Hyvä Tommi Melender,
Pyydän heti alkuun anteeksi, sillä luin esseekokoelmasi Poika joka luki Paavo Haavikkoa puhelimella ja en kirjoittanut ylös sitaattia kohdasta, jolla haluaisin tämän tekstini aloittaa. Suo siis anteeksi, jos ilmaisuni on vähän sinne päin.
Muistinvaraisesti totean sinun kirjoittavan, että sinun kirjojasi lukee lähinnä noin 1000 henkilön keski-ikäisten akateemisten naisten joukko.
Olen pahoillani. Kuulun juuri tuohon joukkoon.
Sanojesi välistä ymmärrän - ja toki saatan ymmärtää väärin - että toivoisit kirjoillesi myös muunlaisia lukijoita. Toiveesi on kovin inhimillinen, mutta tässä asiassa en valitettavasti voi sinua auttaa. En voi mitään sille, että vaikka en olekaan sinun näkökulmastasi katsottuna kirjojesi ideaalilukija luen niitä silti, enkä pelkästään lue, vaan kirjoitan myös niistä ajatuksista joita tekstisi minussa herättävät.
Sinua lukiessa ajatuksia syntyy aina paljon. Ota nyt edes tämä kehuna, vaikka se onkin keski-ikäisen akateemisen naisen esittämä kehu, eikä yhtä arvokas kuin toivelukijasi kehu.
*
Tämä teksti ei ole arvio Melenderin esseekokoelmasta. Luulisin suurin piirtein tietäväni, miten teksti pitäisi kirjoittaa, jotta se olisi arvio. Arvion kirjoittaminen on niitä asioita, jotka minua harvoin kiinnostaa. Koska minun tekstejäni ei lue läheskään 1000 yhtään mihinkään ryhmään kuuluvaa ihmistä kirjoitan lähinnä itselleni ja sen vuoksi tässä bloggauksessa nostan esiin vain juuri niitä asioita, jotka haluan tästä esseekokoelmasta myöhemminkin muistaa ja joihin luultavasti tulen myöhemmin viittaamaan muissa bloggauksissani.
Itse asiassa näin on jo tapahtunutkin, sillä Anna Burnsin romaania Maitomies käsittelevässä tekstissäni viittasin Melenderin sanoihin siitä, että kafkamaisuuden ymmärtämiseksi ei ole välttämätöntä lukea Kafkaa.
*
Kun kerron itsestäni, kerron samalla itseäni.
Melender kutsuu Poika joka luki Paavo Haavikkoa teoksensa esseitä muistelmaesseiksi, joka onkin osuvaa, sillä tässä kirjassa lukija pääsee kurkistamaan Melenderin menneisyyteen. Kirjoittamisote on entistä rehellisempi ja rohkeampi, ja mukaan on otettu myös asioita, joista puhumisen nykyinen Melender kokee kiusalliseksi. Tähän joukkoon kuuluu esimerkiksi hänen ns. uskonnollinen aikakautensa eli vuosi herätyskristillisyyden parissa.
Melenderin "uskontovuosi" saa minut kokemaan samaistumisentunteita, sillä minullakin oli nuorena vastaava vuosi - tosin ihan perusluterilaisuuden parissa. Olen huomannut, että uskonnolliset kokemukset ja uskonnollisuus ylipäätään ovat asia, joista on monissa piireissä parempi olla hiljaa, jos haluaa tulla vakavasti otetuksi.
Nyky-yhteiskunnassa vallitsee vahva konsensus sen suhteen, että ajatteleva ihminen ei voi olla uskonnollinen. Tämän vuoksi pieni ääni kiljuu sisälläni iloisesti joka kerta, kun Antti Nylén puhuu katolisuudestaan.
Itse en ole nykyisin kovin kummoinen uskovainen, mutta ovi uskonnollisuuteen on elämässäni jatkuvasti auki ja lausun joka ilta iltarukouksen, kuten olen tehnyt lapsesta asti.
*
Esseistinä Melender on asettanut itselleen kolme sääntöä, jotka siteeraan tähän alle, jotta voin palata niihin helposti myöhemmin:
1) Kirjoita asioista, jotka askarruttavat niin, ettet saa niiltä rauhaa
2) Aloita esseen kirjoittaminen ennen kuin tiedät, mitä aiot aiheesta sanoa
3) Eksy tarpeen tullen aiheestasi, koska harhapolut paljastavat ajatuksistasi sellaista, mitä et ole aikaisemmin tajunnut.
Koen Melenderin säännöt antoisiksi myös omien kirjallisten puuhastelujeni osalta. Minua viehättää erityisesti sääntö nro 3 ja sen tarjoamat mahdollisuudet. Tiukka aiheessa pysyttely muuttuu usein vankilaksi, joka typistää uusien ajatusten syntyä. Mieleni tekee lisätä sääntö nro 4. Se voisi olla:
Uskalla olla epävarma.
*
Sinä samana sunnuntaina, jolloin aloin lukea Melenderin esseitä oli meillä kotona keskusteltu työstä ja sen merkityksestä sekä Ossi Nymanin romaanista Röyhkeys (Teos 2017). Keskustelua oli toki myös maustettu ottamalla mukaan huomioita Pontus Purokurun teoksesta Täysin automatisoitu avaruushomoluksuskommunismi (Kosmos 2019).
Joka tapauksessa tuntui silleen aika jännältä, että samana päivänä törmäsin juuri Ossi Nymaniin Melenderin esseissä. Se tuntui vähän kohtalonsormen hipaisulta. En ole koskaan tehnyt työtä, joka tuottaisi minulle tyydytystä. Käyn töissä pelkästään saadakseni rahaa elämiseen. Kun Melenderin esseistä luen, että hän on luopunut porvarillisesta työstä minun tekee valtavasti mieli lähettää sähköposti, jossa irtisanoudun. En silti tee niin. Ei myöskään ole millään tapaa työnantajani syy, että työni ei anna minulle muuta kuin rahaa.
Olen väärässä työpaikassa. Olen ollut siellä jo pitkään. Olen kuitenkin äärettömän kiitollinen siitä, että työpaikkani on ns. varma työpaikka näinä entistä epävarmempina aikoina.
*
Jos haluaa muutosta on lähdettävä muutoksen tielle. Astun nyt sille.
*
Keskustalaisuus ei vedonnut tyylitajuuni.
En ihmettele. Keskustalaisuus ei varsinaisesti ole mikään Vogue-lehden kansi.
Melender ei pelkää feminismiä. Hän tuo yhteen bell hooksin ja Matti Mäkelän ja kallistuu ensin mainitun puoleen.
Luojan kiitos minut luotiin naiseksi. En kykenisi noudattamaan miesnormatiivia.
Mitä paremmin mies toteuttaa "patriarkaalisen maskuliinisuuden toimintamalleja, sitä vähemmän hän saa osakseen vähättelyä ja ilkkumista."
On vuosi 2020. Joskus sitä on vaikea uskoa.
Poika joka luki Paavo Haavikkoa sisältää Paavo Haavikon ihannointia. Se ei tule kenellekään yllätyksenä ja siksi kerronkin hieman yllättävämmän asian Paavo Haavikkoon liittyen.
Luin nuorena Haavikon runoja. Ne olivat mielestäni oikeaa runoutta ja minusta oli hienoa kertoa muille, että luen Haavikkoa. Niiden pariin minut patisti silloinen rakastettuni väkivaltaa käyttämättä. Väkivallan minua kohtaan hän säästi muihin yhteyksiin.
Joskus en ollenkaan tunne sitä ihmistä, joka joskus olin.
Vaikka esteettinen arvo on kiistanalainen käsite, ilman sitä voi elää vain kirjallisuus, joka on valjastettu palvelemaan pelkkiä poliittisia tarkoitusperiä.
Poliittisia ja kaupallisia (ellei kaupallinen sisälly Melenderin poliittiseen).
Kirjallisuuden esteettisten arvojen puolustamiseksi pitäisi järjestää mielenosoitus. Kirjallisuus ja myyntiluvut asuttavat eri maailmoja ja toisinaan niillä ei ole yhtään mitään tekemistä toistensa kanssa. Oikeus mielipiteeseen tietenkin on, vaikka mielipide olisikin pöllö.
Rachel Cusk kirjoittaa teoksessaan Kunnia (S&S 2020, Kudos)
Oli tavallaan viihdyttävää katsoa, kun Dantelle annettiin yksi tähti viidestä ja hänen jumalaista näytelmäänsä kuvailtiin sanoilla "ihan perseestä"
Melenderin kirjamaussa on se hyvä puoli, että se usein vastaa omaani. Esseessään Kirjallisuus ja viha hän kertoo, että viime aikaisista suuren suosion saavuttaneista kirjoista pettymyksiä ovat hänelle olleet Nathan Hillin Nix, Anthony Doerrin Kaikki se valo, jota emme näe ja Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.
Minua ilahduttaa. Olen osannut jättää mainitut teokset lukematta luottaen vaistoni varoitusääneen.
Kaunokirjallinen kulttuurimme on ollut ja on edelleen perifäärinen.
Joidenkin lauseiden ääneen sanominen on tärkeämpää kuin joidenkin toisten lauseiden. Erityisesti silloin, kun ne herättävät vastustusta. Tulee elististinen olo. Se tuntuu hyvältä.
Ei kannata selittää enempää, sillä ne jotka ymmärtävät, ymmärtävät ilman selityksiä. Ne loput eivät ymmärrä, vaikka selittäisi miten.
Puolustan: kirjojen esteettistä arvoa. Puolustan: oikeutta olla elitistinen lukija. Elitismini pitää kädestä Simone de B:tä.
Ei kuitenkaan ole syytä unohtaa, että periferisyydessä on hyvätkin puolensa, kuten mm. suomikumma on osoittanut.
Maaria Ylikangas kirjoittaa tekstissään Horisontin odotus (Tuli ja Savu 1/2020) esseiden ja lukijan välisestä suhteesta. "Essee, perinteisimmilläänkin, herättää lukijassa keskustelijan - montaignelainen tehdasasetus on poissaolevalle ystävälle kirjoittaminen."
En rohkene kutsua itseäni Tommi Melenderin poissaolevaksi ystäväksi, mutta siltä minusta tuntuu. Juuri nyt.
Tommi Melender: Poika joka luki Paavo Haavikkoa
WSOY (2020)
puhelimella luettu e-kirja
Ah, mahtavaa. Melenderin tässä kokoelmassa toteuttama rohkeus siirtyi myös sinun tekstiisi omalla tavallaan, hyvä niin.
VastaaPoistaOlen kolmekymppinen kirjallisuusalalla toimiva mies, sanoisin että meitäkin on Melenderin lukijoissa jonkin verran, ainakin muutamia! Tosin olen jo vuosia tuntunut henkistä samastumista akateemisiin keski-ikäisiin naisiin, että tiedä siitä sitten...
Epävarmuuden uskaltaminen on asia, jota olen myös kovasti miettinyt viime aikoina kirjoittamisen suhteen. Se on tärkeää ja vapauttaa paljon tekstin tekemisessä.
Nauroin ääneen sille "Väyrynen on Suomen viisain mies"-kommentille, koska omassa lapsuudessani kuulin politiikkaa puhuttavan lähinnä isäni suvun puolella, jossa on oltu vahvasti demareita, ja siellä Väyrynen oli juuri kieroilijoista pahin, jollaisina nuo Melenderin esseen keskustalaiset näkivät demarit. Tämä oli tosi hauska asia huomata, tuli jotenkin kotoisa olo tästä takavuosien Suomen poliittisten jakolinjojen kuvauksesta, siinä oli jotain lämmintä, varsinkin verrattuna nykyhetkeen – toki lapsena sitä ei itse ottanut politiikkaa niin vakavasti kuin nyt.
Miehisyysaiheinen essee avasi uusia ovia mielessäni, vaikka olen lukenut aiheesta paljon viime vuosina, silti Melenderillä oli joitakin uudenlaisia kulmia, ja hihkuin innosta tuota hänen bell hooksin lukemistaan, kuten toisaalla jo kerroinkin. Mahtavuutta.
Mainituista pliisuista kaunokirjallisista teoksista en onnistunut aikanaan välttämään Doerrin kirjaa, ja ilahdun aina kun nostetaan esiin miten yhdentekevä se tuossa tuotteistetun oloisessa sentimentaalisuudessaan todella on. Hämmentävintä on, että törmään usein fiksuihin ihmisiin, jotka ovat _todella_ fiiliksissä kirjasta ja sitä mieltä että se on hirveän hyvä, enkä useimmiten kehtaa sanoa että itse harmittelen siihen käyttämiäni tunteja (joita oli monta, kirja on paksu) elämästäni, joten nyt sanon tässä ääneen mitä kirjasta ajattelen. Sittemmin olen oppinut välttelemään, jos näen tiettyjä sanoja kirjojen esittelyteksteissä.
Estetiikkaa puolustan itsekin viimeiseen asti, mielestäni siinä ei hävittäisi mitään jos juonivetoistenkin kirjojen tekemisessä kiinnitettäisiin enemmän huomiota estetiikkaan niiden hiomisvaiheessa, toki aikaa siinä hävitään ja se varmaan on nykyisin ongelma. Elitismin kanssa huomaan olevani kiikun kaakun, vaikka minutkin luetaan varmaan kaunokirjallisuuden harrastajana elitistiksi tiettyjen makuun liittyvien periaatteideni takia, mutta tietokirjallisuuden puolella olen välillä kokenut omien lukemisteni ja innostumisteni tulevan elitistisen dissaamisen kohteeksi, ja se on ollut niin kova kalikan kalahdus, että olen joutunut miettimään asiaa uudelleen. Tästä kirjoitin viimeisimmässä blogiesseessäkin. Se ei ole yksiselitteistä vieläkään, että mistä mikäkin johtuu, mutta mietin.
Kiitos vielä kirjoituksesta, tämä kokoelma on minullekin sellainen, johon varmasti palaan vielä!
Ah ihanaa! Hieno pitkä kommentti, jonka lukemisesta kovasti nautin. Ihan tulee mieleen ne muinaiset ajat, jolloin blogeissa vielä kommentoitiin ja keskusteltiin.
PoistaEn pidä elitististä kirjallisuusmakua mitenkään pahana asiana, mutta toki en ehkä käytä sanaa täysin samassa merkityksessä kuin sitä yleisesti käytetään. Minusta elitismiä on jo se, että lukee kirjoja, jotka ovat kirjallisuudellisesti hyviä kirjoja. Tämä "periaate" karsii huomattavan määrin nykyisin julkaistavasta kirjallisuudesta.
Kirjallisuus tarvitsee elitistinsä.
Tämä esseeteos asettaa uuteen valoon Melenderin fiktiiviset teokset, joissa heiluu jättikyrpä. Miksi se siellä heiluu? Tähän kysymykseen vastaus saattaa olla eri kuin aiemmin. Olen pohtinut jättikyrvän käytön motiiveja ja nyt tuntuu, että se voisi olla - kuten hieman epäilinkin - osin juuri tuota toksisen maskuliinisuuden kuvaston alasajoa ironian, satiirin tms. kautta. Ken tietää?
Melenderin lisäksi rohkeudesta ja kokeilevammasta kirjoitustyylistä mun on kiittäminen myös Kate Zambrenoa ja hänen kirjaansa Heroines. Sen pohjalta on monenlaista ajatusta muhimassa.
Olen hirveän iloinen siitä, että Melenderin esseet oli taas niin innostavia. Innostuin Melenderistä aikaanaan jo Ranskalaista ystävää lukiessani ja muistan hyvin, miten silloin ajattelin, että way wau wau - Suomessa!!! kirjoitetaan tällaista kirjallisuutta. Vihdoin.
Kiitos vielä hienosta kommentista.
"Melenderin kirjamaussa on se hyvä puoli, että se usein vastaa omaani." En voisi olla enempää samaa mieltä. Ja silloinkin kun makuni ei kohtaa Melenderin makua, arvostan sitä. Hän tuntuu aidosti punnitsevan lukemaansa.
VastaaPoistaLuin teoksen aivan juuri. Mielestäni Melenderin ei ole tarkoitus sanoa, että keski-ikäiset naiset eivät olisi hänen ideaalilukijaryhmäänsä (jos sellaista edes on), vaan hän vain harmittelee, että kaunokirjallisuus ("taidekirjallisuus") on yleensä lähinnä yhden ryhmän ilo, kun sille pitäisi olla laajempi yleisö. Ei siinä yhdessä ryhmässä toki vikaa ole tai en ainakaan sellaista kuvaa saanut tekstin kontekstin huomioiden.
Tuota keski-ikäisten naisten juttua ei pidä ottaa ihan tosissaan. Olen niin paljon kirjoittanut Melenderin kirjoista, että mulle on muodostunut hieman erityinen tapa kirjoittaa hänen teksteistään, joka ei kenties ihan ilman konteksteja aukene.
PoistaMelender on minusta parhaimmillaan esseistinä - toivottavasti saamme lukea häneltä pian lisää.