niin ikään ranskalaisen Amelie Nothombin romaania Antikrista (Antéchrista, 2003), joka sekin on viiltävä kuvaus tyttöjen välisestä "ystävyydestä" (viimeistään tässä vaiheessa ystävyys on laitettava lainausmerkkeihin), jossa toinen on tähti ja toinen tähden varjo. Jos sinulla on teini-ikäinen tytär kannattaa Henkäys lukea ihan jo senkin vuoksi, että siinä on kirjoitettu auki se, mitä tämänikäisten tyttöjen maailmassa tapahtuu. Se, mistä nämä tytöt eivät ollenkaan aina vanhemmilleen kerro. 


Ann-Sophie Brasme: Henkäys (2003)
141 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Respire (2001)
Suomentanut: Minna-Maaria Koponen
Kustantaja: LIKE

Kommentit

  1. Vaikuttaa aika rankalta ja samalla tärkeältä, ravistelevalta, kirjalta. Hyvä ajatus tuo, että tämä sopisi luettavaksi yläkoululaisillekin.

    VastaaPoista
  2. Tämä on hyvin havainnollinen teos. Olen välillä suorastaan kauhulla seurannut tyttöjen välisiä juttuja ja sitä, miten julmia tytöt voivat toisilleen olla. Usein tulee ajatus, että ymmärtävätkö he itse, mitä tekevät. Kiitos kommentista Katja!

    VastaaPoista
  3. Olen lukenut Antikristan ja se oli tosiaan hyytävä. Tämäkin alkoi kiinnostaa. Yatävyyssuhteet kiinnostavat, etenkin tyttöjen ja naisten väliset. Ne voivat olla hyvinkin julmia. Muistoja kumpuaa omilta teiniajoilta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyytävä on kyllä ihan paras sana kuvaamaan Antikristaa. Vaikuttaa siltä, että melko lailla jokaisella on näitä ikäviä kokemuksia tyttöjen välisistä ystävyyssuhteista. En voi olla miettimättä, miten asiaan pystyisi vaikuttamaan. No, minähän en muutenkaan kovin hyvin ymmärrä monia ns. naisten ja tyttöjen juttuja, joten lienen väärä ihminen tätä miettimään. Kiitos Elegia!

      Poista
  4. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Tuollainen tähti/varjo-asetelma oli eräällä minunkin läheiselläni yläasteiässä ja tämä varjo itse osasi sitä analysoida vasta aikuisena. Sitä oli surullista kuunnella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sepäs se Kaisa. Ei varmasti ole kovin helppoa ymmärtää, mistä on kyse, jos ei ole ketään jolle asiasta puhuisi ja jonka kanssa sitä hahmottaisi. Voi hyvinkin käydä niin, että alkaa pitää ihan luonnollisena sitä, että on aina se varjo ja kamala totuus asiasta paljastuu vasta myöhemmin. Kiitos Kaisa!

      Poista
  5. Olen Katjan kanssa ja sinun kanssasi samaa mieltä, hyviä ajatuksia kirjan tiimoilta. Ehdottomasti kuuluisi ylasteikäisille, mutta varmaa en sano, ennen kuin luen itse.
    Nuoret tekevät toisilleen kammottavia juttuja ja someaika lisää niitä. Lainsäätäjät tulevat perässä, kun pitäisi olla edellä. Moni kärsii ihan turhaan.
    Ystävälläni oli nuorena kauniit pitkät kiiltävät hiukset ja hän sai joka päivä kuulla niistä ilkeitä huomautuksia, vähintään ne piti leikata pois. Ystäväni on nyt kriisipsykologi. Minä olin heidän mielestä poika. Pieni ja laiha, silmälasit, kova urheilemaan. Pelasin jalkapalloa, lentopalloa, pesäpalloa ym. Lisäksi olin hikipinko. Hyvän ystävän avulla porskuteltiin nuoruus. Julmuutta on aina ollut ja valitettavasti Nizzan tapahtumien jälkeen, sille ei loppua näy.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En usko, että lainsäädännöllä saadan kiusaamista koskaan kuriin. Se on siihen ihan liian vaikeasti taipuvaa ja hidasta. On paljon kiusaamista, jota on erittäin vaikea dokumentoida, joten sitä ei voida oikeudessa käsitellä.

      Mai, minullekin kävi niin, että erään koulukaverini äiti luuli minua hänen tyttärensä poikaystäväksi. Eikä se ole edes ainoa kerta, kun minua on luultu pojaksi. Se sinänsä ei haitannut, mutta sen sijaan tuntui ikävältä, koska luulin (en tiedä tietenkään, olinko tässä oikeassa), että kaverini äidin tulkinta perustui siihen, että minulla oli tyhmät silmälasit ja naama täynnä finnejä.

      Tuntuu kamalalta ajatella, että kiusaaminen on ihmisessä suorastaan joku vietti, mutta siltä kyllä välillä tuntuu. Uskon kuitenkin, että kasvatuksella asiaan voitaisiin vaikuttaa paljonkin, mutta ikävä kyllä vaikuttaa siltä, että liian monet pitävät kiinni ajatuksesta omien lasten täydellisyydestä. Kiitos Mai!

      Poista
  6. Totta, tytöt osaavat olla inhottavan ilkeitä toisilleen. Olen saanut siitä oman osani (tänään saat olla ystäväni mutta huomenna olet vääränlainen, ei onneksi mitään niin pahaa kuin Charlene on joutunut kokemaan) kuten varmaan kaikki tytöt.

    Tämä toi mieleeni monta vuotta sitten lukemani, nuortenkirjaksi määritellyn mutta psykologisen trillerin puolelle menevän Ystävä hyvä- kirjan Rebecca Jamesilta. Se käsitteli myös tähti/varjo -astelmaa ja sitä kuinka sairaaksi ystävyyssuhde voi kehittyä. Yläasteikäiselle minulle se oli järisyttävä (ja järkyttäväkin) lukukokemus. Aihe kiinnostaa edelleen, joten pistäm tämän korvan taakse.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinäkin. Miten kamalan yleistä tämä tyttöjen välinen kiusaaminen onkaan. Enemmänkin sääntö kuin säännön poikkeus. Kiitos kirjavinkistä. Kerroin siitä tyttärelleni, joka on juuri aloittamassa syksyllä yläasteen. Ala-asteella oli jo monia vääntöjä, saa sitten nähdä, miten käy, kun nyt luokkakaverit vaihtuu. Kiitos Kirjavaras!

      Poista
  7. Vahvistan edelliset. Yläasteen opettajana poikien kanssa oli mutkatonta ja helppoa, mutta ne tytöt. Joillakin luokilla tyttöjen rintama määräsi muun muassa kenestä opettajasta saa pitää ja kenestä ei. Jos opettajana oli ystävällinen väärille tyypeille (sorretuille), saatettiin päättää, että opettaja on vihollinen, jolloin kaikki keinot olivat sallittuja. Minutkin on vanhempien tapaamisessa nimetty perseennuolijaksi, onneksi ei sentään pedofiiliksi.

    Pistän kirjan muistiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi taivas Marjatta. Nuo pikkukullannuppukuningattaret on niiiiiiiin rasittavia. Täysin rajattomia tapauksia. Toivon, että heitä myöhemmin elämä opettaa. Kamalaa vallanhimoa ja ilkeilyä.

      Mitä itse olen seurannut näitä kiusaamisjuttuja, niin koulu on ollut varsin aseeton asiassa. Kiva koulu, heh-heh, mikä vitsi. Tosin varmaan toimii kyllä, jos asia otetaan vakavasti, mutta on aina niin paljon helpompaa vaan todeta, että mitään ei ole nähty eikä huomattu. Kokemusta myös siitä, että kun opettajan lellikki löi toista lasta (suht pahastikin), niin opettaja kuittasi asian sillä, että kyseinen oppilas ei niin tee ja se, jota lyötiin joutui pyytämään anteeksi. (Nämä ovat kuulemiani juttuja, joten en ota vastuuta koko totuudesta).

      Me kun jouduimme luopumaan koirasta, niin tyttäreni koulukaveri postasi sen jälkeen hänelle jatkuvasti kuvia omasta koirastaan. Mitä tuollainen on? Kusipäisyyttä? Tyhmyyttä? Julmuutta? Argh!

      Poista
    2. Just noin, huh huh. Sitten voikin sanoa, ettei ole tehnyt mitään, että on vain "lohduttanut" koirakuvilla.
      Kiusaamissyytöksellä kiusaaminen on myös yksi tavallinen kiusaamisen muoto.
      Joillekin naisellinen epäsuora vihjaileva kiusaamisen muoto jää päälle aikuisenakin. On kiva pitää toisia varuillaan esim. kertomalla, että on niin herkkä, että varokaakin loukkaamasta.

      Poista
    3. Tuo juuri on nykyisin niin suosittua ja ovelaa, että toimitaan niin, että aina voi selittää sen käytöksensä olleen ihan muuta kuin se oli. Ah, olen aivan allerginen sanalle 'läppä.'

      Aivan, mihinkäs ne tavat aikuisenakaan muuttuisi ellei tapahtu jotain sellaista, että se pistää ihmisen todella miettimään. Usein ihmettelen, että miten kellään on aikaa ja energiaa kieroiluun, kun elämässä on niin paljon kiinnostavia asioita. Ehkä jotkut sitten saavat jotain kicksejä siitä, että omat muille tahallaan ilkeitä.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän