Siirry pääsisältöön

Ingeborg Bachmann: Malina


Malina
on niitä kirjoja, jotka voi tiivistää pariin mitään sanomattomaan lauseeseen tai vaihtoehtoisesti kirjoittaa siitä väitöskirjan tai vähintäänkin gradun. Tämä tekstini liikkuu edellisten välimaastossa ja on sen vuoksi jo lähtökohtaisesti mahdoton ja mahdottomuutensa kautta peilaa Malinan naispäähenkilön psyykkistä maisemaa.


Ingeborg Bachmann (1926-1973) kirjoitti väitöskirjansa Martin Heideggerista, joka ehkä kannattaa pitää mielessä Malinaa lukiessa.  

Oma suhteeni Malinaan on hengästyttävä ja kipeä. Olen aloittanut sen lukemisen kaksi kertaa aiemminkin. Ensimmäisellä kerralla suomeksi ja toisella kerralla englanniksi. Omistin Malinan vuosia sitten, mutta tämän kirjan sisintä jäljitellen se mysteerisesti katosi ja niinpä päädyin ostamaan englanninkielisen kappaleen Lissabonista, sieltä ihanasta Livraria Bertrandin kirjakaupasta. Viime kesänä Malina tuli yllättäen vastaani kirpparilla, josta kotiutin sen kahden euron hintaan. Nyt varjelen sen paikkaa hyllyssäni huolella.


Jo kirjan nimi on harhaanjohtava. Useissa eurooppalaisissa maissa enemmistö a-kirjaimeen päättyvistä nimistä on naisten nimiä. Ei siis ihme, että tähän kirjaan törmätessään saattaa ajatella, että se kertoo Malina-nimisestä naisesta. Malina on kuitenkin mies, eikä Malina edes ole hänen etunimensä. Hän on Mr. Malina.

Teoksen aluksi Bachmann esittelee kirjan henkilöt: Ivanin, Malinan ja Minän, joista jälkimmäisin on myös teoksen kertoja.

Minää Bachmann kuvaa seuraavasti

Itävallan passi, sisäministeriön myöntämä. Uskottavat todisteet kansalaisuudesta. Silmät rusk., hiukset vaal., syntynyt Klagenfurtissa, seuraa päivämääriä ja ammatti, kahdesti yliviivattuna ja uudelleen kirjoitettuna, osoitteita, kolmasti yliviivattuina, ja niiden yläpuolelta on luettavissa huolellisella käsialalla kirjoitettuna: asunto-osoite Ungargasse 6, Wien III.


Romaanin tapahtuma-aika on tänään ja tapahtumapaikka Wien. 


Malina on nimettömäksi jäävän naispäähenkilön (jolle nyt annan käytännön syistä nimilyhenteen NPH) näkökulmasta kerrottu kuvaus hänen elämänsä tuhoutumisesta kolmen miehen - Malinan, Ivanin ja NPH:n isän - välisessä ristiaallokossa. Se kertoo haluavasta naisesta ja itseyden menetyksestä sekä rakkaudesta, joka ottaa virusmaisia muotoja.

Edellinen luonnehdinta on yksinkertaistus. Se saattaa olla pahastikin yksinkertaistus, jopa väärennös. En ole varma ollenkaan edes siitä, kuinka monta henkilöä tässä kirjassa on ja yksi tämän teoksen tulkinnoista onkin, että Malina ja Ivan ovat NPH:n persoonan eri puolia. 

Tiedossani ei ole, oliko Clarice Lispectorin tuotanto Bachmannille tuttua, mutta jotakin naiseuden ydinsamaa hänen kirjoissaan ja Bachmannin romaanissa on. Malinan alkupuolella on vahvoja kaikuja erityisesti Lispectorin romaanista Oppiaika eli nautintojen kirja. NPH:n ja Ivanin välillä vallitsee suhde, joka vertautuu Oppiajan Lorin ja Ulisseksen suhteeseen.

Kuten Lori valmistaa itseään Ulissesta varten tämän ohjauksessa, myös NPH rakentaa ja hajottaa itseään Ivanin kautta. Jos kuitenkin Ivan on NPH:n itsensä minän osa, kuvio muuttuu hieman vaikeammin hahmotettavaksi. 

Lispectorin Passioon taas Bachmannin romaani kytkeytyy NPH:n kafkamaisille elementeille rakentuvien pyrkimysten kautta.


NPH:n suhde Ivaniin on pakkomielteinen ja tämä hallitsee häntä silloinkin, kun ei ole läsnä. Ivanilla on ikäänkuin NPH:n olemassaolon kaukosäädin, jonka toimintaan ja käyttöön NPH ei voi vaikuttaa. Ivan on välttämätön tykyttävä kipu, joka halutessaan voisi olla NPH:n pelastaja.  


[k]oska minä en voi puhua hänelle [Ivanille] mitään murhasta, paiskaudun takaisin omaan itseeni, ainaiseksi, yritän vain leikata tai polttaa pois tämän paiseen, Ivanin tähden, en voi jäädä lojumaan tähän murha-ajatusten rapakkoon, Ivanin kansa minun pitäisi voida onnistua puhdistamaan nämä ajatukset, hän on ottava minulta pois tämän sairauden, hän on vapauttava minut. 


Malina päättyy sanoihin "Se oli murha." Vaikeampi kysymys on, kuka murhaa kenet ja onko murha todellinen teko vai symbolinen ilmaus jollekin muulle. Itse näen tähän kysymykseen kaksi pääasiallista vaihtoehtoa, mutta en halua paljastaa niitä tässä, koska se vetäisi räsymaton niiden lukijoiden jalkojen alta, jotka eivät vielä ole lukeneet Malinaa.


Bachmannin romaani sisältää runsaasti NPH:n painajaisunia hänen isästään, joka on hyväksikäyttänyt tytärtään. Vaikka en yleensä ole järin innostunut unien kuvaamisesta romaanissa, tekee Bachmann sen tavalla, josta en voi olla vaikuttumatta. 


[m]inä saan 100 000 iskua, sähköiskuja, isä on ladannut piikkilangat, nämä volttimäärät ryntäävät joka-ainoaan säikeeseen minussa. Hiillyn ja kuolen isäni raivoon.


Bachmannin romaani levittää NPH:n sivuilleen. Hän retkottaa on tuskin hengissä on toistuvassa painajaisessa on rikotun ruumiinsa vanki on merkityksensä menettäneiden sanojen armoilla on trauma. 

Bachmann sekoittaa teokseensa puhelinkeskusteluja ja kirjeitä. Hän hyödyntää myös musiikkitermejä ja tuo niiden kautta ilmi NPH:n minän horjuvuuden, vihan ja epätoivon.


Minä: (forte) Herra von Malina, Teidän Armonne, Teidän Ylhäisyytenne! (crescendo) Teidän ihanuutenne ja kaikkivaltiutenne! (tutto il clavicembalo) Minä vihaan sinua! (perdendo le forze, dolente) Ole hyvä, suojele minua silti. En minä ole koskaan vihannut sinua.


Teksti repii naamiota NPH:n yltä, mutta kun se yhdestä kohtaa irtoaa, takertuu se toisessa kohdassa entistä tiukemmin kiinni. Kuuluu kirskuntaa, hirveää metallista kirskuntaa. Lukiessa eteeni piirtyvät kuvat ja välähdykset Ingmar Bergmanin elokuvan Persona- naisen naamio (1966) ensimmäisistä minuuteista. 

Se, mitä luen on sitä, mitä se on, mutta samanaikaisesti myös jotakin (aivan) (täysin) muuta. Jotakin pimeää, jotakin yötä. Ehkä niin, että jokainen lukija rakentaa Malinan omien kokemustensa ja oman alitajuntansa tuntemattomien alueiden kautta. 

Malina vaatii alistumaan kerrotulle. Se käskee. Se pakottaa. Se pitää kiinni omastaan.


 


Ingeborg Bahmann: Malina

Saksankielinen alkuteos Malina (1971)

Suomentanut Kyllikki Villa

Weilin & Göös (1983)





Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän