Siirry pääsisältöön

Lisa McInerney: The Glorious Heresies

Olen pettynyt. Etukäteen odotin, että Lisa McInerneyn The Glorious Heresies olisi tyyppiä Hubert Selby Jr.:n Unelmien sielunmessu kohtaa Irvine Welshin Trainspottingin, joka kohtaa Jenni Faganin Panopticonin.

Ei ollut. Vaikkakin:

vimmaiset nuoret - check
alkoholi - check
huumeet - check
väkivaltaisuus - check
prostituutio - check
elämä ilman tulevaisuutta - check

Olen erityisen pettynyt, koska The Glorious Heresies voitti tämän vuoden Baileys-kirjallisuuspalkinnon ja koskaan ennen ei ole käynyt niin, että olisin ollut pettynyt Baileys-voittajaan. McInerneyn teoksen epäkiitollisena osana on siten olla ensimmäinen Baileys-voittaja, joka ei sytytä minua oikein suuntaan jos ei toiseenkaan. Tämän teoksen piti alunperin olla Irlannin matkani matkakirja, mutta malttamattomuuksissani tulin aloittaneeksi McInerneyn romaanin heti samana iltana, kun Baileys-palkinnon voittaja julistettiin. Tiedä sitten, olisinko Irlannin maaperällä onnistunut saamaan tästä irti jotakin sellaista, joka Suomesta käsin ei iskenyt.

Corkilaisten katujen vähemmän aurinkoinen puoli

The Glorious Heresies alkaa kuolemantapauksesta, kun 59-vuotias Maureen Phelan iskee miehen hengiltä puolivahingossa. Maureenin poika JP, Corkin alamaailman kunkku ja huumediileri järjestää jälkien siivojaaksi Tony Cusackin, joka on kuuden lapsen yksinhuoltajaisä ja juomaveikko, jolla ei ole varaa sanoa JP:lle ei. McInerneyn romaanissa kellään ei mene kovin hyvin. Tonyn vanhin poika Ryan on kovaa vauhtia ajautumassa samaan kierteeseen kuin helposti malttinsa menettävä isänsä. Lisäharmia Tonyn ja hänen isänsä välille aiheuttaa liian innokkaasti naapuriapua tarjoava Tara Duane ja kuvioon sotkeutuu myös "menneisyytensä saastuttama" Georgie ja joukko muita henkilöitä. McInerney kutoo eri henkilöiden tarinat kiinnostavasti yhteen ja heidän elämäänsä pääsee näkemään monesta eri suunnasta.

Teoksen kannessa McInerneyn romaanista on käytetty mm. ilmaisuja: "fiendishly hilarious" ja "a head-spinning stomach-churning state-of-the-nation novel". Olenkohan lukenut ihan eri kirjan kuin ne, jotka ovat edellä mainittuja luonnehdintoja käyttäneet. En löytänyt The Glorious Heresiestä oikein mitään hulvatonta (ehkä huumorintajuni on laatua, joka ei natsaa tämän kirjan riemukkuuden kanssa). Jos tämä romaani on kuvaus nyky-Irlannin tilasta, niin siihen en osaa ottaa kantaa. Olin muutaman päivän lomalla Dublinissa, mutta se ei riitä mandaatiksi tämän asian pohdiskeluun. Ehkä on niin, että jos tuntisin Irlantia paremmin, tämä romaani avautuisi toisella tapaa. En lukiessani tuntenut pyörrytystä, eikä vatsassani myllertänyt. Uskon kuitenkin, että tämä romaani on parempi kuin millaiseksi sen lukiessani koin. Joskus käy niin, että romaanin maailmaan ei vaan millään pääse sisään ja lukiessa tuntuu kuin teos hylkisi lukijaansa.

Oppitunti kielestä

Ennen muinoin radiossa oli stereotesti. Muistan, että siinä sanottiin jotensakin näin: "ääneni pitäisi nyt kuulua epämääräisestä suunnasta". Lisa McInerneyn romaanissa teksti tulee läsnäolevaksi juurikin epämääräisistä suunnista. Väliin tuntuu, että kielikuvat putoilevat tekstiin yhtä äkillisesti kuin lokkien tiputtamat "yllätykset."

McInerney tarjoaa tuoreentuntuista kieltä ja hienoja kielikuvia. Usein ne kuitenkin saavat miettimään, että mitä niillä itse asiassa tarkoitetaan. Minulle McInerneyn kieli jäi tyhjäksi, vähän niin kuin sanoisi, että aurinko oli kananmunankeltuainen paistinpannulla. Okei. Vai niin. Niin se sitten varmaan oli. Tämän romaanin viehätys on pitkälti juuri kielessä ja kun se ei iske, on kovin vähän tehtävissä. The Glorious Heresies sai minut kyllä miettimään, mitä ovat ne näkymättömät langat, jotka kulkevat kielikuvien ja merkitysten välillä. Miten ne muodostuvat? Miksi jokin ilmaisu avaa merkitystä useaan suuntaan samanaikaisesti ja toinen taas kolisee tyhjyyttään? Missä määrin kyse on lukijasta ja hänen vastaanottokyvystään ja missä määrin käytetystä kielestä? Miksi jossakin tekstissä ihan yksinkertainenkin sana on valtava, kun taas toisessa yhteydessä se on pelkkä tyhjä sana?

Raspista energiaa

McInerneyn romaanin lukeminen on kuin asettaisi paristoa sähkölaitteeseen väärin päin. Plus-napa vasten plus-napaa ei synnytä jännitettä. Henkilöhahmot ovat kyllä sinänsä ihan mielenkiintoisia, mutta heidän kohtalonsa liikutti minua kovin vähän. Itse asiassa järkyttävän vähän. Suoraan sanottuna hävettävän vähän. Yhteiskunnallisen ulkopuolisuuden kierre periytyy isältä pojalle ja sinetti lyödään elämän päälle jo kovin varhaisessa vaiheessa. Miksi en tästäkään innostunut, kun kyseessä on teema, joka noin yleisesti ottaen on mitä kiinnostavin. The Glorious Heresies on voimakas fuck you kirjallisessa muodossa, mutta minua sen raspinen energia ei onnistunut puhuttelemaan.


Lisa McInerney: The Glorious Heresies (2015)
371 sivua
Kustantaja: John Murray

Kommentit

  1. Huomiosi ontoista kielikuvista on kiintoisa. Itse nautin kauniista kielestä, kielikuvista ja hienoista ilmaisutavoista. Viimeksi pääni löi totaalisen tyhjää lukiessani Nina Georgen Pientä kirjapuotia Pariisissa. No, kirja ei sytyttänyt muutenkaan, mutta muistan ihmetelleeni hölmistyneenä monessakin kohtaa mitä George oikeastaan yritti sanoa. Päällisin puolin aivan ihanaa ja jumalaisen kaunista, mutta onttoa kumisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minäkin nautin kielikuvista yms., mutta nyt kävi niin, että ne kävivät jotenkin tehdyn oloisiksi ja tyhjiksi. Vähän niin kuin talo, joka leijuisi ilmassa ilman perustaa. Kun nyt olen Baileys-listalta Rubynkin lukenut, niin ihmettelen tämän teoksen valintaa voittajaksi. Ehkä tässä yhteydessä pitäisi vaan klassisesti todeta, että ei ollut minun kirjani. Kiitos Riitta!

      Poista
  2. Minäkin arvostan ja nautin kauniista kielestä, mutta en voi sietää "tyhjää koreilua". Sivusin muuten samaista asiaa kirjoittaessani The Fishermenistä eli koen ymmärtäväni, mitä tarkoitat. Tätä kirjaa olen lääppinyt paljon ja hartaasti kaupassa useaankin otteeseen, mutta eipä vain syntynyt koskaan kiinnostusta ja luulenpa, että hyvä niin. Ei nimittäin kuulosta minun kirjaltani ollenkaan. Kiitos siis arviosi ja onneksi sinä luit tämän, niin minä voin unohtaa koko jutun. Itse asiassa tuon alun check-listasi perusteella tämä voisi olla jopa kammokirjani. "Elämä ilman tulevaisuutta" on ainut, joka saattaisi kiinnostaa. :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo muistankin, että sinulla oli samantapainen huomio omassa kirjoituksessasi. En sitten tiedä, oliko lukuaika tälle kirjalle ihan väärä. Olen jotensakin hämmentynyt siitä, että en päässyt tähän tarinaan ollenkaan sisään, vaikka itse tarina objektiivisesti ajatellen on kuitenkin kiinnostava. Jokin tässä teoksessa vaan pisti kovasti vastaan. Odotin tietynlaista rytmiä, jota en ollenkaan löytänyt. Kiitos Elegia kommentistasi.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän