Anna Burns: Maitomies

Tommi Melender kirjoittaa esseeteoksessaan Poika joka luki Paavo Haavikkoa (WSOY 2020), että kafkamaisuuden voi tunnistaa kirjallisuudessa, vaikka ei olisikaan lukenut Kafkaa. Anna Burnsin palkittu romaani Maitomies (Milkman) todistaa hänen väitteensä.

Irlantilaisen Burnsin romaanissa uhka ja umpikuja ovat kaikkialla. Ne ovat imeytyneet yhteiskunnan rakenteisiin niin saumattomasti, että niitä on mahdoton päästä pakoon.

Niin se meni. Vainoamista ja saalistusta oli vaikea määritellä, koska se tapahtui pikkuhiljaa. Vähän täällä, vähän tuolla, ehkä, ehkä ei, kenties, en tiedä. Se ilmeni jatkuvana vihjailuna, vertauskuvina, kuvailuna, metaforina.

Burnsin romaanin on sanottu sijoittuvan Belfastiin, mutta itse luin sitä kuvauksena mistä tahansa yhteiskunnasta, jossa rakenteet ovat sortuneet ja elämä muuttunut ennalta-arvaamattoman kaoottiseksi. Maitomiehen kertoja on keskimmäinen sisko, 18-vuotias nimettömäksi jäävä nuori nainen. Nimettömiä ovat myös teokset muut henkilöt ja heidät määritellään sukulaisuussuhteiden kautta. On ensimmäistä, toista ja kolmatta lankoa. On ensimmäistä toista ja kolmatta sisarta. Kukaan ei ole erityinen. Ei erisnimen arvoinen. 

Ennalta pelkäsin, että Maitomies olisi raskasta luettavaa pitkine lauseineen. Olin väärässä. Se oli hypnoottista luettavaa, joka toi mieleeni hetket Satu Taskisen kirjojen parissa. Paikoin tunnistin myös viboja Monika Fagerholmin teoksista.

Maitomies liikkuu ajassa sujuvasti eteen ja taakse, eikä teoksessa ole varsinaista juonta, joka edelleen lisää romaanin henkilöiden identiteetittömyyttä. Ehkä on lauseissa ja niiden väleissä. Ehkä on myös ihmissuhteissa, joka tulee ilmi mm. niin, että päähenkilö seurustelee ehkä-poikaystävän kanssa.

Maitomiehestä on sanottu, että mitään vastaavaa ei ole aiemmin kirjoitettu. Tämä on tietysti liioittelua, mutta ei valhe. Burnsin tapa kirjoittaa on erityinen, hänen tekstissään on aivan omanlaisensa rytmi. Se lienee monelle liikaa, mutta niille (joiden joukkoon kuulun), jotka lukiessaan kelluvat Burnsin tekstin tahdissa tämä romaani on suuri ja mahtava kuin muinainen Neuvostoliitto ilman ironiaa.

On erityisen hienoa, että Burns sai Maitomiehestä arvostetun Man Booker -palkinnon, sillä aivan liian usein kirjallisuuspalkinnot menevät nykyisin ns. suuren yleisön teoksille, jotka ovat juoni/tarinavoittoisia. Suurta pettymystä tästä asiasta olen tuntenut viime vuosina erityisesti Women's prize for fiction -palkinnon suhteen, joka on lähtenyt palkitsemisessaan kaupallisempaan suuntaan aiemman yllätyksellisyyden ja kirjallisuuden kirjallisuudellisia arvoja korostavien kriteerien sijaan.

Ajatella, että vielä muutama vuosi sitten tämän kyseisen palkinnon sai läpeensä kokeellinen Eimear McBriden A Girl is a half-formed thing, kun taas viime vuonna palkinnon pokkasi Tayari Jones romaanillaan An American marriage. Ei jälkimäisessäkään ole mitään vikaa, mutta Jonesin kuvaaman aihepiirin on huomattavasti monisäikeisimmin tavoittanut James Baldwin romaanissaan If Beale Street could talk (1974).

Maitomiestä on verrattu Margaret Atwoodin romaaniin Orjattaresi (The Handmaid's tale, 1985) mutta en koe tätä vertailua kovin onnistuneena. Toki Maitomiehessä naisen asema on erityisen haavoittuva ja vaarat vaanivat naisia kaikkialla, mutta myöskään miehet eivät ole millään tapaa turvassa systeemin arvaamattomilta puuttumisilta kansalaisten elämään.

Sukupuoliroolit ovat Maitomiehessä tiukat ja konservatiiviset, mikä lienee yksi syy siihen, että Orjattaresi on mainittu Burnsin romanain yhteydessä. Nainen toimii yhteisön normien mukaisesti, kun hän menee naimisiin jo varhain, hankkii lapsia ja elää muutoinkin rajoitettua naisen elämää. Päähenkilö on kapinallinen, eikä tämä "naisten urapolku" ole hänen suunnitelmissaan, vaikka yhteisön luoma paine kova onkin.

Burns siirtää yhteiskunnan kahtiajakautumisen konkreettisesti kerronnan ja tekstin tasolle tavalla, jota on hankala kuvata. Vastakkaiset voimat riehuvat ja ottavat mittaa toisistaan. On jatkuva pitkälti pelottavan epämääräisiksi jäävien voimien valtataistelun sotatila. Burns törmäyttää vastakohdat toisiinsa ja antaa niiden räjähtää tekstissään ja viedä viimeisetkin turvallisuudentunteen rippeet romaaninsa henkilöiltä.

Romaanille nimensä antanut Maitomies kuuluu puolisotilaallisiin joukkoihin.  Hän stalkkaa päähenkilöä. Hän saattaa ilmestyä milloin mistäkin. Kamerat räpsähtelevät. Isoveli ei nuku. Yksi mielen harvoja pakokeinoja on jamais vu - armollinen kipeisiin tapahtumiin kohdistuva muistinmenetys.

Maitomiestä henkilönä voisi tarkastella patriarkaatin ruumiillistumana. Hän ei jätä rauhaan ja on uhka silloinkin, kun ei ole konkreettisesti läsnä. Hän rajoittaa päähenkilön elämää ja liikkumista, tunkeutuu mentaalisti hänen kotiinsa ja elää tämän mielessä pelkona, jota vastaan on mahdotonta suojautua.

Maitomiehessä kaikkein toivottomimpia tapauksia ovat feministit. Naisten välinen rintamalinja on piikkilanka-aita, jonka toisella puolella ovat naisasianaiset ja toisella normaalit naiset. Päähenkilö pysyttelee naisasian suhteen neutraalina, mutta yhtä kaikki kaikki hänen tekemisensä käännetään hänen omaksi syykseen. Vallalla on "mitäs menit, mitäs teit, oma vika" -ajattelu. Kenenkään henki ei ole minkään arvoinen ja koska tahansa voi huomata katsovansa aseen piippuun.

Laura Jänisniemen taidokkaasti suomentama Maitomies on suuri romaani, suorastaan valtava. Se on kielellisesti ja kerronnallisesti loistelias, eikä kosiskele ketään, vaan on juuri niin armoton kuin se yhteiskunta, jota siinä kuvataan.



Anna Burns: Maitomies
399 sivua
Milkman (2018)
Suomentanut Laura Jänisniemi
Docendo (2019)