Ihmiselle, johon Lispectorin teksti osuu ja uppoaa hänen lukemisensa on aina riski. Usein kuulee sanottavan, että tietyn kirjan lukeminen vaatii tietyn mielentilan. Lispectorin kohdalla tämä pitää paikkaansa ihan erityisen hyvin. Oma kokemukseni on, että hänen lukemisestaan ei tule mitään, jos en onnistu hiljentämään päästäni niitä kaikkia samanaikaisia ääniä ja ärsykkeitä, joita maailma minulle jatkuvasti syöttää.
Clarice Lispectorin lukeminen parhaimmillaan on meditaatiota. Samanaikaisesti se on kuitenkin myös itsensa altistamista elämän kauhulle. Tästä voi seurata outoja ja epämiellyttäviä tuntemuksia ja niinkin voi käydä, että Lispectorin teksti saa kysenalaistamaan koko olemassaolon ja elämän mielekkyyden. Oppiaikaa eli nautintojen kirjaa lukiessani jouduin pyörteeseen, jota ilmentää seuraava 6. maaliskuuta 2018 kirjoittamani twiitti: "Saattanenko mahdollisesti olla joku Clarice Lispectorin romaanihenkilö vai miksi tuntuu tältä?"
Luulen, että twiittini sai syntynsä seuraavasta Lispectorin lauseesta
,sillä hän oli niitä jotka pyörittävät kiviä koko ikänsä eikä niitä joiden kivet ovat valmiiksi perillä valkoisina ja kiiltävinä.
Omaa suhdetta kiviin ei voi valita. Se on ihmistä isompi asia. Määrätty tähdissä, jos uskot tähtiin. Määrätty käden viivoissa, jos uskot käden viivoihin. Kohtalon sanelemaa, jos uskot kohtaloon. Lapsuuden taakkaa, jos uskot lapsuuteen. Sisyfos-simulaatiota, jos uskot Sisyfokseen. Muodosta riippumatta aina ihmistä valtavampaa.
Huomasin ajautuneeni Lispectorin maailmaan, tarkemmin ottaen Oppiajan päähenkilön Lorin tapaan etsiä vastausta kysymykseen elämisestä ja minän arvoituksesta. Lori on opettaja, jolla on suhde Ulissesiin, jonka mukaan kaikkein vaikein kysymys on kysymys siitä, kuka minä olen. Romaanin aikana Lori valmistaa itseään Ulissesia varten. Minua ärsyttää mokoma Ulisses, joka odottaa, että Lorista tulisi hänen vertaisensa, jotta he voisivat antautua toisilleen ja naida kiihkeästi tuntitolkulla. Tietysti on kyse myös paljon muusta, mutta se ei poista sitä, että Lispectorin tässä teoksessa luoma asetelma, jossa mies on valmis ja nainen tekee itseään hänelle synnyttää minussa raivoa.
Ulisses on Odysseus, mutta hän ei matkusta maailman merillä, vaan yliopiston käytävillä jakamassa tietoa oppilailleen. Lori on Penelope, mutta hän ei odota miestään palaavaksi, vaan laittaa kaiken (ja kun sanon kaiken tarkoitan enemmän kuin on inhimillistä) itsessään peliin, jotta tulisi päivä ja hetki, jolloin hän on valmis Ulissesia varten.
Oppiaika eli Nautintojen kirja on ehdotus rakkausromaaniksi. Se kyseenalaistaa romanttisen rakkauden mahdollisuuden ja asettaa rakastavaisille vaatimuksia, joiden suhteen heiltä ei kysytä, ovatko he valmiita yrittämään niitä täyttää vai eivät. Pelissä on kaikki, mikä voi pelissä olla.
Lukiessani Lispectorin Passiota kiinnitin huomiota siihen, että uskonnolla on hänen tekstissään ulottuvuus, jota en oikein tavoita. Niin on myös Oppiajan suhteen. Ehkä uskonnollinen ulottuvuus tulee brasialaisesta kultuurista, eikä sitä pidä tulkita meidän luterilaisesta viitekehyksestämme. Joka tapauksessa uskonnollinen konteksti on Oppiajassa merkittävä kehys, jota vasten Lori ponnistelee eteenpäin
Ah! hän yhtäkkiä huusi ääneti, Jumala auta minua saamaan mahdoton, vain mahdottomalla on minulle väliä!
Vastaavansisältöisen lauseen kirjoitin joskus nuorena päiväkirjaani Edith Södergranin innoittamana luettuani hänen runonsa Maa jota ei ole ja sen rivit "ikävöin maahan jota ei ole, sillä kaikkea mikä on olen väsynyt himoamaan." Lorin kohdalla voidaan nähdä, että hän ei ole jättänyt taakseen sen kaltaisia painavia kysymyksiä, jotka ovat tyypillisiä nuorelle ihmiselle, vaan niistä on tullut hänen elämäänsä määrittäviä ikuisia kysymyksiä. Pyrkimyksestä löytää kotinsa mahdottomasta on tullut hänen elämänsä sisin kierre. Voisiko sitä avata toiselle? Voisiko toisen päästää tekemään sen kanssa tuttavuutta? Onko toisen ylipäätään mahdollista tutustua siihen sitä rikkomatta?
Oppiajan avainlause on seuraava Lorin lausuma huomio, jonka myös Ulisses allekirjoittaa ja johon hän romaanissa vielä myöhemminkin palaa:
"Jonain päivänä äärimmäisen persoonaton maailma on vastakkain persoonani loputtoman yksilöllisyyden kanssa."
Edellyttääkö tämä maailman ja persoonan välinen kohtaaminen sitä, että ihminen tulee yhdeksi toisen ihmisen kanssa? Tämänkö vuoksi meissä on vajaus, joka saa meidät itsepintaisesti ja toisinaan kaiken järjen vastaisesti hakemaan sitä toista, sitä jonka koemme meistä puuttuvan ja jonka uskomme tekevän meistä enemmän ja kokonaisemman? Jos ihmisyys on, kuten Lispector kirjoittaa, yksin olemista, miten nämä kaksi asiaa ovat sovitettavissa yhteen? Onko yhteys toiseen ihmiseen meidän kaunein valheemme? Vai onko niin, että väläyksellisesti yhdessä toisen ihmisen kanssa ja kautta voimme saavuttaa jotakin, jonka ymmärtäminen on mahdollista vain omasta yksinäisyydestämme käsin?
Lispector saa minut solmuun. Paljon kysymyksiä. Paljon hiertävää. Paljon henkisiä herkkuja.
Oppiaika eli Nautintojen kirja alkaa keskeltä ja kesken se myös päättyy. Se alkaa, kuten alkaa ihmisen elämä siitä oudosta tapahtumasta, että hänet häneltä lupaa kysymättä maailmaan synnytetään ja se päättyy, kuten useimmat meistä tästä maailmasta lähtee. Kesken.
Clarice Lispector: Oppiaika eli Nautintojen kirja (2018)
178 sivuja
Portugalinkielinen alkuteos: Uma Aprendizagem ou O Livro dos Prazeres (1969)
Suomentanut Tarja Härkönen
Kustantaja: Teos
Ärsyynnyn tässä juuri samasta asiasta kuin sinäkin: tuo Ulisses on niin alentuva Loria kohtaan, että raivostuttaa. Ajoittain pääsen Lorin ajattelun mukaan, välillä hän on minusta raivostuttava vatuloija. Tuota Jumaluuden pohdintaa on mielenkiintoista seurata, mutta ehkä sitäkin on tullut liikaa - vielä 40 sivua ennen kuin sanon kuitenkaan mitään lopullista.
VastaaPoistaTässä on kyllä tosiaan häiritsevää se, että Ulisses on ikään kuin ihmisen mitta. Ulisses on valmis ja Lorin tehtävä on tulla sellaiseksi kuin hän. En tiedä, mikä oli Lispectorin suhde feminismiin, mutta kiinnostaisi kyllä tietää siitä asiasta enemmän.
Poista