Andrea Abreu: Pilvipeitto

Pilvipeitto on niitä kirjoja, joiden kohdalla jo kesken lukemisen tekee mieli rientää kadulle tai Instagramiin ja huutaa välihuuto. 

Huutaa: Lukekaa Pilvipeitto. Lukekaa, sillä Pilvipeitto on vallan riemukas kirja.

Teoksen etuliepeestä luen, että Andrea Abreu (s. 1995) on teneriffalainen kirjailija, jonka esikoisromaani Pilvipeitto on saanut kassakoneet kilisemään Espanjassa ja jonka käännösoikeudet on myyty yli kahteenkymmeneen maahan. En ihmettele. En ihmettele ollenkaan.

Pilvipeitto kertoo kahdesta 10-vuotiaasta tytöstä. Isora on se, joka päättää mitä tehdään ja jonka ehdoilla hänen ystävänsä, teoksen kertoja toimii.

Abreun romaani on saturoitu tyttöjen ympäristön köyhyydellä ja seksuaalisuudella. Voisin kuvitella, että kovin usein aiemmin ei ole kuvattu Teneriffalla asuvaa köyhempää väestön osaa, mutta Abreun romaanin myötä se pääsee esille kuin hälytysvalo.

Tyttöjen puheissa ja leikeissä kaikuvat aikuisten sanat ja mielipiteet tyttöjen itse täysin ymmärtämättä, mistä on kysymys. Niin telenoveloiden hahmot kuin kuullut keskustelutkin siirtyvät tyttöjen Barbie-leikkeihin, joissa

"kenit olivat karskeja ja tummia ja barbit hoikkia, tosi laihoja, superlaihoja ja tanssivat hyvin ja suutelivat hyvin ja menivät makaamaan kenien päälle ja kenit menivät makaamaan barbien päälle ja noknok, taoimme niiden muovivartaloita vastakkain ja sanoimme niiden rakastavan toisiaan [...]"

[...]

"Heillä [Barbeilla] oli palvelijoita joita he potkivat persuksille ja sanoivat älä lusmuile vätys vaan hoida hommasi, siitä minä sulle maksan hiton aasi."

Normit määräävät, että naisen on oltava laiha ja niinpä Isoran isoäiti - jonka luona Isora asuu hänen äitinsä tehtyä itsemurhan - pakottaa Isoran tämän tästä erilaisille dieeteille. Jos kauniisti haluaisi sanoa, voisi sanoa, että isoäiti toimii Isoran parhaaksi, ajattelee hänen tulevaisuuttaan. 

Ai mitä tulevaisuutta? Sitä tulevaisuutta, jota ei ole ellei henkistä ja/tai ruumiillista kutistumista kutsuta tulevaisuudeksi.

Abreun kieli on täynnä kiihkoa, se sykkii kuin rakkaudesta pillastunut sydän. Tyttöjen puheiden kautta piirtyy julma kuva naisen asemasta. Naisen on oltava miestä varten, oltava laiha, haluttava ja miesten seksuaalisuutta kiihottava, mutta ei missään nimessä kuten "jakorasia-Maria". Traditionaalinen taikausko ripottelee vielä oman merisuolansa tyttöjen ja naisten kontrollointiin.

"Me leikittiin Isoran kanssa usein just niillä ruumiin alueilla jotka oli vatsan ja jalkojen välissä. Pimperolla varsinkin. Ehkä pahalla silmällä oli jotain tekemistä sen kanssa."

Pilvipeitto on vahvasti ruumiillinen romaani. Aikuisten seksuaaliset toimet värjäävät tyttöjen lapsuuden ja ryöstävät sen heiltä. Itsetyydytys, teoksen sanoin hinkuttaminen, on tyttöjen kohdalla suosittua ajanvietettä, pakonomaista toimintaa, jota teoksessa myös kuvataan varsin suoraan. Hinkutus on myös lanka, jota pitkin tytöt kurkottavat kohti aikuisten maailmaa. 

Abreun kielessä puhe- ja kirjakieli sekoittuvat herkullisesti. Puhekieli tuo tekstiin vimman ja kaiun. 

Tekstini alussa käytin Pilvipeitosta sanaa riemukas. Sitä se on nimenomaan Abreun kielen osalta, mutta mitään riemun häivettäkään ei ole löydettävissä sen suhteen, minkälainen elämä teoksen tyttöjä odottaa. Ei toivoa, ei mahdollisuuksia. Tulevaisuus seudun yllä lepäävän harmaan pilvipeiton alla. Tulevaisuus, kuten muidenkin seudun naisten.

Andrea Abreu: Pilvipeitto