lauantai 28. syyskuuta 2019

Édouard Louis - Ei enää Eddy

On asioita, joita ei voi käsittää, vaikka miten yrittäisi.

Yksi tällainen asia on tuomitseva suhtautuminen homoseksuaaleja kohtaan. Tämän asian ymmärtämisestä tekee erityisen vaikeaa se, että useinkaan niille, jotka tuomitsevat homot ei heidän oman elämänsä kannalta ole mitään merkitystä sillä, että joku on homo. Se on vähän sama asia kuin jos suhtautuisin erityisen nuivasti kaikkiin ihmisiin, jotka käyttävät sinistä paitaa, kun kukaan ei estä minua käyttämästä lempivärejäni punaista, oranssia ja vihreää.

Ei enää Eddy on autofiktiivinen kuvaus Édouard Louisin omasta lapsuudesta ja teinivuosista. Kirjaa lukiessa (tai omassa tapauksessani kirjaa kuunnellessa) helposti unohtuu, että se, mistä kirjasta kerrotaan on tapahtunut 1990-luvun Ranskassa eli vain pari vuosikymmentä sitten. Tuntuu mahdottomalta uskoa, että modernista eurooppalaisesta maasta yhä edelleen löytyy niin suurta suvaitsemattomuutta homoja kohtaan kuin mitä Louisin kirjasta käy ilmi.

Ei enää Eddy kytkeytyy vahvasti luokkaan ja tässä suhteessa se lähenee tarinaa Billy Elliotista, jonka taustat ovat pitkälti yhteneviä Eddyn kanssa. Billy Elliotin isä haluaisi poikansa alkavan nyrkkeillä, Eddyn isä taas usuttaa poikaansa pelaamaan jalkapalloa.

Miesten lajeja nääs. Kaikki muu on akkojen hömpötystä ja pahinta on olla feminiininen poika. Niin Eddyn kuin Billynkin isän poikiinsa kohdistamat odotukset paljastavat samalla, että feminiininen on halveksittavaa ja sen vuoksi millään feminiiseksi katsotulla ei pidä oleman paikkaa poikien ja miesten elämässä.

Sukupuoliroolit ovat Louisin romaanissa kuristavia ja niiden  kova koura kohtelee kaltoin juuri Eddyn tapaisia herkkiä poikia, joita jatkuvasti vaaditaan olemaan jotakin muuta kuin mitä he ovat. Poikia, joiden on päivästä toiseen piilotettava todellinen minänsä ja sen ilmaisumuodot, jotta voisi tulla hyväksytyksi. Poikia, joille elämä on kuin näytelmä, jonka ohjaaja on asettanut nämä pojat rooliin, jonka esittäminen saa tuntemaan pahoinvointia ja kyvyttömyyttä. Ei tarvinne edes erikseen mainita, että koulussa Eddyn kaltainen poika on kiusaajien unelma. 

Sekä Eddyn että Billy Elliotin perheitä yhdistää myös aineellinen köyhyys. Louisin kirjaa jopa kieltäydyttiin aluksi julkaisemasta, koska kustantamossa ei uskottu, että kirjassa kuvatun kaltaista köyhyyttä voisi enää olla Ranskassa olemassa.

Kun Eddy ei tule hyväksytyksi itsenään on hänen pakko tehdä itseään vastaan ja pyrkiä esittämään, että hän on ihan samanlainen kuin muutkin pojat. Pitää ryypätä ja oksentaa ja olla muutoinkin poikaroolin mukainen. Pitää valehdella vanhemmille, että menee poikien kanssa ulos, vaikka meneekin kaveritytön luo meikkaamaan.

Louisin romaani näyttää myrkyllisen maskuliinisuuden koko loistossaan. Isät pönkittävät maskuliinista identiteettiään poikiensa avulla ja jos poika astuu perimaskuliinisen ulkopuolelle on se suora loukkaus isää kohtaan.Tämä on outoa. En millään onnistu keksimään, miten Eddyn feminiinisyys tekisi hänen isästään vähemmän maskuliinisen. Voidaan myös kysyä, että jos Eddy tekisi maskuliinisuuden ns. oikein (eli isänsä toivomalla tavalla), miten tästä seuraisi kunniaa Eddyn isälle. Lapset eivät ole vanhempiensa jatkeita, eikä heidän tehtävänsä ole olla kanava vanhempien toiveiden toteuttamiselle.

Kaiken pohjalta vaikuttaisi paljastuvan vääristynyt symbioosi, jossa pojan tekojen arvo korreloi suoraan isän jonkinlaisen hyvyyden ja arvostettavuuden kanssa. Poika ja isä eivät näin olekaan erillisiä ihmisiä, vaan elävät epämääräisessä yhteisessä kuplassa, jota vahvistamalla pojan tehtävä on kiillottaa isän kunnian kilpeä.

Luokka-aspekti tulee teoksessa esiin ruokavaliota myöten, sillä Eddyn perheessä haisee jatkuvasti ranskanperunoiden käry ja isä tuijottaa telkkaria illasta toiseen. Luokka-asemasta kertoo myös se, että perheessä ei puhuta varsinaista ranskaa, vaan köyhemmälle kansanosalle tyypillistä murretta. Kaiken lisäksi Eddyn isä on myös rasisti.

Isä nöyryyttää poikaansa ja on häntä kohtaan julma ja saanee siitä jonkinlaista kieroutunutta nautintoa, kuten vaikka silloin, kun Eddy saa kirjeen, jossa kerrotaan hänen hyväksymisestään kouluun. Mitä tekee isä? Piilottaa kirjeen ja antaa Eddyn luulla, että tämä ei päässyt kouluun. Kuinka julma voi omalle lapselleen olla?

Ei enää Eddyn on sen kaltainen kirja, joiden kohdalla helposti aletaan puhua erilaisuudesta ja sen hyväksymisen tärkeydestä. Ymmärrän, että tarkoitus on hyvä, mutta sen sijaan en näe kovin mielekkääksi kietoa homoseksuaalisuutta erilaisuuden pakettiin. Sen ei pitäisi olla asia, joka jotenkin jostain jalosta näkökulmasta pitäisi erikseen hyväksyä. Live and let live on oikein hyvä ohje edelleenkin.

Ei enää Eddyn lukeminen herättää oikeutetusti raivoa niitä ihmisiä kohtaan, jotka omassa sokeudessaan tekevät muiden elämästä helvettiä.




Édouard Louis: Ei enää Eddy
184 sivua
Ranskankielinen alkuteos: En finir avec Eddy Bellegueule (2014)
Suomentanut Lotta Toivanen
Tammi, keltainen kirjasto (2019)

Kuuntelin äänikirjana

2 kommenttia:

  1. Kyllähän se tuollanen suhtautuminen homoseksuaalisuuten on niin arkea esim. vanhoillislestadiolaisuuden piirissä edelleen. Sitä jää vaan miettiin, että millä ihmeen mekaniikalla lähipiirin homoparisuhteet vähentää muka oman heteroparisuhteen arvoa? En keksi vaikka miten päätäni vaivaisin. Ittiä tympäsee myös se, että mää oon jotenkin ok nyt ku oon heteroparisuhteessa ja sitte en enää, jos oisin ei-heteroparisuhteessa. En tajua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyviä ihmettelyjä Laura. En minäkään käsitä. Olisi niin paljon helpompaa meillä kaikilla, jos ihmiset keskittyisivät vaan omiin asioihinsa.

      Hienoa, että saimme tämän kirjan suomeksi.

      Poista