Siirry pääsisältöön

Madeleine Thien: Do not say we have nothing

Madeleine Thienin  Do not say we have nothing on valtava romaani, enkä nyt tarkoita teoksen sivumäärää, joka englanninkielisessä pokkarissa on 471. Tämä teos kuuluu niihin kirjoihin, jotka huutavat kirjoittamistaan, koska historiaa ei saa unohtaa. Siitäkään huolimatta, että ihmisen kyky oppia historiasta on osoittautunut varsin kyseenalaiseksi.

Do not say we have nothing on saman kirjallisen perheen jäsen kuin vaikkapa Väinö Linnan Täällä Pohjantähden alla tai Chimamanda Ngozi Adichien Half of a Yellow Sun. Ei ole ihme ollenkaan, että Thienin romaani oli Man Booker -ehdokaslistalla viime vuonna ja Baileys-palkinnon lyhytlistalla tänä vuonna (voittajateosta ei tätä tekstiä kirjoittaessani ole vielä valittu).

Thienin romaani kertoo Kiinan historiasta ja yhteiskunnallisesta kuohunnasta ja sorrosta alkaen Maon valtaannoususta 1960-luvulla ja päättyen Tiananmenin verilöylyyn vuonna 1989. Itse tarina on upotettu kehyskertomukseen, jossa kiinalais-kanadalainen Marie ja hänen ätinsä saavat vuonna 1991 vieraakseen kiinalaisen Ai-Mingin, joka on paennut kotimaansa poliittisia levottomuuksia Kanadaan. Teoksen alussa kehyskertomukseen palataan vähän väliä, mutta romaanin edetessä se häipyy taka-alalle, mutta kulkee mukana lankana, joka yhdistyy muuhun kerrontaan romaanin lopussa.

Do not say we have nothing on oodi tavallisille kiinalaisille, tarinoille ja musiikille. Romaanin sisällä pujottelee fiktiivinen tarina nimeltä Book of Records, joka liikkuu ihan konkreettisestikin romaanihenkilöiden mukana. Sitä kopioidaan käsin jälkipolville ja sen sisään piilotetaan asioita, joita ei voi suorin sanoin ääneen lausua. Book of Records on muisti ja säilytyspaikka. Siinä fakta ja fiktio sekoittuvat ja sen rinnalla kukoistaa rakkaus musiikkia, säveltämistä ja soittamista kohtaan sekä tuska siitä, kun ihmiseltä viedään hänen omimpansa. Kirjallisuuden ja musiikin merkityksen korostuminen muistuttaa Ljudmila Ulitskajan romaanista Vihreän teltan alla, jossa niin ikään kirjallisuus ja musiikki ovat ihmistä sortovallan alla hengissä pitäviä voimia.

En oikeastaan aiemmin ole tullut kovin tietoisesti ajatelleeksi, että myös klassinen musiikki voi diktatuurissa omata niin vahvaa kumouksellista voimaa kuin mitä Thienin romaani tuo esiin. Tästä todistukseksi voidaan mainita, että Kiinassa oli vuosien ajanjakso, jolloin radiossa ei soitettu mitään muuta kuin 18 vallankumouksellista oopperaa. Thien kuvaa hyvin tarkasti musiikin merkitystä romaanin henkilöille ja koska itse en ole kovin musikaalinen en luultavasti tavoittanut ollenkaan kaikkia Thienin musiikkikuvausten avulla luomia merkityksiä, vaan koin niistä lukemisen jopa paikoin aika pitkästyttäväksi.

Läpi teoksen, suorastaan häkellyttävään moneen kertaan, esiintyy maininta, että romaanihenilöt kuuntelevat Goldberg-variaatioita. Tulkitsen Thienin haluavan korostaa, että hänen romaaninsa edustaa sekin vain yhtä variaatiota Kiinan tapahtumista. Do not say we have nothing ei ole viihteellistettyä tarinankerrontaa, jossa historialliset tapahtumat esitetään hallitusti ja lukijan itkuhanoja sopivasti aktivoiden.

Thien ei pyri luomaan suurta historiallista kertomusta, vaan tarkastelee, minkälaisena Kiinan historia näyttäytyy hänen romaanihenkilöjensä kautta. Miten se ottaa rautapihteihinsä isät, äidit, tyttäret ja pojat yhden toisensa jälkeen. Miten ihmiset joutuvat toisistaan eroon, miten olosuhteet ovat ihmistä vahvempia ja miten mikään ei välttämättä koskaan muutu hyväksi. Sotilaat, aseet, ihmisten pakkosiirrot, väkivalta ja työleirit tulevat lukiessa hyvin lähelle. Erityisesti kirjan loppupuolella tuntui melkein siltä kuin itsekin olisin ollut opiskelija, joka makaa Tiananmenin aukiolla. Tämä romaani voisi olla hyvin julma, mutta Thienin kertojanote on kuitenkin jollakin tapaa lohdullinen.

Thienin romaanissa yhteiskunta ja sen ilmiöt ovat jättimäisiä ja ihminen niiden rinnalla pikkuruinen, tuskin edes hyönteisen kokoinen. Erityisen lähelle romaanin henkilöistä tulee teini-ikäinen Zhuli, joka yrittää hahmottaa elämisen ehtoja ja mahdollisuuksia yhteiskunnassa, joka on kieltojen ja rajoitusten täyttämä sekä Sparrow - säveltäjä, joka joutuu luopumaan musiikistaan.

Do not say we have nothing on ansioituneesti rakennettu ja vaikuttava kuvaus Kiinasta ja ihmisistä poikkeusolosuhteissa. Se näyttää elämän sellaisena kuin se on, kun kaksien kasvojen ylläpitäminen on ihmiselle elämän ja kuoleman kysymys. Samanaikaisesti se on myös tarina Marien etsinnästä ja pyrkimyksestä selvittää, kuka hänen isänsä oikein oli ja mitä hänelle tapahtui. Thien liikuttaa tekstillään suuria virtoja, johon teoksessa kuvattujen henkilöhahmojen henkilökohtaiset elämänvirrat yhtyvät ja uppoavat. Tuloksena on realistisen repalainen pala kiinalaista historiaa, jota tarkastellessa on syytä pitää mielessä, että kiinalaisen aikakäsityksen mukaan eilinen on edessä ja huominen takana.



Madeleine Thien: Do not say we have nothing (2016)
471 sivua
Kustantaja: Granta


Helmet lukuhaaste: kohta 26 sukutarina

Kommentit

  1. Tämäpä olisi hyvin mielenkiintoinen kirja! Hyvä että bloggaat suomentamattomistakin teoksista :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jos tämä voittaa Baileys-palkinnon niin sitten saattaisi olla toivoa saada suomeksi. Sopisi kyllä hyvin vaikkapa Keltaiseen kirjastoon.

      Poista
  2. Luin talvella Thienin romaanin Varmuus, joka taitaa olla ainoa häneltä suomennettu teos. Se teki kyllä vaikutuksen vähäeleisellä ja tyylikkäällä kerronnalla, jolla valtavat historialliset tapahtumat ja traumat tuotiin tavallisen ihmisen mittakaavaan. Ennen merkintäsi lukemista en ollut tajunnutkaan, että häneltä on ilmestynyt vastikään uusi kirja. Täytyy ehdottomasti tarttua. Kiitos kiinnostavasta kuvauksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulle tämä oli ensimmäinen kirja Thieniltä. Kiinnostuin, kun tämä pääsi Baileys-palkinnon lyhytlistalle ja tuo on sellainen kirjallisuuspalkinto, että sen kautta olen löytänyt monia kiinnostavia kirjailijoita.

      Muistan, että joku on joskus tuosta Varmuudesta blogannut ja sekin vaikutti kyllä kiinnostavalta. En ole paljoakaan lukenut Kiinan tapahtumia käsittelevää kirjallisuutta, joten sekin oli tässä plussaa.

      Poista
  3. Varmuus sivusi taas Borneon historiaa, joka mulle oli täysin vierasta, mutta Kiinastakin lukisin mielelläni.

    Mä en ole tajunnut tuota Baileys-palkintoa, mutta palkintojen ja ehdokkuuksien katsominenhan on varmaan tosi hyvä tapa löytää uutta, kiinnostavaa luettavaa, varsinkin ei-suomalaista! Täytyy varmaan kanssa alkaa seurailla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Baileys-palkinto on vähän sekava, kun aiemmin sen nimi oli Orange-palkinto. Sitten Baileys alkoi sponssata sitä ja nimikin muuttui. Jostain luin, että Baileys olisi vetämänsä sponsorointinsa pois, mutta en tiedä asiasta sen enempää.

      Mulla on blogin yläpalkissa oma välilehti, jossa on Baileys-palkintoehdokkaina olleet kirjat viime vuosilta (vuodet 2011-2017), jos haluat tutustua mitä kirjoja on ollut ehdolla. Osa ehdokkaista on Suomessa suht tuntemattomia, mutta osaa on jopa käännetty suomeksi.

      Poista
    2. No Orange kuulostaakin jo tutummalta! En ollut tajunnut, että nimi on muuttunut. Kiitos vinkistä! Listasi on mainio idea ja siellä näkyy olevan useampi kirjailija, josta pidän. Pitää tutkailla tarkemmin noita vieraampiakin nimiä.

      Ali Smith: How to be both

      Poista
    3. Joo, on tosi sekavaa, kun palkinnon nimi vaihtuu. Itse tykkäsin siitä Orange-nimestä paljon enemmän kuin tästä nykyisestä.

      Tarkoititko, että olet lukenut tuon Smithin kirjan vai että se kiinnostaisi sua?
      Itse en ole lukenut Smithiltä suomeksi mitään, mutta ostin taannoin hänen kirjansa Oli kerran kello nolla. How to be both oli mulle kielellisesti paikoin aika hankala, joten sen lukisin mielelläni uudestaan suomeksi, mutta sitä sitten taas ei ole käännetty. Ihan loistava on myös Smithin Public Library and other stories, jossa pääsee tutustumaan Smithiin vähän henkilökohtaisemmallakin tasolla ja kirja on suuri kunnianosoitus kirjastolaitoksen tärkeydelle

      Poista
  4. Pistinpä epäselvästi! Oli tarkoitus vain ottaa nimi talteen, kun ystävä on joskus suositellut Smithin kirjoja, mutta pastetinkin sen jostain syystä tuohon kommentin perään. En ole häneltä vielä mitään lukenut, mutta pitäisi varmaan kokeilla!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ok. Ali Smith on kyllä ihan omaa laatuaan. Toiset tykkää vallan paljon, toiset taas ei. Olisi mukavaa kuulla, kumpaan leiriin asettaudut. :D

      Poista
  5. Tuli tuosta klassisen musiikin merkityksestä. Ootko kattonu elokuvan Jean Sibeliuksesta? Elokuvan loppupuolella on kohtaus, jossa Sibelius on (muistaakseni) pitämässä konserttia, kun yhtäkkiä yleisön joukosta nousee kuoro ja alkaa laulaa Finlandia-hymniä. Se kohta sai kananlihalle ja itseasiassa saa nytkin tätä kirjoittaessa. Siinä tuli erittäin hyvin selväksi, mikä musiikin merkitys on, varsinkin levottomampina aikoina.

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän