Siirry pääsisältöön

Alain Mabanckou: Pikku Pippuri

Pikku Pippuri on touhuisa afrikkalaistarina ja Pippuri on edellä kirjoitettu isolla, koska se on erisnimi ja tavallaan Pikun sukunimi. On tällä miehellä tosin toinenkin nimi. Nimittäin: Tokumisa Nzambe po Mose yamoyindo abotami namboka ya Bakoko.

Teoksen nimi on suomennettu suoraan sen ranskankielisestä nimestä Petit Piment ja tämän vuoksi on turha protestoida tätä nimeä vastaan, vaikka ainakin omalla kohdallani nimi toimi tehokkaana lukemisen kartoittajana. Mikä ihmeen Pippuri? Miksi haluaisin lukea jostakin Pippurista? No jaa, kirjan luettuani keksin kyllä useampikin syitä, miksi niin kannatti tehdä.

Alan Mabanckou (s. 1964) on kongolainen kirjailija ja yksi ranskankielisen Afrikan parhaiten tunnetuista kirjailijoista maailmalla. Pariisilaisissa kirjallisuuspiireissä häntä on kutsuttu jopa Afrikan Samuel Becketiksi - nimitys, jolle tosin Pikku Pippurista ei kovin suoraan löydy perusteita. Mabanckou on kirjailijana herättänyt ristiriitaisia tunteita toteamalla, että afrikkalaiset ovat myös itse vastuussa vastoinkäymisistään ja epäonnestaan ja niitä tässä kirjassa kasaantuu Pikku Pippurin osalle suorastaan dickensiläiseen malliin.

Itse luulin kuulleeni Mabanckousta ensimmäisen kerran, kun Pikku Pippuri (englannin kieliseltä nimeltään Black Moses) valittiin tämän vuoden Man Booker -palkinnon pitkälistalle. Kesti nimittäin hetken, ennen kuin tajusin, että hyllyssäni oleva Pikku Pippuri ja Black Moses ovat yksi ja sama kirja.

Suomenkielisen käännöksen kansi ei varsinaisesti houkutellut lukemaan. Chilipaprikat herättivät lähinnä kummastusta ja taas kerran on pakko todeta, että kannella todella on väliä. Vertailun vuoksi liitän tähän alle englanninkielisen version kannen.





Kansi toimii vihjeenä siitä, mistä kirjassa on kysymys. Suomalaisen painoksen kansi vihjaa kohti keittiötä ja paprikaruokia, kun taas englanninkielisen version kansi ohjaa ajatuksia kohti Vanhan testamentin Moosesta ja laintauluja. Luulenkin, että jos olisin lukenut kirjan englanninkielisenä olisin kokenut sen eri tavoin. Kansi on osa lukijan teoksesta muodostamaa odotushorisointtia, halusimmepa sitä tai emme.

*

Pikku Pippurissa parasta on sen satiirisnaurullinen tyylilaji. En oikeastaan muista lukeneneeni aiemmin afrikkalaista kirjaa, jossa olisi niin vallattomasti kuvattu valtaeliitin edesottamuksia ja kyseenalaistettu naurun kautta hallitsijakulttia. Kun romaanissa kerrotaan, miten lehden pääkirjoitukset on omistettu presidentin ylistämiselle ja hänen ihmeteoistaan kertomiselle ja sallittua on vain yksi totuus, alkaa tarina kuulostaa kovin tutulta. Ihmemiehet kun ovat edelleen voimissaan ja voivat hyvin. Lentävät kurkien kanssa, kutsuvat valheita vaihtoehtoiseksi totuudeksi ja pullistelevat asearsenaalillaan.

Tarina alkaa orpokodista, johon Pikku Pippurin vanhemmat ovat viikon ikäisen vauvansa hylänneet. Eletään kongolaisen sosialismin kultaisia vuosikymmeniä, 1970- ja 1980-lukuja. Sieltä matka jatkuu kaupungin kaduille, prostituoitu Mama Fiat 500:n ja hänen tyttöjensä seuraan sekä kummalliseen hulluuteen. Matkalla vastaan tulee niin katulapsia, kadonneita adverbejä kuin Robin Hoodin kostokin.

Pikku Pippuri kertoo monenlaisesta kaveruudesta ja ystävyydestä, yllättävistä yhteensattumuksista, eroista ja jälleennäkemisistä. Teoksesta jää hieman irrallinen kokonaisvaikutelma, koska aineistoa on niin paljon. Tyyliltään Mabanckoun romaani on hyppelehtivä, veijarimainen ja erinomaisen luettava. Päähenkilönsä hulluuden kautta se liittyy osaksi tarinaperinnettä, jossa yhteiskunta murskaa ihmisen ja hänen unelmansa.




Alain Mabanckou: Pikku Pippuri (2016)
191 sivua
Ranskankielinen alkuteos: Petit Piment (2015)
Suomentanut: Saana Rusi
Kustantaja: Fabriikki


Kommentit

  1. Oletko lukenut Petina Gabbahin Tanssimestarin? Minusta se vaikuttaisi läheiseltä sukulaiselta tälle sekä satiirisnaurulliselta tyylilajiltaan että valtaeliitin absurdin maailman kuvaajana. Just olen sitä lopettelemassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut Tanssimestarin, mutta siitä on sen verran aikaa, että en osaa sanoa, miten se suhtautuu Pikku Pippuriin satiirin osalta. Niin ja onhan myös esim. Tendai Huchu - suursuosikkini Zimbabwesta, jolla on aika hurjaakin yhteiskuntakritiikkiä, mutta kuitenkin erityylistä kuin tässä Pippurissa.

      Poista
  2. Yhtä toista Mabanckoun kirjaa aloittelin joku aika sitten mutta ei lähtenyt vetämään kiinnostavasta takakannesta huolimatta...

    Ja tuo suomennoksen kansi, huoh. Antaa kuvan että graafikolla oli tiedossa vain kirjan nimi ja siltä pohjalta piti tehdä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei kai vaan takakansi valehdellut? :D

      Mulla vaikutti toi kansi lukemiseen ihan liiankin paljon, mutta minkäs teet, kun olen kansiesteetikko. Tämä olisi varmaan jäänyt kokonaan lukematta, jos ei olisi kivunnut Man Booker -listalle.

      Poista
  3. Kuulostaapa kiinnostavalta, täytyy katsoa jos osuu kohdalle. Kansi kieltämättä tuo mieleen ruokakirjan, vaikka ne pippurit (piment) ovatkin sananmukaisesti oikeanlaisia ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pikku Pippurin elämäntarina on kiinnostava, joten kannattaa paiskata kättää, jos hän kohdalle osuu.

      Poista
  4. Kannesta, joka on osa lukukokemusta, olen kanssasi - chilin vannoutuneena ystävänäkin - samaa mieltä. Tämä pieni herkullinen teos on paljon muutakin kuin politiikkaa; runsaudensarvi yhteisöllisyyttä, ystävyyttä, huumoria, satiiria ja surumieltäkin jättäen ehdottomasti valoisan lukukokemuksen:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pidin Pikku Pippurista lukiessani, mutta näin jälkikäteen se tuntuu jotenkin hajanaiselta, enkä oikein hahmota, mitä tällä romaanilla haluttiin sanoa. Tykkäsin alun poliittisuudesta, mutta sen jälkeen kun PP lähti orpokodista kerrontaote jotenkin muuttui ja tuli yhä uusia juttuja, joita yritin sovitella tarinaan siinä kovin hyvin onnistumatta. Kiinnostava kirja kuitenkin.

      Poista
  5. Ihana arvio, kiinnostava kirja, mutta kyllä on nyt kannella murhattu hyvä lukuelämys! Sitähän vois keittokirjan kanneksi laittaa vaikka Robin Hood -maisen miehen pään, jos kannen sanomalla ei ole niin mitään väliä! 😳

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En nyt ole kovin ylpeä siitä, että kansi pääsi niin paljon vaikuttamaan. Ehkä myös käännöksessä oli jotain. Robin Hood -keittokirjan pohjalle vois tehdä realityn: kokit varastais ainekset rikkailta ja kokkais köyhille :D

      Poista
    2. "kokit varastais ainekset rikkailta ja kokkais köyhille :D"

      Haha, kannatetaan ;D

      Poista
    3. Tuostahan voisi kehitellä formaatin, jota kaupitella :D

      Poista
  6. Kuinka ollakaan, löysin tämän kirjan tänään Suomalaisen kirjakaupan löytöjä-hyllystä ja olisin ohittanut kirjan ilman arviotasi. Se maksoi vain 4,95 ja koska satiirista on kyse, luulen sen olevan ainakin sen arvoinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luin tätä kirjaa väärin, olen siitä yhä vakuuttuneempi. Alun satiiri vakuutti niin, että jäin kaipaamaan sitä lisää ja kun kirja eteni ei se satiirinen homma oikein enää toiminut. Olisi pitänyt alun alkaenkin lukea veijaritarinan tai vastaavan aspektista. Mutta joo, on kyllä 4,95 arvoinen. :D

      Poista
  7. Tämä oli ihan hyvä kirja. Suomennoksen kansi melko kaukaa haettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan hyvä. Sellanen tunne mullekin jäi, mutta siinä se sitten olikin. Luulen, että englanniksi olisin pitänyt enemmän, koska tässä oli kyllä kiinnostavia juttuja.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän