Nura Farah: Aavikon tyttäret

"Vittu anna ny vittu se saatanan vitun pallo." Toistakymmentä somalipoikaa pelaa jalkapalloa koulumme pihalla. Edellä olevan lause on suora kopio yhden heistä kielenkäytöstä. Ollaan Suomessa ja Helsingissä vuonna 2014. Pojan lause saa minut miettimään juuri lukemaani somalialaissyntyisen Nura Farahin esikoisromaania Aavikon tyttäret. Koulun pihalla kiroilevan pojat isovanhemmat voisivat olla Farahin kirjan henkilöhahmoja. Paljon on tapahtunut, kun suomalainen ja somalialainen kulttuurit ovat kolahtaneet yhteen ja valitettavasti on todettava, että ensin mainitusta erityisesti kiroilutapa on osoittautunut vahvasti juurtumisvoimaiseksi myös uussuomalaisten kielenkäytössä.

Nura Farahin kuvaama Somalia on hyvin erilainen maa kuin se Somalia, johon olemme uutisissa tottuneet. Juuri tämän vuoksi Aavikon tyttäret on tärkeä kirja. Se purkaa kuvaamme Somaliasta maana, joka on pelkkää sodankäyntiä, kranaatteja, maamiinoja ja poikkeustiloja. Siellä missä on sotaa, on myös ihmisiä, jotka elävät aivan tavallista elämää. Mieleeni on lähtemättömästi jäänyt päivä, jolloin uutisissa jälleen kerran kerrottiin Syyrian sodasta. Uutiskuvat olivat täynnä raunioituneita taloja ja enempi vähempi haavoittuneita ihmisiä, niin siviilejä kuin sotilaitakin. Samana päivänä toimittaja Rauli Virtanen julkaisi Facebook-seinällään kuvan, jossa hän joi kaikessa rauhassa iltateetä syyrialaisen perheen vieraana.

*

Aavikon tyttäret on värikylpy: poltettua oranssia, lämmintä okraa, auringontaittamaa vihreää, hohtavaa valkoista. Se on Somalian syrjäseudulle sijoittuva Khadija-tytön kasvukertomus ja kuvaus vahvoista naisista, joiden välisissä suhteissa leiskuu niin rakkaus, ystävyys, kateus kuin islaminuskoon kuuluvien normien aiheuttamat törmäyksetkin. Farahin kerronta keskittyy Somalian vuonna 1960 tapahtunutta itsenäistymistä edeltäviin vuosiin ja erityisesti somalialaisen klaanijärjestelmän kuvauksen kautta se antaa oivalluksia ymmärtää myös nyky-Somalian tilannetta.

Nura Farah tuo hienostuneen lyyrisesti eteemme Somalian, jonka kansalaiset ovat ylpeitä omista juuristaan ja perinteistään. Luonnonkansamainen taikausko käy käsi kädessä islamin oppien kanssa. Osa ihmisistä haluaa säilyttää somalialaisen kulttuurin muuttumattomana, kun taas toiset kurkottavat kohti modernia ja uudenaikaisempaa elämää ja maailmankatsomusta, jossa myös virikkeet muista kulttuureista olisivat sallittuja. Moraalisena ohjenuorana toimii Koraani, joka määrittää naisten ja miesten elämisen ja tekemisen piirit.

Islamin läsnäolo Aavikon tyttärissä, erityisesti Farahin tapa kuva uskonnon antamaa turvaa, tuo mieleeni Pauliina Rauhalan 'Taivaslaulun'. Kummassakin näistä teoksista elämä on uskonnon lävistämää ja erityisesti naisten kannalta se merkitsee tiukkoja ja uuvuttavia normeja, mutta tarjoaa myös lohdutusta. Rauhalan tavoin myöskään Farah ei sorru uskonnon kielteisillä puolilla mässäilyyn.

Khadijan ollessa vasta pikkutyttö hänen äitinsä Fatima tekee julmasti, suorastaan hurmoksellisen sadistisesti selväksi, että vain poikalapsilla on arvoa. Koska perheen isä on kuollut, on lasten kasvattaminen Fatiman harteilla ja hän haluaa Khadijan veljestä Abdista tulevan suuren soturin, joka toisi kunniaa koko perheelle. Kun poika kuolee käärmeenpuremaan alkaa Fatima rakentaa  kuolleesta miehestään myyttisiä ulottuvuuksia saavaa sankaria. Fatima on kyltymätön, hänen silmissään Khadija ei koskaan voi olla tarpeeksi hyvä, koska hän on tyttö. Hänelle ei riitä edes se, että Khadija synnyttää 8 poikaa ja 2 tyttöä. Hänelle on pettymys, että kaikki lapsenlapset eivät ole poikia.

Farah kuvaa oivallisesti, miten kulttuuriset arvot saavat somalinaiset ylläpitämään naista sortavia perinteitä. Kun Khadijaa kiusataan siitä, että hän ei ole puhdas, alkaa hän kinuta äidiltään puhdistautumisriittiä, joka on synonyymi ympärileikkaukselle. Fatimalle taas on tärkeää, että hänen tyttärensä on kaikista puhtain. Fatima neuvoo ympärileikkaajaa, että "kaiken pitäisi olla yhtä umpinaista kuin hänen kämmenensä. Hän [Fatima] kallisti päätään taaksepäin ja osoitti sieraimiaan: "Pienempi kuin tämä kolo."

Khadija on kuitenkin rohkea ja päämäärätietoinen tyttö, joka löytää laulurunoudesta ulospääsytien äitinsä ankaran kasvatuksen alta. Hänestä tuleekin taitava laulujen sepittäjä - niin taitava, että monien on vaikea edes uskoa, että laulut ovat Khadijan runoilemia. Hänen sopeutumisensa aviovaimoksi ja siihen, että aviomies on jaettava toisen naisen kanssa osoittautuu kuitenkin pitkäksi ja kivuliaaksi prosessiksi. Khadijan onneksi hänen miehensä Keyse on lempeä ja ymmärtävä ja hänen Khadijaa kohtaan tuntemansa rakkaus on suurta ja kärsivällistä. Sen sijaan ensimmäistä vaimoaan Luulia Keysen on vaikea sietää. Luulin tarina herättikin minussa suurta sympatiaa. Ontuvana ja kierosilmäisenä hän on kaukana somalialaisesta naisihanteesta ja muut kyläläiset pitävätkin häntä vaarallisena noitana. 

Aavikon tyttärien vahvuuksia on sen vahva ja täyteläinen henkilökuvaus ja juuri Luulin kohdalla se on vakuuttavinta. Siinä missä Khadija paikoin vaikuttaa jopa liian hyveelliseltä ollakseen totta, on Luul lihaa ja verta pettymyksineen ja kosketuksen kaipuineen. Kun Farah kuvaa, miten Luul on omistanut koko elämänsä miehensä palvelemiseen saamatta mitään vastalahjaksi minun tekisi mieleni ravistella Luulia ja huutaa, että anna nyt hyvä nainen jo olla. Miten surullista onkaan, että Luul on pyhittänyt koko elämänsä miehelleen, mutta päivä toisensa jälkeen hän saa mennä pettynein mielin nukkumaan. Keyse ei voisi hänestä vähempää välittää. 

Farah osoittaa mieleenpainuvasti, miten vahvaa naisten välinen ystävyys voi olla silloinkin, kun siihen sekoittuvat kateuden synkät pohjavärit. Aavikon tyttäret on myös vahva puolustupuhe kaikkien syrjittyjen ja halveksittujen naisten puolesta. Teoksen loppuun Farah rakentaa kiperän ongelman, jossa Keysen liberaali maailmankatomus punnitaan yhteisön perinteiden ja arvojen kanssa. Yhtä naiset ja miehet voivat olla vain sinä suurena hetkenä, kun juhlitaan juuri itsenäistynyttä Somaliaa.

Aavikon tyttäret on Nura Farahilta lupauksia antava kirjallinen näyttö, jonka toivoisin mahdollisimman monen lukevan. Minulle se antoi niin paljon ajattelemisen aihetta, että luin sitä varsin rauhalliseen tahtiin ja googlettelin välillä lisätietoa Somaliasta. Jos kirja antaa sekä kaunokirjallista nautintoa että herättää halun etsiä lisätietoja on helppo yhtyä takavuosien sloganiin: lukeminen kannattaa aina.