sunnuntai 3. toukokuuta 2020

Kosketus - Anu Silfverberg: Hellät apinat (Long Play)

Kukaan ei ole koskettanut minua moneen viikkoon. Olen niin yksinäinen ja ihoa vailla, että halaan itseäni.

Melko tarkkaan nuo sanat oli kirjoitettu korttiin, jonka ystäväni lähetti Pariisista muutama vuosi sitten. Opinnot kyllä sujuivat paikallisessa yliopistossa, mutta ihosta oli tullut kosketusta huutava pinta.

Anu Silfverbergin Hellät apinat on punnittu, äärimmäisen ajankohtainen ja tutkimustietoon perustuva puheenvuoro kosketuksen merkityksestä ihmisen hyvinvoinnille.

Koronavirus on tehnyt kosketuksen tarpeesta uudella tavalla näkyvää.

Silfverbergin tavoin olen itsekin kiinnittänyt huomiota siihen, miten paljon elokuvissa ja tv-sarjoissa ihmiset koskettelevat toisiaan. Olen huomannut kummastelevani puoliääneen, kun olen katsonut kuvaa isommasta joukosta, jonka jäsenet halailevat spontaanisti. On tuntunut siltä, että he elävät jossakin toisessa maailmassa kuin missä itse tällä hetkellä elän.

Aiemmin luin kirjoja, joissa vallitsivat poikkeusolosuhteet ja kirjan kannet sulkiessani palasin normaaliin maailmaan. Nyt tuntuu, että asia on päinvastoin. Lukemissani kirjoissa olosuhteet ovat usein enemmän normaaleja kuin tilanne, jossa itse tällä hetkellä elän.

Silfverberg lähestyy kosketuksen elintärkeyttä mm. yhdysvaltalaisen psykologin Harry Harlow'n apinatutkimusten kautta. Niissä kävi ilmi, että emostaan eristetty apinanpoikanen valitsi mieluummin kankaisen kuin metallisen emonkorvikkeen, vaikka edellinen ei tarjonnut sille ruokaa. Kosketustuntuma oli apinavauvalle ruokaa tärkeämpi tarve.

Iho on ihmisen suurin elin, eikä sen kokemaa nälkää voi ravita kuin toinen ihminen.

Kosketus on ensimmäinen ja tärkein kommunikaatiovälineemme, paljon ennen kieltä

Yllä oleva sitaatti kuuluu sosiaalisesta kosketuksesta väitöskirjan kirjoittaneelle Juulia Suvilehdolle. Paitsi korona-aikaan liittyvää ihmisten (pakko)eristämistä se saa minut miettimään vauvan tarvetta tulla kosketetuksi.  Miksi niin usein "eristämme" lapsemme vaunuihin ja rattaisiin? Miksi vauva kantoliinassa ei ole enemmän sääntö kuin poikkeus?

Kun tyttäreni oli pieni hän ratkaisi rattaat vs. kantoliina -kiistan näppärästi protestoimalla kovaäänisesti rattaita vastaan. Niiden pääasialliseksi tehtäväksi vakiintuikin nopeasti kauppaostosten kuljettaminen.

Elämänkaaren toisessa päässä ovat vanhukset, joiden oikeutta elämään on lähdetty turvaamaan eristämällä heidät koteihinsa ja hoitolaitoksiin. Tuskin kukaan epäilee näiden toimien hyvää tarkoitusta, mutta niiden hintalappuun kirjoittuvaa summa ei pysty edes arvelemaan.

En nyt tarkoita ensisijaisesti talouselämän eristystoimista maksamaa hintaa, vaan sitä inhimillisen yksinäisyydenkokemuksen hintaa, joka yli 70-vuotiaiden osalle lankeaa. Kaiken lisäksi, kuten Silfverberg muistuttaa, emme voi tietää, onko vanhusten eristäminen loppujen lopuksi paras ratkaisu heidän turvaamisekseen. Kaikista ponnisteluista huolimatta koronavirus on onnistunut luikertelemaan ikävin seurauksin moniin hoitokoteihin.

Nettilehdistä luen, että Ruotsissa koronaan kuoleville vanhuksille ei riitä edes lisähappea. He kuolevat täysin yksin ilman, että kukaan olisi pitämässä kädestä. En tosin tiedä, pitävätkö nämä jutut 100 %:n varmasti paikkaansa, mutta olen törmännyt niihin useammissa yhteyksissä.

Kun olin pieni mummoni "leipoi" minusta pullaa. Makasin sängyllä pitkälläni ja hän pyöritteli minua kuin taikinapötköä. Se oli parasta mitä tiesin. Toisinaan hän "kirjoitteli" selkääni kirjaimia ja oli aina yhtä jännää arvata, mikä sana teki iholleni tuloaan. Sitä tärkeämpää oli kuitenkin hänen kosketuksensa, joka on jäänyt selkääni niin, että voin tuntea aavistuksen siitä vieläkin. Kumpaakin tapaa olen myös jatkanut oman lapseni kanssa. Paijaaminen vapauttaa ihmisessä serotoniinia, dopamiinia ja oksitosiinia, kirjoittaa Silfverberg. Se tekee niin paijattavan iästä riippumatta.

Tutkimuksissa on myös todettu, Silfverberg tuo esiin, että koskettaminen edistää ihmisen toipumista sekä auttaa kestämään kipua. Suojakäsineeseen puetunkin käden kosketus on tärkeää, vaikka ei aitoa kosketusta korvaakaan.

Long Play järjesti verkkokyselyn, jossa ihmiset saivat kertoa, miten koskettaminen on pandemiaolosuhteissa muuttunut normaaliolosuhteiden käytännöistä ja mitä seurauksia näistä muutoksista on ollut. Kaikki 160 kyselyyn vastannutta kertoi koskettamisen tärkeydestä. Kyselyn voittajaksi nousi halaaminen. Sitä kaivattiin kaikkein eniten.

Koronan varalta varautuminen on tehnyt lopun ihan arkisestakin koskettamisesta. Niistä kaikista pienistä hipaisuista, joihin normaalielämässä tuskin kiinnitämme huomiota. Läpsyt, nopeat halaukset ystäviä tavatessa, sairaanhoitajan lohduttava käsi olkapäällä. Pahinta on, että emme tiedä, kuinka kauan koskettamattomuuden aika vielä jatkuu.

Silfverberg nostaa esiin myös sosiaaliseen eristäytymiseen liittyvän epätasa-arvon. Ihmiset elävät hyvin erilaisissa tilanteissa. Yksin elävät ovat usein entistä yksinäisempiä, kun taas lapsiperheissä saattaa helposti tuntua siltä, että kotona on samaan aikaan liiankin monta perheenjäsentä. Avioerojen määrä on nousussa. Vuosikymmeniä naimisissa olleet pariskunnat tapaavat toisiaan hoitokodin ikkunalasi välissään.

Silfverbergin teksti saa pohtimaan, mitä kaikkea tulevina vuosina seuraa siitä, että ihmiset ovat joutuneet elämään eristyksissä toisistaan. Berkeleyn yliopiston psykologian professori Dacher Keltner mainitsee, että on olemassa paljon tutkimuksia kosketuksen merkityksestä. On havaittu, että eristys tekee ihmisistä hermostuneita ja jännittyneitä sekä toistensa suhteen epäluuloisia. Varsinaista tutkimusta aiheesta ei kuitenkaan juurkaan ole, joka osaltaan kertoo siitä, että tilanne, jossa koskettaminen on kielletty, on täysin poikkeuksellinen.

Frank Pappalla oli tapana lopettaa tv-show:nsa sanoihin "kosketelkaa toisianne."  Tulisipa pian aika, jolloin pääsisimme taas noudattamaan hänen kehotustaan.



Anu Silfverberg: Hellät apinat
Long Play 88

4 kommenttia:

  1. Kiitos Omppu! En ihan tyynin mielin kyennyt lukemaan tätä, sillä olen huomannut, kun olen viikkotolkulla ollut kotona yksikseni, miten kosketuksen puute alkaa näkyä koko olemuksessani. Olen selkeästi tullut jopa vanhemman näköiseksi parin viime viikon aikana! Olen hyvin kestänyt / sietänyt vuosien yksinasumisen, koska olen näin itse valinnut (mieluummin yksin kuin vääränlaisessa parisuhteessa; niitäkin kun on pari ollut), mutta aina on ollut paljon rakkaita ihmisiä joita olen saanut tavatessani halia. Ja sylittelyjä ja haleja olen lastenlasteni kanssa saanut kokea mielin määrin! Nyt kun tuo kaikki (miltei jo ihmeeltä tuntuva!) puuttuu on yksinäisyyden ja yksinolemisen ero hiljalleen muuttumassa lähes olemattomaksi. Mutta vahvasti introventtinä olen toisaalta myös jopa nauttinut tästä pakollisesta eristäytymisestä; olen saanut viihtyä kotiluolassani kerrankin ilman huonoa omaatuntoa. Nyt minun ei ole tarvinnut keksiä selitystä, miksi en halua lähteä kotoa ulos eikä taas toisaalta ole tarvinnut lähteä velvollisuuden tunteesta tapaamisiin.

    Olen aina ollut ihminen, joka tarpeeksi kauan oltuaan yksin, lähtee kun siltä tuntuu, tapaamaan ihmisiä, spontaanisti mieleni mukaan. En yleensä edes soita kenellekään, saatan mennä yksin leffaan tai teatteriin ja vain nauttia ihmisten läsnäolosta. Saatan mennä johonkin ravintolaan ja punaviinilasillisen takaa vain seurata ihmisiä, iloita siitä, että heitä on! Nyt ei ole tätä mahdollisuutta. Ja vihdoin minäkin olen alkanut miettiä, kuinka kauan vielä kestän tätä!

    Ps. Tuo kaikki mitä kirjoitit suhteesta lapseesi, tuntui hyvin tutulta. Itse kannoin sylirepussa molempia pienokaisiani niin kauan kun jaksoin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Silfverbergin teksti on tärkeä. Kaiken tämän keskellä eläessä en itse ainakaan pysty täysin edes hahmottamaan, miten tämä eristyksissä eläminen vaikuttaa. Huomaan, että kauhistuttaa, että lähtisi ns. ihmisten ilmoille. Eilen kävin ensimmäistä kertaa kahteen kuukauteen kaupassa, kun olen ruoatkin tilannut kotiin.

      Erityisesti ajatus julkisilla liikkumisesta kauhistuttaa. Toistaiseksi olen vielä etätöissä, mutta nyt jo mietityttää, että mitä kaikkia riskejä on siinä, kun töihin pitää fyysisesti palata.

      Varmasti monella on paljon vaikeampaa kuin minulla, kun yleensäkin viihdyn hyvin kotona. Sitä mietin, miten tämä vanhempiin ihmisiin vaikuttaa. Heillä kuitenkin usein vähemmän taitoa käyttää erinäisiä appeja, joiden avulla pitää yhteyttä. Usein vieläkin huomaan kysyväni, että onko tämä totta? Kuin heräisi painajaisesta yhä uudestaan todetakseen, että painajainen on nyt elämäämme.

      Tsemppiä sinulle ja toivotaan, että tulisi pian aika, jolloin voisimme elää edes suhteellisen samoin kuin ennen.

      Poista
  2. Minäkin hämmästelen nykyään elokuvia katsoessa, miten niiden henkilöt "uskaltavat" elää ja kosketella toisiaan ihan normaalisti. Hiukan sama tapahtui asuessani vielä Kiinassa: katsoin lentokoneessa amerikkalaista elokuvaa, jossa ihmiset joivat hanasta vettä, ja huomautin heille pääni sisällä, että älkää missään ihmeessä juoko hanavettä, siinä on bakteereja. :D
    Minulle poikkeustilanne on ollut lempeä enkä kaipaa oikeastaan edes julkisia paikkoja. Kaipaan etupäässä sitä, että voi halata ystäviä ja kulkea kaduilla ilman vaistomaista turvavälin pitämistä. Vaikka suomalaiset eivät hirveästi koskettele tai ota lähikontaktia niin tuntuu että jotain kuitenkin puuttuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huomasin tässä yhtenä päivänä kaipaavani ihan hirveästi museoita. Ei oikeastaan edes niin, että olisi pitänyt päästä museoon, vaan niin, että tietäisi sen olevan mahdollista. Kyllästymistä rajoituksiin on viime päivinä ollut enemmän ilmoilla, kuten tapaus Roihuvuoren kirsikkapuisto osoittaa. On vaan pakko opettaa itseään elämään epävarmuudessa - luultavasti vielä pitkään.

      Poista