sunnuntai 6. huhtikuuta 2014

Väinö Linna: Täällä Pohjantähden alla (III)

Lukiessani TPTA:n III osaa päällimmäisimmät tunteeni olivat hengästys ja ihmetys. Miten kukaan saattoi selvitä järjissään elämästä, jonka pirstoi ensin kansalaissota, sen jälkeen Lapuan liike ja suojeluskunnat sekä lopuksi vielä talvisota ja jatkosota, joka vei hautaan omat pojat. Vaikka noista ajoista on historiallisesti mitaten vain hyvin lyhyt aika, on elämä sen jälkeen muuttunut täysin radikaalilla tavalla. Jos aiemmin ahkeruus ja työnteko antoivat ihmiselle merkityksen ja olemassaolon tunteen, on niiden tilalla nykyisin virtuaaliset tykkäykset.

TPTA:n III osassa yritetään päästä elämään kiinni kansakuntaa kahtaalle repineen kansalaissodan jälkeen. Elämä on haurasta hapuilua, kulkua heikoilla jäillä, jotka koska tahansa saattavat pettää alta. Sodan jättämät arvet ovat pitkiä ja näkyviä. Paljon on vihaa ja kaunaa pinnan alla ja tuntuu, että taistelu oli aivan turhaa. "Punikilla ei voi olla mitään laillisia oikeuksia." Köyhät ovat entistä köyhempiä ja rikkaiden ylväs uhma yhtä voimissaan kuin ennen taisteluakin, kuten erityisesti pappilan Ilmarin käytös ja ajattelutavat osoittavat. Miten katsoa tulevaisuuteen, kun puolet kyläläisistä makaa joukkohaudoissa, joille ei saa viedä edes kukkia? Miten sulattaa se, että kun vapaudenpatsas paljastetaan, surraan juhlapuheessa vain valkoisten kohtaloa? Miten vääristynyt ja sokea voi maailma ollakaan.

Ihminen on kuitenkin sinnikäs laji. Vähitellen pentinkulmalaiset alkavat päästä elämänsyrjästä kiinni. Elinan tuki ja usko huomiseen ovat pilareita, joiden myötä Akselin kumara käynti alkaa vähitellen suoristua. Kun hän vielä onnistuu hankkimaan lisää maata ja maatalouskoneita toivon virinä herää hänen mieleensä. Työ, ahkeruus ja selkeät päämäärät ovat Akselin pelastuskeinoja. Niistä kasvaa miehen kunnia, joka on ydinarvo, jota Akseli pojilleenkin kasvatuksen kautta välittää. Tulevaisuuttakin hän alkaa varovaisesti suunnitella ja miettiä elämää myös lasten tulevaisuutta silmällä pitäen.

Jotakin perustavanlaatuista naksahtaa poikki ja päättyy Jussin kuoleman myötä. Tuon pienen kumaraisen ja nöyrän sisupussin muistoa hiljentyy herrasväkikin kunnioittamaan. TPTA:n arvomaailmassa kuolema lieneekin ainoa asia, joka on luokkarajoja mahtavampi. Sen poissapysymistä ei voi rahalla ostaa.

*

Uudet tuulet alkavat puhaltaa Pentikulmalla opettaja Rautajärven myötä. Linna asettaa taitavasti rinnakkain kylän työväestön ja itsenäisen Suomen malliesimerkiksi kirjoittuvan Rautajärven roolit. Akseli on torppari, maanviljelijä ja kuolemaantuomittu, jolta kansalaisoikeudet on riisuttu. Rautajärvi taas on reservivänrikki, urheilija, AKS:n jäsen ja vapaussoturi. Rautajärven tulo pitäjään käynnistää ruumiin- ja hengensivistyksen. Hän tuo kouluun politiikan ja ideologisen opetuksen tarkoituksena muokata oppilaistaan omien ihanteidensa mukaisia ihmisiä. 

Rautajärvi suhtautuu ihmisiin sen mukaisesti, miten nämä soveltuvat hänen aatteisiinsa. Kun Akselin poika Vilho voittaa hiihtokilpailut, opettaja alkaa tervehtiä Akseliakin. Hannes Kolehmaisen suoritukset kasvavat myyttisiin mittoihin. "Hannes juoksee. Pienen köyhän maan köyhä poika, jolla on liian suuret piikkarit, siksi että ne ovat hänellä vain lainassa, koska hänellä ei ole varaa ostaa omia. Hänet on köyhä ja sorrettu kotimaa lähettänyt taisteluun, eikä sillä ole ollut mahdollisuutta varustaa häntä. Mutta Hannes tietää, että koko maailman katseet ovat kääntyneet tähän kamppailuun, ja hänen on se voitettava edukseen." Linna kylvää sen hengen siemenet, jotka vuonna 1995 purkautuivat riemukkaaseen, päiviä kestävään juhlintaan, jossa me kaikki olimme sankareita Suomen voitettua jääkiekon MM-kultaa.  

Venäjän ja Ukrainan välinen tilanne kasvaa kiinni TPTA:han.  Elvi Sinervon runon sanat kaikuvat päässäni. "Maa vieras on ja kylmä kevät sen." Lapuanliike tuhoaa kirjapainoja, Venäjällä nettisensuuri estää pääsyn Ukrainaa tukeville sivustoille. Työmatkalla huomioni kiinnittyy armeijan vaatteisiin pukeutuneeseen nuoreen mieheen. Mietin miten monia hänen kaltaisiaan lähetettiin sotaan. Niin nuoria, niin vasta elämän kynnyksellä olevia. Rämpimään metsissä, elämään keskellä pelkoa ja kauhua, sodan järjettömyyttä. Tuona aamuna, kävellessäni tuon tuntemattoman nuoren miehen rinnalla, sodan järjettömyys on tiheää ja käsinkosketeltavaa. Se on kita, joka tappaa ihmisen tulevaisuuden joko viemällä hänen hengensä tai synnyttämällä traumoja, joiden jäljet ulottuvat elämän yli. Ei tule pistettä, jossa ihminen voisi sanoa, nyt riittää.  Akseliltakin viedään yhä vaan lisää, yhä vaan hänen tuskansa määrää lisätään kuin Jobin kärsimyksiä konsanaan. Mitä mielekkyyttä elämässä voi olla, kun kaksi hänen pojistaankin kuolee sodassa? Miksi kaikki työ, raataminen, yrittäminen? Minkä tähden? Turhaa koko elämä. "Mitä varten kaikki jos ei mitään jää jäljelle? Mitä varten koko Koskela ... isän ensimmäisestä lapionpistosta saakka? Kannattiko koko elämän kestänyt rehkiminen? Vähemmälläkin tulisi toimeen ... Ja sitten vaan tyhjää...."

Anna minun tunnustaa

En nauttinut TPTA:n lukemisesta missään vaiheessa. Luin sitä tunnollisesti muutaman sivun päivässä, koska olin lukuhaasteeseen ryhtynyt. Linnan tarina ei vienyt mennessään, lukeminen oli helppo jättää kesken milloin tahansa. Osin haluttomuuteni johtui siitä, että teos sisältää niin paljon niin raskasta suomalaista menneisyyttä, että siihen kaikkeen köyhyyteen on tuskallista palata. Ja mitä nyt tässä ruikutan. Häpeä langetkoon päälleni. Suuri osa suomalaisista eli tuota köyhyyttä, viimeistä leipäpalaa, laihojen luiden yllä vaatteet kuin rikkinäiset teltat, pelko, kylmä, vankileirien epäinhimillinen kohtelu, vaara tulla teloitetuksi, ammutuksi kuin eläin vain väärän värisen käsivarsinauhan takia.

Mutta. Ei lukemisen kuulukaan aina olla miellyttävää. Linnan tarina on niin monumentaalinen, että sen edessä onkin hyvä tuntea tuskaa, kipua ja epämääräistä ahdistusta. Tämä on meidän historiaamme, nämä ovat meidän kokemuksiamme, joiden kaiut elävät tässäkin päivässä. Langat nyky-Suomen ja TPTA:n välillä ovat vahvaa tekoa. Mietin tätä taas, kun hallitus päätti leikata lapsilisiä. Aina vaan, uudestaan ja uudestaan viedään niiltä, joilla ei muutoinkaan ole. Ei ne leikkaukset satu leikkaajiin, joiden maailmassa kymmenen euroa sinne tai tänne on täysin olematon asia. Miten voikaan ymmärtämättömyys köyhempiä kohtaan olla vuodesta toiseen niin voimissaan. Katainen, sinulla oli matikassa koulussa kutonen. Osaatko laskea päässä, montako nuudelipussia saa kympillä. Tiedätkö edes paljonko yksi nuudelipussi maksaa?

Aina vaan tarvotaan eri puolilla. Käsivarsinauhat ovat näkymättömiä, mutta paikoillaan. Ei mikään muutu. TPTA:ssa mielekkyyden toi työ, roti, yrittäminen, omien ruumiinvoimien  jalostaminen loputtomaan raadantaan. Enää ei ole edes sitä. Elämä hajoaa, yksi tavallinen ihminen ei siihen voi paljoa vaikuttaa. Ei edes omaan kohtaloonsa, kun tiet nousevat edessä pystysuoraan. Oman onnensa seppä on sukupuuttoon kuollut laji. Jos haluat tämän tilanteen muuttuvan, tiedät kyllä mitä pitää tehdä.

10 kommenttia:

  1. Kiitos rehellisestä tunnustuksesta ja hyvästä kirjoituksesta!
    Minä pidin TPTA:sta valtavasti ja ajattelen, että sen pariin pitäisi palata joskus uudelleen, sillä uudella lukukerralla siitä tavoittaisi varmasti vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla. Mutta on totta, että ei teos helppo ole. Se kuvaa historiaamme, jonka repaleisuuden ja rosoisuuden minä ainakin ymmärsin vasta tämän romaanisarjan äärellä.
    Surullista on, että mikään ei tosiaan tunnu muuttuvan. Onko peräti niin, että kahtiajako vain lisääntyy?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mietin, että voiko sitä edes tunnustaa, että en pitänyt tämän lukemisesta. Päätin kuitenkin tehdä niin ja oma lukemisen epämukavuuteni ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö tämä olisi erittäin hieno ja kulttuurisellisesti ainutlaatuinen teos.

      Poista
  2. Hienoon pohdintaan TPA on sinut ainakin saanut, joten siitä kunnia kirjalle ja kirjailijalle, vaikka lukeminen ei aina niin miellyttävää ollutkaan.

    Minä olen aina nauttinut TPA:n lukemisesta, sekä kielellisesti että tarinallisesti, vaikka aiheet raskaita ovatkin. Olen juuri lukemassa Jaakko Syrjän kirjaa ystävästään Väinö Linnasta ja sitä lukiessa kunnioitus kirjalijaa kohtaan kasvaa entisestään. Muonamiehen kouluja käymättömänä poikana, mutta ahkeralla itseopiskelulla, Linna pystyy maalaamaan sanoillaan aivan mielettömän palan suomalaista historiaa eläväksi ja hengittäväksi kokonaisuudeksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta. Linna on kyllä aivan ainutlaatuinen ja erityisesti hänen henkilökuvauksensa on niin eloisaa, että TPTA:n jotkut henkilöt tuntuvat tutummilta kuin reaalimaailman ihmiset. Hirvittävän paljon kirjallisesta perinnöstämme puuttuisi ilman Linnaa.

      Poista
  3. Kirjoitat vaikuttavan arvion Linnan teoksesta! Luulenpa, että Linna olisi lukenut tämän tyytyväisenä, sillä pentinkulmalaisten kohtalot olivat kenen tahansa suomalaisen kohtaloita ja myötätunnon on tarkoituskin herätä. Ei varmaan mikään muu teos ole vaikuttanut henkisen Suomen kehitykseen kuin tämä. Hienosti huomasit yhtäläisyydet nykypäiväänkin - ketään ei saa unohtaa edelleenkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä teos, niin tiukasti kuin se onkin tiettyyn aikakauteen sidottu, on siitä huolimatta ajankohtainen jatkuvasti. Sen kysymyksenasettelut ovat tärkeitä jokaiselle aikakaudelle, vaikka asiat muuttavatkin muotoon, ne perimmäiset asettelut eivät muutu.

      Muutama viikko sitten Hesarissa oli pitkä Pirjo Hassisen kirjoitus, jossa hän kirjoitti siitä, miten Suomessa on kovat odotukset yhteiskunnallisen kirjallisuuden suhteen. Ajatus meni jotenkin siihen suuntaan, että yhteiskunnallista kirjallisuutta arvostetaan enemmän kuin muita kirjallisuuden lajeja. Vaikka en itse arvota kirjallisuutta sen yhteiskunnallisen sitoutumisasteen mukaan on silti todettava, että Linnan kaltaisia suuria synteesejä kirjoittavia yhteiskunnan tulkkeja ei nykypäivänä oikein ole.

      Poista
  4. Oijoi. olipa ihana lukea tätä sinunn arviotasi!
    Olen samaa mieltä siitä, että lukemisen ei aina tarvitse olla helppoa, joskus sen täytyy aiheuttaa ihan päinvastaisia tunteita. Sillä tavalla jokin aina liikahtaa.

    Luin TPTA-trilogian joskus kouluaikaan ja jokin siinä kolahti mulla heti. Toisinaan lukeminen oli todella vaikeaa, mutta päällimmäiseksi jäi ihmetyksen tunne: miten voimakkaita asioihin ja ilmiöihin lukiessaan voikaan törmätä.

    Kiitokset hienosta bloggauksestasi! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kyllä. On oikein terveellistä, että kirjallisuus välillä mykistää lukijansa ja aiheuttaa epämukavuutta jopa niin, että lukeminen ei enää ole nautinto.

      Poista
  5. Minulla trilogian alku rullasi mukavasti mutta nyt olen jämähtänyt kakkososaan. Sisällissotaa kohti mennään jotenkin niin tuskallisen hitaasti. Blogissani olisi sinulle muuten haaste. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joskus sitä vaan jämähtää. Silläkin varmaan on tarkoituksena. Käyn tsekkaamassa haasteen. :)

      Poista