torstai 5. syyskuuta 2019

Maija Muinonen: sexdeathbabies

Kun sain käsiini Maija Muinosen uutuusromaanin sexdeathbabies ensimmäinen ajatukseni oli, että Ideal of Sweden on laajentanut toimintaansa kirjojen kustantamiseen. Muinosen kirjan kansidesign muistuttaa nimittäin ihan harvinaisen paljon Ideal of Swedenin kännykkäkuoria.

Vaan ei kansi kirjaa pahenna, eikä tämä sexdeathbabiesin kansi herätä minussa edes mitään huonoja viboja - mitä nyt vaan vei ajatukset ihan muualle kuin kirjoihin. Ja hetkinen. Nyt kun katson kirjan kansikuvaa tämän tekstin vasemmalla puolella näen ensimmäiseksi nännit ja vatsan sen sisäpuolelta kuvattuna. Paljon rasvaa. Hmm!

Olen lukenut Muinoselta vuonna 2014 romaanin Mustat paperit. Se on kirjeromaani, joka on kerrottu oman kuolemansa tilanneen Ann Mielin näkökulmasta ja siinä Ann Miel pyrkiii määräämään, miten hänen poikansa Lucin elämän tulee mennä.

Temaattisesti sexdeathbabies on suoraa jatkumoa Mustille papereille, sillä siinäkin on pääosassa kuolema. Tällä kertaa kuolemassa on rintasyöpää sairastava 35-vuotias Biba, jonka äidin 66-vuotiaan Hettyn ja niinikään 66-vuotiaan kummitädin Clarissan kautta romaani etenee. Biba itse ei pääse ääneen, vaan hänen roolinsa rajoittuu kuolemansairaana olemiseen.

Mustien papereiden tapaan sexdeathbabies on kokeellinen romaani, joka ei jää missään määrin kokeellisuutensa vangiksi, vaan on hyvin lukijaystävällinen. Tyylillisesti se on paikoin sukua niin Stina Saaren runokokoelmalle Änimling kuin Marjo Niemen romaanille Kaikkien menetysten äiti. Tinkimättömyydessään taas se tuo mieeleni Mariaana Jäntin Amorfiaanan.

Muinonen käsittelee kuolemaa tavalla, joka vastustaa hyvää makua ja kaikkea totunnaista. sexdeathbabies pakottaa kysymään, sopiiko kuolemasta edes kirjoittaa tavalla, jolla Muinonen romaanissaan tekee? Pilkkaako hän teoksellaan kuolemaan liittyvää arvokkuutta, joka on suunnilleen ainoa nykymaailmassa jäljellä oleva arvokkuuden laji.

sexdeathbabiesin lukeminen on ennen kaikkea hämmentävää. Se saa tuntemaan epämukavuutta, mutta samanaikaisesti Muinonen omintakeinen kirjoitusote herättää minussa valtavasti ihailua. Teksti on tismalleen samaa sinisen sävyä kuin muistivihkoni kansi. Kumma sattuma tämäkin. Lisäksi joidenkin sivujen välissä sininen leviää kuin villiintynyt vesivärivahinko.

Seksi, kuolema ja vauvat on kirjoitettu teoksen nimessä yhteen ja sitä kautta korostuu niiden kietoutuminen toisiinsa. Ei puutu kuin rakkaus. Ehkä tämä on vihje siitä, että vauvoja voidaan "tehdä" sitä ilmankin.

Muinosen teksti "lölleröi." Se ei tunne rajoja, eikä piittaa säännöistä. Se menee mihin vaan haluaa ja hurjistuu omasta menemisestään. Välillä kappaleet jäävät kesken ja teksti jatkuu suoraan uudessa kappaleessa. Toisinaan kappale katkaistaan kesken sanaa. Välillä teksti on sivulla kallellaan kuin se olisi kaatumassa väsymyksestä yöpuulle. Verbien aikamuodoille annetaan isku palleaan ja preesens lähtee matkalle menneeseen.

Yö on sitä että savu peittää auringon. Ennen muinoin ajatellaan niin.

sexdeathbabies on tekstuaalisesti yltäkylläinen. Se on riemu ja leikki, hallitusti hillitty ja samaan aikaan luonnonlapsen villi. Se on ylistyslaulu kirjoituksen mahdollisuuksille. Haluaisin poimia sitaatteja joka sivulta, mutta en tee niin, koska se ei tekisi oikeutta tämän romaanin kokonaisuudelle, sillä sexdeatbabiesin lukeminen on jotakin ainutkertaista ja enemmän performanssiin osallistumista kuin varsinaista lukemista.

Nyt ei saa sulkea mitään. Ei liittää paikalleen. Ei liimata. Ei lyödä naulalla seinään lauseen pätkää. Ei työntää sanoja mikroskooppiin.

sexdeatbabies jytisee ja kimpoilee. Se saa rakastamaan kieltä suurin piirtein enemmän kuin on mahdollista ja joka tapauksessa enemmän kuin on kohtuullista. Että tällaista voi olla. Että kieli voi taitavan tekijän käsissä tehdä näin jänniä ja outoja temppuja ja olla siitä huolimatta avoin kutsu omaan maailmaansa. Olla vähän hassu halaus, joka ei löydy H-kirjaimen alta ja joita haluaa yhä lisää. Alati lisää. Alati enemmän.

sexdeatbabies on kielen juhlaa. Kielen, jonka identiteetti ei paljasta itseään. Kielen, joka nauraa niin, että välillä ei tiedä, onko täysin hiljaista vai äärettömän meluisaa.




Maija Muinonen: sexdeathbabies
214 sivua
Teos (2019)





2 kommenttia:

  1. Oooh, tämä on pian luettava. Mustat paperit oli minulle hurja elämys, kertakaikkisen hieno, joten luottoni Muinoseen on kova ja korkealla.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mulla jäi joku pieni kaipaus johonkin suuntaan Mustien paperien kanssa, mutta tämä sexdeathbabies räjäytti pajatson.

      Poista