Siirry pääsisältöön

Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset


Tästä on vaikea kirjoittaa.

Anna Elina Isoaron Tämänilmaiset runodokumentoi häntä ja hänen perhettään kohdanneen suruista suurimman: lapsen kuoleman. Teos oli yksi tämän vuoden Tanssiva karhu -runokilpailun ehdokkaista.

Tämänilmaisia lukiessani surusta tulee ilmaa, jota hengitän.  Huomaan pakonomaisesti ajattelevani, miten runoilija on pystynyt kirjoittamaan tämän kokoelman. Tämän surun. Miten hän on kyennyt tekemään sen niin, että vaikka kaikki sanat on surun läpi kirjoitettu on kokoelmassa myös huikaisevan puhdasta, elämän synnyttämää iloa ja vastustamatonta lämpöä.



Kaikesta huolimatta kaikki jatkuu.
Mukaan lukien elämä.

Isoveljen kautta Isoaron runoihin puhaltuu vilpittömintä mitä on.

Isoveljen, joka "teippaa oveen lapun", johon hän on kirjoittanut "EI KUKIA KIITOS." Isoveljen, joka hautausmaan sijasta haluaisi mennä Ikeaan. Isoveljen, jonka mielestä nyt voitaisiin muuttaa takaisin vanhaan kotiin.

 Sadut kirjoittuvat Tämänilmaisissa uusiksi. Kultakutri, Punahilkka. Kolme pukkia.

Älä minun sarviini survoudu, 
olen keskikokoinen suru, 
kohta kolistaa lankkuja veljeni, 
kauheampi kuin kuunaan saatat kuvitella.


Tämänilmaisissa on monia rekistereitä. Kalevalalaisesta rytmistä muistuttavat runot liittävät ne osaksi surun vuosisataista kiertoa. Laskevat surun surun päälle kuin surusta voisi tulla talo, joka pikku hiljaa murtuu ja muuttuu kodiksi, jonka vakituinen asukas suru ei enää ole, vaikka onkin sen jokaisessa huoneessa, nurkassa ja sängyn alla.

Kaikki näissä runoissa kertoo omalla tavallaan Veikosta, joka meni pois.


Isoaron runoissa on metatasoja, jotka tuovat niihin uutta ilmaa. Isoveljen ylle kirjoitetaan kurahousut ja isoveljen pieni käsi liitetään sanojen avulla äidin käteen.


Voisin lisätä vielä vuodenkierron, annostella valoa 
kuin vuorokauden himmentimellä varustettu katkaisin, 
mutta nyt en ehdi kirjoittaa enempää 
isoveli tarvitsee



Isoveli itsekin vielä pieni kantaa arkea ja sen jatkumista.



Tämänilmaiset on minulle myös luontokokemus. Ihminen suurimman armoilla. Vuorenseinämät jyrkät, kiipeilijää hyljeksivät. Kuluu päiviä ja kuukausia ja ihminen on päätynyt - todennäköisyyksiä uhmaten - vuoren korkeimmalle kohdalle, josta näkyy tulevaisuutta.

Tämänilmaiset on tunturipurovettä. Lopullisen kylmää, kirkkaista kirkkaimpaa, kuun valon varoen kristalloimaa.

Tämänilmaiset on kielellisesti upea ja täyteläinen. Modernisti arkaaisen ikiaikainen. Niin kuin ennen niin myös nyt oma yksityinen suru kaikissa meissä. Sellainen yhteinen nimittäjä.




Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset
83 sivua
Aviador (2019)

Kommentit

  1. Kamalan kaunista ja niin murheellista! Tulee pala kurkkuun. Sitä pitää vastustaa, koska muutenkin tuntuu, että mitä vanhemmaksi tulee, sen herkemmässä on liikutus ja lopulta vollottaa kaikesta ympärillään näkemästään ja lukemastaan, ihan mimosana. Hienoja runoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä kokoelma on todella hieno ja on vaikea sanoa tästä mitään, kun kaikki mitä sanoo tuntuu hölmöltä. Mulla oli tämä teksti luonnoksena vaikka kuinka kauan, kun odotin, että keksisin miten ilmaista niitä tunteita, joita tämä kokoelma herätti. En vaan millään keksinyt.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän