En tiedä, mitä sanoisin. En ole varma edes siitä, haluanko sanoa ylipäänsä mitään. Tai pystynkö edes.
Suolaruusu on yksi järkyttävimmistä runokokoelmista, joita olen lukenut. Siinä kuvataan lapsen kokemuksia seksuaalisesta hyväksikäytöstä ja pohjatekstinä Huusko käyttä Vladimir Nabokovin ristiriitaisia tunteita herättävää romaania Lolita.
Olin alunperin ajatellut, että kirjoittaisin Suolaruususta yhdessä Sara Stridsbergin romaanin Darling river kanssa, sillä myös Stridsbergin teos pohjaa Lolitaan. En kuitenkaan saanut luetuksi Darling Riveriä loppuun, eikä tähän ollut syynä se, että romaani olisi huono. Ei ollenkaan, se vaan osui aikaan, jolloin sen lukeminen tuntui liian raskaalta. Samaa ongelmaa koin myös Huuskon runojen kanssa. Kesti kuukauden päivät, että sain luetuksi Suolaruusun läpi edes kertaalleen.
Teoksen yhteys Lolitaan tehdään selväksi heti alussa
Kimeä-äänisten enkelten joukkoturma
helteisessä risteyksessä
sinun maksaläikkäinen kätesi
ohjauspyörällä Humbert Humbertilainen
Suolaruusu sisältää lukemattomia kohtia, jotka ovat niin täynnä kipua, että en halua ottaa niistä edes sitaatteja tekstiini, vaikka niin tekemällä tekstistäni tulisi vaikuttava ihan ilman omia ansioitani.
Onko nuorella tytöllä tässä maailmassa mitään realistisia mahdollisuuksia Humberteja vastaan? Ei pitäisi kysyä, koska silloin alkaa odottaa itseltään vastauksia. Silloin joutuu huomaamaan, että tekisi mieli tarttua teräaseeseen ikään kuin se olisi joku ratkaisu.
Suolaruusun väri on verinen.
Oksettaa. Kuvottaa. Tekee mieli paeta. Juosta paikkaan, joka on täynnä pelkkää hyvää ja uskoa, että sellainen paikka voisi olla olemassa.
Suolaruusun lukeminen tuntuu vatsassa. Suolet panikoivat.
Kuvatessaan nuoren tytön kokemuksia Huusko samalla tuottaa runoillaan lukijassa tytön tunnekokemuksia. Ei vähäinen ansio, mutta kylläkin karmaiseva. Lukijana jään näiden runojen armoille. Olen kenttä, jonka poikki Humbert kulkee ristiin rastiin, eikä minulla ole mahdollisuuksia pistää vastaan. Tulen tallatuksi.
Kun mietin, mitä tästä teoksesta voisin sanoa törmään Laura Gustafssonin subliimia käsittelevään tekstiin Tarve tuijottaa suu auki. Hänen mukaansa "emotionaaliseti kestämättömän rajoille menevä kokemus aiheuttaa subliimin tunnetilan." Kysyn itseltäni: olenko subliimin vallassa?
Gustafsson kirjoittaa edelleen, että subliimin kokemus saa ihmisen suun menemään O:n muotoiseksi ja jatkaa, että "O on sitä, että miltei musertuu jonkin liian suuren aiheuttamaan paineeseen." Tämä kuvaa hyvin tuntemuksiani Suolaruusun parissa. Minä todellakin lähes muserrun sitä lukiessani kerta toisena jälkeen.
Edmund Burke liittää subliimin alkujuuret kauhun (terror) kokemukseen. Subliimi on hänen mukaansa yhteydessä ihmisen voimakkaimpiin tunnekokemuksiin.
Huomaan selaavani Burken teosta kuin se olisi turvapaikka. En ihan kestä kaikkea sitä, mitä Suolaruusu minussa aiheuttaa.
Jos mistä Suolaruusu on osoitus, niin siitä, että sanojen valta on suunnaton. Subliimista puhuminen Huuskon runojen yhteydessä tuntuu sekä oikealta että jotenkin myös väärältä. Panen merkille, että edellisen lauseen kirjoittaessani suuni oli O:n muotoinen.
Sinikka Huusko: Suolaruusu
118 sivua
Kulttuurivihkot (2019)
Laura Gustafsson: Tarve tuijottaa suu auki - Subliimin kokemus ja taide ihmeen alueena. Niin & Näin 1/2020
Edmund Burke: A Philosophical Enquiry into the Sublime and Beautiful. And other Pre-Revolutionary writings (Penguin Classics 1998/1757)
Harmi, ettei tätä ollu meijän kirjastossa. Ois ollu mielenkiintoista lukea, että vastaako runot omiin kokemuksiin.
VastaaPoistaHuh! Ahdistaa jo ajatuskin näiden runojen lukemisesta omia kokemuksia vasten. Ehkä se voi olla myös hyvä asia. Toivottavasti niin.
PoistaJoskus se yhtäaikaa ahdistaa ja tuntuu helpottavalta. Lukee sanoja, jotka sopii omiin kokemuksiin ja joku muukin osaa sanoittaa niitä hyvin ja se on ihanaa ja samalla se sanoituksen osuminen voi triggeröidä.
PoistaSe on varmaankin juuri niin kuin kirjoitit.
Poista