Siirry pääsisältöön

Ottessa Moshfegh: Death in her hands


Ottessa Moshfeghin kirjoissa todellisuus on outo, eikä Death in her hands ole tässä suhteessa poikkeus.*

Se alkaa sanoilla:

Her name was Magda. Nobody will ever know who killed her. It wasn't me. Here is her dead body.


Sanat on kirjoitettu paperilappuun, jonka 72-vuotias syrjäseudulla yksin koiransa kanssa asuva Vesta löytää metsästä. 

Romaanin alku nostaa esiin kaksi kiinnostavaa tekijää. 

Ensimmäinen näistä on itse Vesta, joka jo ikänsä puolesta on nykyromaanien päähenkilöiden marginaaliluokkaa. Jopa kirjallisuus vaikuttaa hylkivän vanhempia naisia, jos toki poikkeuksiakin tästä onneksi vielä löytyy. 

Vesta on pitkälti eristänyt itsensä muusta yhteiskunnasta miehensä kuoleman jälkeen, eikä hänellä ole edes puhelinta. Tämän voi nähdä myös niin, että Vesta on ottanut elämänsä haltuun ja tehnyt itse oma-aloitteisesti sen, mitä yhteiskunta hänelle haluaisi tehdä / joka tapauksessa tekisi.

Toinen merkille pantava seikka on, että Moshfeghin romaanin alussa löytyy vain vihje kuolleesta ruumiista. Meidät on kyllästetty kuvauksilla, joissa dekkarin alussa löytyy kaunis nuori naisruumis. DIHH  ei suo yhtään mahdollisuuksia mässäillä sillä, miten kaunis nuori nainen on murhattu raa'asti. Se ei mahdollista herkuttelua kauniin nuoren naisen ruumiin yksityiskohdilla.

Moshfegh lisäpuristaa  kauniin murhatun nuoren naisen narratiivia osoittamalla, että myös Vesta on sisäistänyt tämän narratiivin, sillä hän olettaa automaattisesti, että paperilapussa mainittu Magda on nuori.


Magda on Moshfeghin romaanin verisuoni ja Vestan pakkomielle, jonka arvoitusta hän romaanissa selvittää.

Death in her hands on dekkarinomainen jännitystarina vähän siinä mielessä kuin sitä on esimerkiksi Olga Tokarczukin Aja vaunusi vainajain luitten yli, jonka kanssa Moshfeghin romaani omaa yhtäläisyyksiä mm. päähenkilönsä iän ja ominaisuuksien kanssa. Tunnelmassakin on jotain samansuuntaista, kuten myös päähenkilön ja luonnon välisessä suhteessa. Ihminen pieni, itsensä kokoinen, luonnon ja sen mahdollisten uhkien ympäröimä. 


Kummaa liikettä. Tummia puita ja pimeys ikkunan takana. Kuka tietää, mikä ja kuka siellä liikkuu ja liikkuuko vai onko kyse Vestan mielen tepposista. Luettuani kirjaa pidemmälle alan pohtia - kiihkeähkösti - miten tämä kirja loppuu. Hyvän lopun mahdollisuus DIHH:n kohdalla on noin 1/100. Syntyy jännä tilanne, jossa kuka sen teki ottaa muodokseen, miten tämä kirja loppuu.


Vestan mielikuvitus luo Magdalle elämän ja arkitsetkin tapahtumat ja kohtaamiset kirjoittuvat osaksi hänen rakentamaansa mysteerijuonta. 

Moshfegh on älyttömän taitava punomaan häiritseviä tarinoita. DIHH paitsi tihenee loppua kohti sisältää myös tarinan tarinassa Vestan googlettaessa ohjeita, miten ratkaista Magdan arvoitus. Samalla nimittäin hän tulee kertoneeksi, miten jännityskirja kirjoitetaan. Kuinka henkilöt rakennetaan ja mitä on otettava huomioon. Erityisen nasevaa on, kun Vesta toteaa, että olisipa kehnoa aloittaa kirja sanoilla: 

Her name was Magda. Nobody will ever know who killed her. It wasn't me. Here is her dead body. 


Vestan kohtaamat todelliset henkilöt tulevat osaksi hänen luomaansa kertomusta Magdan kohtalon selvittämiseksi. Moshfegh satirisoi vanhempien ihmisten kyvyt käyttää tietokonetta ja panee Vestan etsimään kirjastossa apua Magdan arvoitukseen Ask Jeeves -hakukoneelta. 

Tietokonehakujen ja oman päättelynsä kautta Vesta luo Magdasta teini-ikäisen valkovenäläisen tytön, joka on tullut Amerikkaan kesätöihin ja asuu Blake-nimisen pojan ja hänen äitinsä talon kellarissa. Blakesta tulee metsästä löydetyn lapun kirjoittaja ja hänen hahmoonsa sekoittuu myös muuan kuuluisampi Blake, etunimeltään William.


On houkuttelevaa tulkita DIHH:iä kuvauksena Vestan yksinäisyydestä, jota hän lievittä keksimillään hahmoilla, joista tulee hänelle eräänlaisia ystäviä. Moshfeghin romaani on kuitenkin siinä määrin arvoituksellinen, että kyse voi olla hyvin myös jostain muusta.

Death in her hands ei paljasta salaisuuksiaan ja siksi sitä ei voi suositella lukijoille, jotka haluavat tasan tarkkaan tietää, mitä romaanissa "oikeasti" tapahtuu. Jos kuitenkin on valmis kestämään epävarmuutta, yllätyksiä ja omia vaihtuvia tulkintojaan on Moshfeghin romaani oivallista seuraa. 




Ottessa Moshfegh: Death in her Hands
259 sivua
Penguin Random House (2020)



*Olen aiemmin lukenut Moshfeghilta seuraavat kirjat:
Eileen 
My year of rest and relaxation (suom. Vuosi horroksessa, Aula & Co.)


Kommentit

  1. Kaunis nuori nainen on tapettu siksi että a) hän on kaunis mutta se ei auttanut häntä pysymään hengissä, päinvastoin, näin tavallisemman näköiset ja rumat saavat salaisen toiveensä täytettyä, b) hän on nuori sillä nuoren kuolema nähdään empaattisesti järkyttävämpänä kuin vanhan, sehän joutikin jo kuolla, c) nainen tapetaan siksi että hän on se "heikompi astia", eli siis helpompi tappaa ja hän elämänsynnyttäjä ja sellaisen tappaminen on järkyttävämpää kuin kuin jonkun vesipäisen pojanmulkeron, niitähän riittää tapettavaksi sotiinkin joukkokaupalla.
    Eli siis kyseessä ei ole välttämättä mikään sovinis-feministinen kysymys miksi nuori kaunis nainen tapetaan.
    Ei mulla muuta....;D

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän