Reader, why did I marry him?

Kaikki tässä huushollissa tietää, että Johannes Anyurun He hukkuvat äitiensä kyyneliin on aivan loistava romaani. Olen tullut kertoneeksi sen perheenjäsenilleni sen verran monta kertaa, että he ovat ottaneet käyttöön jo Katseen. Myös kaikki ystäväni, joita olen tavannut tämän romaanin lukemisen jälkeen tietävät, kuinka suuren vaikutuksen tämä kirja minuun teki. Olen informoinut Anyurun romaanista kaikkia heitä, joita olen viime aikoina tavannut. Näin siksi, että on ihan mahdotonta olla tästä romaanista hiljaa. Aika harvoin käy niin, että kirja on onnistunut ihan kaikilta osa-alueiltaan, mutta He hukkuvat äitiensä kyyneliin on tällainen kirja. Se on kielellisesti briljantti ja teoksessa kuvattujen henkilöiden sanankäyttö (mm. puhekieliset ilmaukset wallah, yani, balagan) tekevät henkilöistä vahvasti kulttuurisesti läsnäolevia. Anyurun romaanin käännös on ihan loistava sekin ja siitä suuret kiitokseni Outi Mennalle. Tarina on vetävä ja henkilöhahmot monitahoisesti kuvattuja, mutta ...

"Pieni mestariteos." Tämä luonnehdinta on peräisin kirjan takakannesta, jossa siteerataan Barnesin romaanin The Times -lehdessä saanutta luonnehdintaa. Mutta arvaatkas mitä? Olen täysin kyllästynyt siihen, että jos romaani on lyhyt (tässä tapauksessa suomennos on 157 sivua pitkä), niin se ei voi olla mestariteos, vaan "pieni mestariteos" ikään kuin mestariteoksellisuuteen itseisarvoisesti kuuluisi, että teoksen on oltava pitkä.  Tämä diminutiivinen luonnehdinta herättää minussa lähinnä raivoa, sillä teoksen laadun ja sivumäärän välillä ei ole korrelaatiota. Ei ole ollut, eikä tule olemaan. Sivumäärällä ja mestariteoksellisuudella ei ole kertakaikkiaan mitä tekemistä toistensa kanssa. UGH! Jos joku väittää, että Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi on ärsyttävä kirja, minun on helppo nyökytellä, vaikka en samaa mieltä olekaan. Jos taas joku kutsuu tätä romaania harvinaiseksi aarteeksi, jonka loppu on kuin starttipistooli joka lähettää aivosolut matkaan kuin ...

Mikko Rimmisen Maailman luonnollisin asia jakoi minut kahtia. Minä 1: Rimminen on kielellisesti ihan hemmetin nerokas potenssiin monta kertaa Minä 2: Totta, mutta se ei ole mikään uusi asia. Se on tullut selväksi jo hänen aiemmista teoksistaan Minä 1: No joo, mutta tässä nyt ollaan ihan uusilla kierroksilla Minä 2: Ehkä niin, mutta rajansa kaikella Minä 1: Luit kirjan kuitenkin loppuun Minä 2: Luin, koska halusin kirjoittaa postauksen, jossa kutsun Rimmisen kirjoitusta lihavoiduksi  verbaalimasturbaatioksi  Minä 1: Kuulin kyllä, että mutisit lukiessasi Minä 2: Olet oikeassa. Tulihan sitä jokunen kerta todettua: Mikko Rimminen, please, ei enää. * Kirjailija Jamaica Kincaid on todennut, että on parempi epäonnistua pyrkiessään tekemään jotakin suurta kuin onnistua keskinkertaisen parissa. En nyt välttämättä kävisi väittämään, että Rimmisen teos on epäonnistunut, mutta lukijan kannalta se on aika hankala pala, mutta ainakaan se ei ole missään nimessä keskinkerta...

Riita-asioiden käsittelystä tutulla oikeusjargonilla voitaisiin todeta, että on kiistatonta , että Marisha Rasi-Koskisen uutuusromaani Eksymisen ja unohtamisen kirja (EJUK) on kiinnostava ja mielikuvitusta herkullisesti ruokkiva teos. Vähemmän kiistatonta sen sijaan on se, mistä tässä romaanissa on varsinaisesti kysymys ja mitä Rasi-Koskinen kirjallaan haluaa sanoa. Miten EJUKia tulisi lukea? Helpointa on tietysti lukea vaan sen enempiä pohtimatta ja nauttia kielestä ja tapahtumien käänteistä. Tämänkaltainen lähestymismetodi ei kuitenkaan sovi minulle kovin hyvin, koska haluan tietää tarkemmin, mistä on kyse  ja tämän vuoksi huomasin lukiessani esittäväni itselleni miten lukea -kysymyksen useampaan kertaan. EJUKin aikakäsitys ja sen korostunut paikattomuus lähentävät sitä kokeilevan fiktion suuntaan, mutta tämäkin määrittely haraa vastaan. Tuntuu kuin itse teoskin olisi nimensä mukaisesti eksynyt lajityyppien metsään. Kenties myös lukijan on tarkoitus menettää tutut koordinaat...

Pauliina Vanhatalon Pitkä valotusaika heijastaa lokakuun aamukirkasta, syksyn taittamaa valoa. Alkavan päivän aikaisia hetkiä, jolloin maailma on pusertunut kuulaan viileäksi ja saa ovesta ulos astuvan ihmisen muistamaan, että hengittäminen on olennaista. Se on romaani, joka menee suoraan esteettiseen nautintokeskukseen. Vanhtalon romaanissa kuvataan valokuvaaja Aarni Koskiaavan elämää. Vanhtalo tarkentaa tekstinsä muutamiin Aarnin elämäntapahtumiin kuin rajaisi valokuvia. Liikutaan eri vuosikymmenillä. Kuljetaan ajassa eteen ja taakse. Rauhallisesti. Hillitysti ja harkitusti ja vahvan tasapainoisesti. Saamme seurata ihmettä, kun kehitysliuoksesta piirtyy esiin Aarnin elämä. Kirjoittaessani romaanista Poika nimeltä Kuukivi totesin, että se puhuu elokuvan kieltä. Vanhatalon romaanista voisi sanoa, että se puhuu valokuvaa. Valottaminen on läsnä niin Aarnin elämänkaaren kuin yksittäisten elämäntapahtumienkin tasolla ja se on myös keino, jonka kautta Aarni itse maailmaa tarkastelee...

Aika leviää olemisen saumoihin. Se lävistää ihmisen, luo ja muovaa. Minä leviän Don DeLillon Esittäjän sivuille. Don DeLillo kirjoittaa kirjaimia, joista tulee sanoja, lauseita, merkityksiä. Merkityksiä merkityksen vieressä. Merkityksiä, jotka olemme joskus unohtaneet. Joskus taas unohtaneet unohtaa. Kirjan sivuille kasvaa lattia. Kun aika leviää olemisen saumoihin näen Pina Bauschin toistamassa liikettä mekaanisen musiikin soidessa taustalla. Pina Bausch lävistää ihmisen, luo ja muovaa . Tanssii Don Delillon sanoihin, joista tulee jättimäisiä monella tapaa. Luen sängyssä. On tungosta. * Lauren ja Rey syövät aamupalaa. Kaikki on tavallista. Kaadetaan tuoremehua, paahdetaan leipää, tehdään edestakaisia käyntejä jääkaapille. Lauren on performanssitaiteilija, Rey elokuvaohjaaja. Jokainen aamu on performanssi sekin. Jokainen aamu niiden ihmisten elokuva, jotka tähän aamuun osallistuvat. Mutta: ilmassa roikkuu sanomaton painava. Samanlaisia aamuja on ollut kymmeniä...

En kuulu niihin, jotka lakoavat pelkästä Haahtelan nimen mainitsemisesta. Tosin luettuani muutama vuosi sitten Haahtelan Finlandia-ehdokkaanakin olleen Katoamispisteen oli heikotus suuri, mutta se johtui ainakin yhtä paljon kuin Haahtelasta, siitä että Katoamispisteessä kuljetaan Raija Siekkisen jäljissä ja maisemissa. Alkaessani lukea Tähtikirkas, lumivalkeaa olin melkeinpä kiusallisen tietoinen siitä, että tämä teos on monen bloggarin mielestä ihan huippu. Yritin pitää itseni mitä neutraaleimmassa tilassa, mutta mitä teki Haahtela? Iski minua heti Pariisilla päähän. Tämä tapahtui noin viikkoa ennen Charlie Hebdon-verilöylyä ja tämän kammottavan ihmishenkiä vaatineen, sananvapautta vastaan kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen on vaikea kirjoittaa Pariisista samalla helppoudella kuin ennen. Järkytys roikkuu ilmassa raskaana vieläkin. Haahtela heitti minut heti ensimmäisillä sivuilla vuoden 2013 kesään, jolloin seisoin vessajonossa Montmartrella ja kuuntelin haitarinsoittoa. Sen ...

Aika. Olemus. Olemassaolo. Don DeLillon Omegapistettä voisi lukea kerran jos toisenkin, eikä se siltikään tyhjenisi. Se on aivoruokaa. Sivumääräisesti pieni, mutta tematiikallaan se kuljettaa lukijan läpi ihmiselämän olennaisimpien kysymysten ja filosofian historian. Se on ekonomisesti kirjoitettua tekstiä - (näennäisesti) helppoa ja hengittävää. Niille, jotka ovat perehtyneet eksistentialismiin Omegapiste on varmasti jättipotti. Tosin vähän vähemmälläkin kyseisen filosofian haaran tuntemuksella paiskauduin lukiessani melkoisiin korkeuksiin. Kaipasin kyllä erityisesti syvempää Martin Heideggerin ja Jean-Paul Sartren ajatusten tuntemista, mutta heitän nyt lukevan olemassoloni tähän kirjoitukseen niillä eväillä, joita repusta löytyy.  Omegapisteen sytykkeenä on toiminut Douglas Gordonin videoteos 24 Hour Psycho. DeLillo tutustui tähän teokseen, kun sitä esitettiin New Yorkin Modernin taiteen museossa vuonna 2006. Myös Jim Finley, yksi Omegapisteen kolmesta pääh...

Ainesosat:   1 l päiväkirjaa, 5 dl kvanttimekaniikkaa, 3 dl todellisuuksia 2 dl buddhalaisuutta, 1 dl googlettamista, 1 rannalta löytyvä pakastuspussi 0,75 dl itsemurha-ajatuksia ja -yrityksiä 1 Ruth, 1 Nao, 1 Jiko104 v., 2 Harukia hyppysellinen muita henkilöitä 1 tavallinen kissa, 1 Schrödingenin kissa, variksia muutama ruokalusikallinen Martin Heideggerin filosofiaa Hi! My name is Nao, and I am a time being. Do you know what a time being is? Well, if you give me a moment, I will tell you. Olen koukussa heti luettuani nämä Ozekin romaanin aloitussanat. Kyllä Nao, sanon mielessäni, annan sinulle mielelläni hetken ja toisenkin. Japanissa  teini-ikäinen tyttö Nao kirjoittaa päiväkirjaa. Amerikassa Ruth-niminen nainen löytää rannalta pakastuspussin, jossa on Naon päiväkirja, vanhanaikainen rannekello ja Hello Kitty -eväsrasia, joka sisältää Naon isän veljen, Haruki I:n päiväkirjan, jonka tämä kirjoitti ollessaan sotilasleirillä, jossa ...