Siirry pääsisältöön

Yukio Mishima: The sailor who fell from grace with the sea

Suuri osa nykykirjallisuudesta on heppoista paskaa.

Hups!

Tämänkaltaista rajumman puoleista provokatiivista väittämää en voi välttää luettuani Yukio Mishiman teoksen The sailor who fell from grace with the sea (1965). Tämä kirja on yksi David Bowien 100 kirjan listalleen valitsemista teoksista ja juuri sen vuoksi tähän nyt tartuinkin. Olen kyllä lukenut Mishimaa aiemminkin, joten olisin saattanut lukea "Sailorin" myös ihan puhtaasti mishimallisista syistä.

Bowie on todennut jotensakin siihen suuntaan, että 1960-luku oli viimeinen vuosikymmen, jolloin kirjoitettiin hyvää kirjallisuutta. Edellistä lausetta ei pidä ottaa kirjaimellisesti, mutta sitä ei myöskään tule ottaa automaattisesti perättömänä. Itse tulkitsen Bowien väittämää niin, että uudempi kirjallisuus vastasi harvoin hänen kirjallisuusmakuaan. Mistä tunne vanhemman kirjallisuuden painavammuudesta suhteessa uudempaan kirjallisuuteen syntyy? Mielenkiintoinen kysymys, johon palaan tämän bloggauksen lopussa.

*

"Sailori" ei ole helppo kirja. Se ei asetu mihinkään mukavaan pakettiin, jonka päälle voisi kääriä lahjapaperin ja tehdä kauniin solmun. Mishiman romaanin päähenkilö on 13-vuotias Noburu, jonka isä on kuollut hänen ollessaan 8-vuotias ja joka asuu kaksin äitinsä Fusakon kanssa aina siihen asti, kun Fusako ja Ryuji-niminen merimies kohtaavat ja rakastuvat ja Ryujista tulee heidän perheensä osa. Noburu kuuluu hänen ikäisistään pojista muodostuneeseen porukkaan, jolla on omanlaisensa käsitys sankarillisuudesta, kunniasta ja vapaudesta. Romaanin kuluessa Noburun perheen ja hänen kaveripiirinsä edustamat maailmankäsitykset joutuvat ristiriitaan, jota pojat käyvät ratkaisemaan kammottavalla teolla.

Mishiman romaani on painostava ja hikinen. Se kuvaa hetkeä, jolloin pilaantunut hedelmä alkaa valuttaa mätäänsä ja muistuttaa meitä aikamme rajallisuudesta. Romaanin alussa huoneeseensa lukittu Noburu keksii, että hänen kaapissaan on reikä, josta hän näkee äitinsä makuuhuoneeseen. Näin hän tulee päässeeksi todistamaan asioita, joista hänen ei kuuluisi tietää mitään.

Fusakon ja Ryujin ensimmäisen yhteisen yön jälkeinen aamu on hauras. Maailma näyttäytyy vähän sivussa itsestään niin kuin sillä on tapana näyttäytyä niille, joiden rakkaussuhteella ei vielä ole historiaa. Mishiman kuvaus on loisteliasta ja tuntuu kuin jokainen lause hänen tekstissään puhuisi, osoittaisi ja symboloisi. Nainen vertautuu mereen, joka tuudittaa ja myrskyää ja jonka oikut ja päähänpistot löytävät Ryujin mielessä vastineensa naisen luonteesta. Tässä mielessä Mishiman romaani on varsin epäfeministinen kirja, mutta tämäkään asia - kuten mikään muukaan tässä romaanissa - ei ole suoraviivainen tai yksinkertainen ja sen tarkastelu vaatii pohtimaan, mitkä olivat Ryujin motiivit luopua merimieselämästä ja ryhtyä maakravuksi. Oliko hänen tekonsa petturuutta, kuten Noburo kavereineen uskoo ja onko Fusako siinä tapauksessa seireeni, joka houkutti Ryujin vähemmän kunnialliseen elämään. Toisaalta, jos Ryuji oli houkuteltavissa, voidaanko häntä pitää alunperinkään sankarina, kuten pojat hänet mieltävät. Ei kai nyt vahva mies naisen antaisi elämäänsä myllertää?

Merimieheksi ryhtyessään Ryuji on mantereen hylätessään valinnut kunniallisen ja sankarillisen elämän. Näin ainakin japanilais-mishimalaisen estetiikan kautta tarkasteltuna. Romaania lukiessa on mahdoton olla huomioimatta sitä, että Mishima itse päätyi lopettamaan elämänsä rituaalisen Seppuku-itsemurhan kautta. Romaani todentaa näkemystä kunniasta ja rakkauden kuolemanläheisestä luonteesta tavalla, jonka kulttuurierojen peitto osittain kätkee ja tekee siitä samanaikaisesti painajaisunimaisen kiinnostavaa. Halun ja kuoleman verkko kudotaan romaanissa vakuuttavilla puikoilla, jotka synnyttävät lukijassa vahvasti visuaalisia kokemuksia rakkauden ja kuoleman kutoutuessa toisiinsa.

For Ryuji the kiss was death, the very death in love he always dreamed of. The softness of her lips, her mouth so crimson in the darkness he could see it with closed eyes, so infinitely moist, a tepid coral sea, her restless tongue quivering like sea grass ... in the dark rapture of all this was something directly linked to the death.

Fusakon huulet jäävät kuvaksi eteeni. Niiden  karmiininpuna on polttava liekki huoneeni pimeydessä. Ne eivät häivy, vaikka sulkisin silmäni, vaan oikeastaan päinvastoin. Houkutus ja tuho, ajautuminen rakkaudessa kohti väistämätöntä ja rakkauden itsensä syntyminen tämän ajautumisen väistämättömyyden kautta. Kuumuus roikkuu joka puolella. Olen itsekin tulikuuma. Pelkään kirjan sivuja kääntävien sormieni sytyttävän sivut palamaan.

Mishiman tekstin aistivoimaisuus on hurjaa. "Sailori" on samanaikaisesti pienieleinen ja valtaisan dramaattinen teksti, joka sisältää brutaalia väkivaltaa sekä antaa ymmärtää vielä paljon pahempaa olevan tulossa. Väkivalta ei kuitenkaan tässä romaanissa ole halpahintainen vaikutuskeino, vaan motivoituu Mishiman maailmankatsomuksesta käsin. Rakkauden sisin lahja on "Sailorissa" kuolema ja se on sitä samansuuntaisella tavalla, jota on käsitellyt Pedro Almodovar elokuvassaan Matador.

Toisella tasolla "Sailori" kertoo nuorten poikien tietämättömyydestä ja heidän harhoiksi yltyvistä kuvitelmistaan, joiden avulla he pyrkivät jäsentämään maailmaa. Poikien naiivi usko omiin vaikutusmahdollisuuksiinsa maailmanjärjestyksen suhteen kääntää romaanin lopun vahvasti painostavuuden, jopa kauhun puolelle. Pelkäsin lukea romaanin viimeisiä sivuja ja toivoin, että tapahtuisi jotakin muuta kuin mihin kaikki aiemmin kerrottu oli vihjannut. Niin ei  käynyt.

*

Lukiessani Mishiman romaania huomasin, että blogiaikana lukemistani kirjoista useimmiten mielessäni kävivät seuraavat: Iris Murdoch: The Italian girl, Edna O'Brien: August is a wicked month
ja Muriel Spark: The prime of Miss Jean Brodie. Kuinka ollakaan kaikki nämä teokset on kirjoitettu 1960-luvulla. En voi olla pohtimatta, oliko kirjallisuuden estetiikka kyseisellä vuosikymmenellä jollakin tapaa ratkaisevasti erilaista kuin meidän aikanamme. Vaikka näitä mainitsemiani kirjoja ei yhdistä varsinaisesti mikään, on niissä kuitenkin jotain samaa. En osaa tätä "samaa" nimetä, mutta se vaikuttaisi liittyvän siihen, että nämä mainitut teokset kuvaavat jotakin syvempää maailman ja ihmiselämän tasoa, johon kurkistamiseen arkielämä vain harvoin tarjoaa mahdollisuuden. Ne eivät kuvaa maailmaa sellaisena kuin sen näemme vaan ikään kuin sellaisena kuin se on.

Nykyajasta käsin tarkasteltuna näissä romaaneissa on (kenties) jonkinlaista nostalgiaa, joka ainakin osittain syntyy siitä, että ne edustavat kirjallisuutta, jotka eivät tarjoa helppoja juoni- ja tarinavetoisia kirjallisia pakopaikkoja, kuten niin monet romaanit (monet, ei siis kaikki) nykyisin. Niissä on vahvaa symboliikkaa ja niissä esitetään kysymyksiä, jotka vaativat ottamaan kantaa, kyseenalaistamaan ja ajattelemaan. Ne häiritsevät lukijaa.

Kenties kyse on myös siitä, mitä aika tekee kirjoille ja miten kirjan vastaanottoon vaikuttaa se, että sen on jo moni hyväksi todennut. Kirjan ympärille muodostunut laaduntäyteinen odotushorisontti valpastaa aistit jo etukäteen ja valmistaa minua kirjan vastaanottoon.

Mainitsemilleni kirjoille yhteistä on myös se, että heti saatuani ne luettua tiesin, että yksi lukukerta on aivan liian vähän. Tämä on asia, joka omalla kohdallani on yksi luotettavimmista hyvän kirjallisuuden tunnusmerkeistä. Oman makuni mukaiset kirjat eivät tyhjene kerralla, vaan niistä löytyy yhä uusia näkökulmia, jotka usein - ja välillä jopa hämmästyttävyyteen asti - kommunikoivat myös nykyhetken kanssa.

Viime aikoina on kirjallisessa somessa toisteltu mantraa "kesä ja dekkarit kuuluvat yhteen." Kenellä kuuluu, kenellä ei. Tahdon takaisin 60-luvulle.



Yukio Mishima: The sailor who fell from grace with the sea (1994/1965)
181 sivua
Japanista englanniksi kääntänyt John Nathan
Kustantaja: Vintage International





Kommentit

  1. Hämmennyin, kun huomasin lopusta kirjan sivumäärän. Ajattelin, että kirjan täytyy olla paksu, kun siitä on syntynyt niin paljon ajatuksia.

    Sinulla on kyky saada minut innostumaan erilaisista kirjoista tai aihealueista. Ja luettavien kirjojen lista sen kuin kasvaa...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Useimmat mun lempikirjat on noin 200 sivua. :D Ihan vakavastikin puhuen noin jostakin syystä on. Liittyy ehkä jotenkin siihen, että lyhyet kirjat ovat usein tiiviimpiä ja kiteytyneempiä ja niissä ei ole mitään ylimääräistä. Em. ei tietenkään sulje pois, etteikö joku pidempikin kirja voisi suuresti iskeä.

      Olen pahoillani, että lukulistasi kasvaa. Paitsi että en ole. :D

      Poista
  2. Tästä ei ole kauaa, kun luin Mishiman Aaltojen pauhun ja mieli tekee lukea häneltä lisää. Tämä lukemasi kirja vaikuttaa tosin aika erilaiselta - kiinnostavalta, mutta erilaiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Enpä ole huomannutkaan kirjoitustasi tuosta mainitsemastasi Mishiman kirjasta, joten pitää lähteä tutkimusretkelle :D

      Poista
  3. Olen lukenut tämän ja tunnistan tuon hikisen ja painostavan ilmapiirin ja se on yhä mielessäni, samoin yksittäiset kuvat tietyistä kohtauksista. Hyvin vaikuttava romaani, mutta itse en ihastunut kovasti. Sen sijaan säilytin kirjan itselläni, sillä aion lukea sen joskus uudelleen. Luulen, että voisi toimia eri tavalla toisella lukukerralla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vaikuttuminen ja ihastuminen on kyllä tosiaan eri asioita, eivätkä aina kulje yksissä. Tässä kirjassa on jotain aika vieraan tuntuista moraalista ajattelua, joka samaan aikaan on kamalaa, mutta tavallaan myös kiehtovaa. Tunnelma on ihan hirmun vahva ja visuaalinen.

      Poista
  4. Omppu, taas yksi paneutunut ja huikean hieno kirjoitus. Arvostan. Mishiman kirja kuulostaa hurjalta, mutta myös hurjan kiinnostavalta. Kiitos myös tuosta Edna O'Brien vinkistä. Luin häneltä uusimman romaanin The Little Red Chairs, joka oli vaikuttava. Ajattelin jossain välissä tutustua hänen varhaisempaan tuotantoonsa, ehkä tuosta mainitsemastasi voisi aloittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taisin viime kesänä ostaa juuri tuon mainitsemasi O'Brienin kirjan (en nyt juuri löydä sitä, jotta voisin tarkistaa, oliko juuri tuo teos kyseessä, mutta joka tapauksessa hänen uusinta tuotantoaan).

      Tuo "August" sisältää kohdan, joka on yksi hurjimmista lukemistani ikinä. Olin ihan, että mitäh? Ei voi olla totta. Se on muuten sitten hyvin ohut kirja - olisi sulle vaihtelua tiiliskiviin :D

      Poista
    2. No nyt on kyllä pakko selvittää millainen hurjuus sivuilta löytyy! Ja tosiaan, ohut voisi olla hyvää vaihtelua :D

      Poista
    3. Ehdottomasti ja muista sitten kertoa, mitä siitä ajattelit. :D

      Poista
  5. Tartuin tuohon "jotain samaa" luonnehdintaasi. Olisi mielenkiintoista pohtia ja tutkia, onko esimerkiksi juuri 1960-luvun kirjallisuudessa minkälaisia syviä virtoja.
    Minulla on samantyyppinen "jotain samaa" -kokemus hollantilaisesta nykykirjallisuudesta.
    En toki kovin paljoa ole siihen perehtynyt, mutta niissä romaaneissa, jotka olen lukenut on tosiaan jotain samaa. Sitä on vaikeaa pukea sanoiksi, mutta tunnelma, perusvire tai jokin muu on yhteneväinen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosiaan mitä kiinnostavin kysymys. Kirjoittautuuko aikakausi jollakin syvemmällä tavalla kirjoihin niin että eri teosten välillä kulkee jokin yhteinen esteettinen lanka. Hollantilaista nykykirjallisuutta tunnen huonosti, en ole lukenut edes Kochia, vaikka olen kirjastosta hänen kirjojaan kotiin usemmankin kerran kantanut.

      Poista
  6. Enpä ole ihan varma, uskallanko tätä lukeakaan. No, kohdataan se haaste sitten kun kirja joskus on käsissäni.
    En ole ihan varma allekirjoitanko tuota ajatusta vanhempien kirjojen vahvuudesta. Intuitiivisesti sanoisin lukeneeni mahtavia uusiakin kirjoja, mutta nyt pitää hetki miettiä ja selailla lukulistoja löytääkseni mahdollisia todisteita puheilleni. Näin aamutuimaan en jostain syystä oikein muista mitään kirjojen nimiä - uusien enkä vanhojen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En minäkään ole varma tuosta ajatuksesta, että ennen kirjoitettiin parempia kirjoja. Se vaikutelma nyt kuitenkin on, että 60-luvulla liikuttiin hyvin syvällä, alitajunnassa ja muissa sameissa vesissä. Tätä on vaikea selittää ja otanta pitäisi olla huomattavasti laajempi kuin mitä se minulla on.

      Poista
  7. Onpa mielenkiintoisen kuuloinen teos! Mutta että kaikki hienot kirjat olisivat jääneet 1960-luvulle, taitaa olla enemmän Bowien nostalgian kaipuuta. Toki voi olla, että nyt eniten ääntä saavat helpot "kesälukemiset" ja tämän kaltaiset jäävät mediahuomion ulkopuolelle. Jutustasi tulee mieleen Vegetaristi, onko mielestäsi ollenkaan samassa sarjassa?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mishimaan kehotan tutustumaan, jos ei ennestään ole tuttu. Luin just yhden kirjan, joka on kirjoitettu 1960 ja se vahvisti ajatusta siitä, että aikaisemmin kirjoissa sanat oli useammin jotenkin painavampia. Niihin oli ikään kuin kiteytynyt enemmän.

      Tuo on aivan totta, että "helmet" jäävät helposti niiden teosten varjoon, joita kovasti mainostetaan ja jotka useammin on sillä tapaa helpompia, että niiden potentiaalinen lukijakunta on sen vuoksi suurempi. "Helmillä" tarkoitan mm. kirjallisuuden itsensä kannalta tarpeellisia teoksia. Kauniisti jos haluaa sanoa, niin voisi sanoa, että helposti lähestyttävän kirjallisuuden suhteellinen osuus julkaistavista kirjoista on kasvanut. :D

      Niin ja tuo Vegetaristi. En lähtisi siihen vertamaan, vaikka siihen tietyllä tapaa voisi houkutusta länsimaisesta näkökulmasta ollakin.

      Poista
  8. Minäkin olisin mieltänyt että tässä on varmasti yli 500 sivua, tuli sellainen fiilis!

    Minäkin olen lukenut 60-luvulla julkaistuja novelleja ja ihan muutaman romaanin, mutta ne on kaikki olleet suomalaisia. Parhaillaan on kesken Hannu Salaman Juhannustanssit, mutta se taitaa jäädäkin kesken, en jaksa sen jaarittelua jostain ties minne karanneista tarinoista mitkä ei millään tavalla liity siihen juhannukseen... Tuo Mishiman kirja lienee aika haastava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jane, nyt tajusin kun kirjoitit tuon, että ajattelit, että tässä kirjassa olisi yli 500 sivua. Tuo on juuri yksi merkki siitä, että sivumäärällisesti hyvä pieni kirja on iso, koska se luo niin ison maailman. Sivuja voi olla paljon, mutta tunnelma jäädä silti paljon laimeammaksi kuin lyhyemmässä kirjassa.

      Harmi kuulla, että Juhannustanssit ei iske. Nimensä puolesta ainakin se on ollut ihan täsmälukemista nyt juhannuksena. :D

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän