Reader, why did I marry him?

Hän, hän väkevästi kirjoittaa hän. Sai minut nauramaan hän. Peruutti mun tulevaisuuden hän. Hän eli Pontus Purokuru on antanut kirjalleen nimeksi nimihirviön Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi , jonka oitis lyhennän muotoon TAAHLK, sillä kyseistä nimeä ei jaksa ei kykene lausua/kirjoittaa ja ongelmaksi muodostuu myös se, että minulla homo tuppaa tulemaan väärään paikkaa eli Täysin automatisoitu avaruusluksushomokommunismi, joten siksi(KIN) pitäydyn muodossa TAAHLK siitä huolimatta, että kyseinen lyhenne synnyttää minussa vahvan viban siitä, että oltaisiin Tampereella. No ei olla. Ollaan yhteiskunnassa. Kuka on Pontus Purokuru? TAAHLK:n liepeen mukaan hän on tietokirjailija ja johtava POP-filosofi. Minulle hän on ensimmäiseksi tyyppi, joka pitää yhdessä Veikka Lahtisen kanssa mainiota podcastia nimeltä Mikä meitä vaivaa? Kuuntelen sitä aika usein tai no, itse asiassa olen tainnut kuunnella lähes kaikki sen jaksot. En tosin aina välttämättä tiedä, puhuvatko Pontus...

1990-luvun puolivälissä olin karkeasti ottaen samassa pisteessä kuin Antti Nylén. En enää muista, mikä kirjallisuuden opiskelijoiden tapahtuma oli kyseessä, mutta joka tapauksessa olin nuoren Pentti Saarikosken mieleeni tuovan Antti Nylénin kanssa samassa tilaisuudessa. Panin hänet merkille ja olin jo tuolloin varma siitä, että hänestä ns. tulee jotakin. Arveluni perustui hänen habitukseensa. Sitä en tuona iltana vielä tiennyt, että itse tulisin heittämään kirjallisuudentutkijan hanskani nurkkaan heti alkuunsa, koska taloudellinen epävarmuus oli asia, jonka kanssa kaltaiseni turvallisuushakuinen ihminen ei yksinkertaisesti pystynyt elämään. Luultavasti minulta puuttui myös kunnianhimoa, mutta ennen muuta en ollut valmis elämään elämääni apurahasykleissä. Valintani seurauksena kannoin väitöskirjapaperini kellariin ja Hanna Ongelinin (1848-1893) tuotanto jäi tutkimatta ja sitä se on edelleenkin, sillä kukaan muu ei ole aiheeseen tarttunut. Menetettiinkö ratkaisuni myötä mitään? Tus...

"Arlt on Jeesus Kristus. Argentiina on tietenkin Israel ja Buenos Aires Jerusalem", toteaa Roberto Bolaño Arltin pienoisromaanin liepeessä. En ole ihan varma, tiedänkö mitä sinä Roberto tarkoitat. Sen sijaan haluaisin kysyä sinulta, oletko samaa mieltä siitä, että Raivokkaan leikkikalun kaltaista kirjaa ei tänä päivänä enää voitaisi kirjoittaa? Sinä et vastaa. Ymmärrettävistä syistä. Palatkaamme siis toisen Roberton seuraan. Argentiinalainen Roberto Arlt (1900-1942) on minulle täysin uusi kirjailijatuttavuus. En muista edes kuulleeni hänestä aiemmin. Kirjan esipuheessa* mainitaan, että Arlt on kotimaassaan ollut erityisen kiistelty kirjailija, jota toiset ovat pitäneet ensimmäisenä argentiinalaisena modernistina, toiset taas haukkuneet hänen olevan lahjaton kynäilijä - "vasemmistolaiseen Boedo-leiriin kallellaan oleva militantti." Toisin kuin Borgesilla ja kumppaneilla ei Arltilla ollut tukenaan ylhäisösuvun kassavarantoja, vaan hän teki Raivokkaan leikkika...

Köyhä on nykyisin kirosana. Sen vuoksi uhallakin kirjoitan köyhä köyhä köyhä köyhä köyhä köyhä. Rikkaan mukaan köyhyys on omaa syytä ja merkki siitä, että ihminen on sillä tapaa surkea ja kyvytön, että ei ole pystynyt itseään köyhyydestä pois nostamaan. Sinä rikas, jospa luottokorttiesi valkoisessa kohinassa tarttuisit Minna Canthin Köyhään kansaan . Ei se köyhä sieltä kirjan sivuilta pääse sinun elämääsi tuhoamaan. Minna Canthin pienoisromaani Köyhää kansaa julkaistiin vuonna 1886. Se on naturalistisuudessaan järkyttävä ja koskettava kertomus Holpaisen perheestä, jolla ei ole mitään ja jolta loputkin viedään, kuten  sänky vuokranmaksuksi. Isä-Holpainen on työtön. Äiti Mari valvoo yöt Anni-vauvan vieressä, joka on kovasti kipeänä. Lisäksi perheeseen kuuluu silmävikainen ja muutoinkin sairaalloinen Hellu-tyttö, joka tekee parhaansa äitiä auttaakseen sekä pojat Petu ja Ville. Ruoasta on jatkuvasti pulaa ja syömäpuuhiin päästään yleensä vasta silloin, kun Hellu palaa takaisin k...

Mitä yhteistä on nigerialaisilla prostituoiduilla ja Freddie Mercuryllä? Se selviää tämän bloggauksen lukemalla. Chika Unigwen romaani On Black Sisters Street (OBSS) kertoo Belgiassa työskentelevistä nigerialaisista prostituoiduista. Kyseessä ei ole pornofiktio, vaan kertomus siitä, miksi teoksessa kuvatut naiset jättävät kotimaansa ja ryhtyvät myymään seksipalveluja Antwerpenin punaisten lyhtyjen alueella. Unohdetaan ensimmäiseksi sääli. Se ei auta ketään. Unohdetaan kaikkivoipainen ajatus, että me täydellisessä länsimaalaisuudessamme pystyisimme pelastamaan afrikkalaiset prostituoidut. Emme pysty. Hyväksytään, että prostituutio ei välttämättä ole vaihtoehdoista huonoin. Yksi naisista pohtii asiaa:  I meet interesting people at work. In what other job do you earn money just for lying on your back?  Kaikki on suhteellista ja vielä vähän suhteelliseempaa. Elämä prostituoituna Belgiassa voi olla monin verroin parempaa kuin köyhyys ja täysi tulevaisuudettomuus Niger...

Lukiessani TPTA:n III osaa päällimmäisimmät tunteeni olivat hengästys ja ihmetys. Miten kukaan saattoi selvitä järjissään elämästä, jonka pirstoi ensin kansalaissota, sen jälkeen Lapuan liike ja suojeluskunnat sekä lopuksi vielä talvisota ja jatkosota, joka vei hautaan omat pojat. Vaikka noista ajoista on historiallisesti mitaten vain hyvin lyhyt aika, on elämä sen jälkeen muuttunut täysin radikaalilla tavalla. Jos aiemmin ahkeruus ja työnteko antoivat ihmiselle merkityksen ja olemassaolon tunteen, on niiden tilalla nykyisin virtuaaliset tykkäykset. TPTA:n III osassa yritetään päästä elämään kiinni kansakuntaa kahtaalle repineen kansalaissodan jälkeen. Elämä on haurasta hapuilua, kulkua heikoilla jäillä, jotka koska tahansa saattavat pettää alta. Sodan jättämät arvet ovat pitkiä ja näkyviä. Paljon on vihaa ja kaunaa pinnan alla ja tuntuu, että taistelu oli aivan turhaa. "Punikilla ei voi olla mitään laillisia oikeuksia." Köyhät ovat entistä köyhempiä ja rikkaiden ylväs...

Sudan itsenäistyi vuonna 1956, mutta siitä lähtien aina 2000-luvun puolelle asti maassa on käyty melkein jatkuvasti sisällissotaa. ’Sade lankeaa’ kuvaa sisällissotaa maan pohjoisosan arabien ja etelän ei-arabien välillä. Yhteensä tässä sodassa kuoli noin 1,5 miljoonaa ihmistä ja sisällissota päättyi vasta vuonna 2005 solmittuun rauhansopimukseen. Virallisesti Etelä-Sudan itsenäistyi 9.7.2011.  Kirjan etukannesta luen, että Wynne-Jones on toimittaja ja kirjailija, joka on työskennellyt useilla kriisialueilla Etelä-Sudan mukaanlukien. Kirjassa kuvatut tapahtumat pohjautuvat löyhemmin tai tiukemmin hänen omiin kokemuksiinsa. Ennen lukemisen aloittamista kääntelen kirjaa kädessäni epävarmana siitä, haluanko lukea sitä ollenkaan. Uutisista tutut kuvat välähtelevät mielessäni. Lasten suuret silmät, laihat ruumiit ja surisevat kärpäset. Wynne-Jonesin kuvaaman tarinan alku sijoittuu vuoteen 1997, jolloin nuori ja idealistinen englantilainen lääkäri Maria ja kaksi muuta avustustyö...

Ei, tämä ei ole päiväkirja, vaikka teoksen alaotsikossa niin sanotaankin. Tämä ei ole myöskään elämäkerta, vaikka Alakoski pohtiikin elämäkerran kirjoittamisen mahdollisuuksia ja rajoituksia. Tämä on pamfletti. Tämä on vimmaa. Tämä on se teos, joka poliitikkojen pitäisi lukea ennen kuin he tekevät päätöksiä siitä, mistä seuraavaksi leikataan. Jos tämän luettuasi et ymmärrä yhtään aiempaa enemmän, mitä on köyhyys, häpeä ja kodittomuus, olet toivoton tapaus vailla empatian hitustakaan. Ymmärrätkö sinä miten tärkeä olet köyhälle ihmiselle? Miten tärkeää on että juuri sinä tunnet solidaarisuutta heikoimpia kohtaan? Sinulla on valtaa ja vaikutusvaltaa, sinulla on sanoja, ja siksi sinun on puolustettava niitä jotka eivät itse voi. Esikoisteoksellaan "Sikalat" (Svinalängorna, 2006) Alakoski voitti pohjoismaisen August-palkinnon ja myöhemmin romaani dramatisoitiin elokuvaksi nimellä "Sovinto". Sekä luku- että katselukokemus olivat rankkoja ja vielä piinallisemmaksi asia...