Siirry pääsisältöön

Siis ennen pitkää me kaikki liukastutaan banaaninkuoriin - Kansallisteatteri: Pelle


Moi,

Minä tässä eli sirkusitkijä, joka kävi pari päivää sitten Kansallisteatterissa katsomassa Melli Maikkulan kirjoittaman Pellen, joka sai kantaesityksensä Willensaunassa.

Siltä varalta, että ihmettelet niin kerron, että sirkusitkijyyteni tarkoittaa mm., että kuulun niihin, joilla kyyneleet nousee silmiin heti sirkustelttaan astuessa ja joiden rinnassa puristus huipentuu siihen maagiseen hetkeen, kun pelle astuu lavalle.

Kansallisteatterin esitys alkaa pellen (Olli Ikonen) sisääntulolla. Ollaan klassisten pelle-elementtien juurilla modernia twistiä unohtamatta. Näin luodaan se tunnemaasto, jossa esitys tapahtuu. Eräänlainen takabiitti, joka vaikuttaa kaikkeen, jota Pellessä myöhemmin tullaan näkemään.

Pellen keskeisiä teemoja on isän ja tyttären välinen suhde. Isä on pelle, jolta ei ole liiennyt huomiota tyttärelle, koska hänellä on niin paljon tekemistä pellepuuhiensa kanssa. Yhtä lailla esitys nostaa haarukkaansa normit, joiden mukaan elämää tulee suorittaa. Siis nyt vaikka niin, että ihmisen kuuluu mennä heteronaimisiin ja hankkia lapsia, eikä kenenkään isän kuulu olla pelle. Kunnon häitä pitää tietenkin edeltää stressi vieraslistapohdiskeluineen ja polttarisäätöineen. Näin hommat tehdään oikein ja niin kuin kuuluu, sillä normien noudattaminen on tärkeää, koska niiden ulkopuolella vallitsee kaaos, kumma meno ja mahdollisesti onnellisuus, vaikka jälkimmäistä ei saa saa mainita ääneen.



Anna Ackerman, Olli Ikonen


Pellen pariskuntayksikön muodostavat Julia (Anna Ackerman) ja Kent (Tomi Alatalo). Julia on ammatiltaan terapeutti, joka onkin hyvin ymmärrettävää, kun ottaa huomioon, että hän jäi lapsena huolenpitoa vaille. Ei siis ihme, että transferenssi ja vastatransferenssi menee Julian vastaanotolla mutkalle, kun potilas (Jukka-Pekka Palo) tulee hakemaan apua laiskuuteensa.

Kent myy liittymiä. On silleen hieman Saunalahti-missionäärityyppisesti liittymäihmisiä. Kun kauppa käy huonosti, hän päättää viedä liittymähommat uudelle tasolle ja kosii Juliaa. Oiva ratkaisu, sillä häät ovat aina hyvä vaihtoehto saada lisäsäpinää elämään, eiks niin. Ja varsinkin, jos sekä morsiamella että sulhasella on omia pikku salaisuuksia, joiden paljastuminen johtaa noloihin tilanteisiin.


Jukka-Pekka Palo, Olli Ikonen, Tomi Alatalo


Ikosen pelle on ajaton. Se kantaa mukanaan kokonaista pellehahmojen arsenaalia aina mykkäelokuvien pelleistä lapsena pelkäämääni Pelle Hermanniin asti. Punaisessa nenässään ja kasvomaalissaan se pitää käsissään niitä metaforisia avaimia, jotka sopivat sen oven lukkoon, jossa asuu asukas nimeltä Unheimlich.

Näyttelijöiden suoritukset ovat hurjan vaivattoman tuntuisia. Voisin kuvata niitä tässä vaikka sellaisella kliseellä kuin maininnalla, että ne ovat metsäpuron raikkaita ja luonnollisia. Jokainen hahmoista kasvaa itseään suuremmaksi. On samaan aikaan sitä mitä on, mutta yhtä lailla myös aukenemisia enempään ja pidemmälle.

Pellen yksi hienoimpia ominaisuuksia on, että suunnilleen kaikki nähty viittaa johonkin muuhun kuin mitä varsinaisesti nähdään ja kuullaan. Musiikki luo tapahtumien päälle vielä oman kerroksensa ja lisää tunnetta siitä, että kyse on vielä jostain syvemmästä kuin mitä tässä onnistun ilmaisemaan. Esityksen lavastus on pelkistetty ja tehokas ja sen voimakkaimmat elementit syntyvät punanenäisten seinällä loksahtelevien pelletaulujen kautta. Pellet vaanivat ja kyseenalaistavat. Niiden ilmekieli menee siihen paikkaan ihmistä, jossa syntyvät unet, pelot ja unelmat.



Riisinkeitto ei ole aina helppoa
Tomi Alatalo, Anna Ackerman


Tyyliltään Pelle on absurdi komedia, jossa näkymättömästi mukana hääräävät Beckettin Godot'n Vladimir ja Estragon. Se naureskelee kaikelle sille häslingille, jota häiden järjestäminen nykyään aiheuttaa, kun ne järjestetään niin kuin pitää. Se haukkaa ihmisen syvintä yksinäisyyttä ja siitä aiheutuvaa seisahtuneisuutta, jota edes you tube -videot eivät pitemmän päälle pysty poistamaan. Onneksi sentään on olemassa Prisma, sillä kun sinne asti onnistuu itsensä saamaan voi aina takertua sen ihananvihreän muovisen ostoskorin ripaan ja aloittaa seikkailun kummasti vahvistuneena.

Pellen komiikassa on syvää filosofiaa ja eksistentialismia. Jokainen meistä liukastuu ennen pitkää banaaninkuoreen ja monet useammankin kerran.

Maikkulan käsikirjoitus on hauskuudessaan ihan pirun vakava ja muodoltaan koomikon kyyneltä simuloiva. Arkiset havainnot väreilevät terävinä, tarkkoina ja hyvin tunnistettavina. Esitys etenee raikkaan arvaamattomasti ja koskaan ei voi tietää, mitä seuraavaksi on tulossa. Kaisa-Liisa Logrénin ohjaama Pelle on upean luontevaa teatteria, joka osallistaa katsomon poikki näyttämölle kulkevien viirien kautta myös katsojat osaksi sirkusta, josta myös nimeä elämä käytetään.




Kansallisteatterin Willensauna: Pelle
Käsikirjoitus Melli Maikkula
Ohjaus Kaisa-Liisa Logrén
Pukusuunnittelu Auli Turtiainen
Valosuunnittelu Anna Pöllänen
Äänisuunnittelu Leo Lindgren
Naamioinnin suunnittelu Petra Kuntsi
Klovneria suunnittelu ja harjoittaminen Pablo Alvarez
Näyttämömestari Aslak Sandström

Rooleissa:
Olli Ikonen
Anna Ackerman
Tomi Alatalo
Jukka-Pekka Palo

Valokuvat

Lipusta kiitos Kansallisteatteri


Kommentit

  1. Löysin vihdoin aikaa kurkistaa blogiisi. Olet kyllä ihan uskomaton sanataituri ja harvinaisen teräväkatseinen. Kirja-arvioitasi lukiessani en ole voinut taas kuin vain huokailla! Huippuhyvää tekstiä kauttaaltaan. Samoin kuin myös nämä teatteriarviosi. Melkein istuin Willensaunassa itsekin. Juu, juu, tiedän että olen tämän saman sanonut täällä ennenkin, mutta sanonpahan taas! Ps. Hienoa kun tuo Ossi Nymankin löysi tämän tositositasokkaan blogisi tuolla ylempänä 👍❤😊.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen viime aikoina ollut innostunut teatterista noin ylipäätään ja tämä Pelle oli niin mun juttu. Sen vuoksi siitä olisikin vallan ihanaa ja vapauttavaa kirjoittaa.

      Ossin vierailu oli melkoinen yllätys. Hienoa totta kai, että hän näki niin paljon vaivaa, että tuli blogiin asti kommentoimaan. Suosittelen lukemaan Patriarkaatin. Se tuskin jättää kylmäksi.

      Kiitos taas AilaKaarina. Kirjoitat aina niin kauniisti, että täällä lähes "vetistelen" :)

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän