Reader, why did I marry him?

VOI EI! Ja KÄÄK KÄÄK KÄÄK! Olin kirjoittanut Versaillesista suht pitkästi läppärini muistiinpanoihin, mutta kyseinen muistiinpano on mystisesti hävinnyt. Luultavasti olen vahingossa kirjoittanut sen päälle muistiinpanon jostakin muusta kirjasta.  Asialle ei nyt enää voi mitään, enkä pysty toistamaan, mitä aiemmin olin kirjoittanut.  Vaan katsokaahan taivaalle, siellä on pilven kultainen hopeareuna. Siellä näyn minäkin ja kuten huomaat olen kontallani ja sehän sopii tähän tekstiin kuin korkea peruukki Marie Antoinetten päähän. Silja Kejosen Versaillesia lukiessa alkaa tehdä mieli - aika paljon - tehdä kaikenlaista vähän kummallista. Esim. kontata, joka tämän kokoelman kontekstissa on ihan normimeininkiä, vaikka ei olisikaan vasta kävelemisen taidosta haaveileva vauva. Kun nyt muistelen lukemistani konttaamalla taaksepäin löydän paljon kapinaa. Sellaistakin, jota en heti lukemisen jälkeen ollut pannut merkille.  ”Tulee kylmä, kuuma, makea, suolainen painan kämmenen huulien...

Nimetön / ring finger - sormi, johon on liitetty maagisia ja salattuja voimia, kuten Antsalo muistuttaa runokokoelmansa lopussa. Paljon taianomaista löytyy myös Antsalon teoksesta. Ollaan kuitenkin vielä hetki nimettömässä. Ollaan siinä, jolle ei ole sanaa. Siinä, joka on anonymiteettinsä kautta määrittelystä vapaa. Ollaan vähän Juice Leskisen Myrkytyksen oireissa ja pyydetään istuttamaan omenapuu, "vaikka tuli jo tukkaasi nuolee / vaikka huomenna saaste jo laskeutuu / vaikka huomenna aurinko kuolee." Maailmanloppu on Nimettömässä läsnä ja ehkä sitä aavistellen myös luonto on muuttunut oikukkaaksi, eikä suostu enää olemaan kiva Nuuksion metsä, jonne mennään yksityisautolla viettämään rentouttavaa sunnuntaipäivää. "Luonto on teräväkielinen ja täynnä liian villejä kiviä. Luonto on luun tiheyttä ja mustia yksityiskohtia. Luonto on rauhasia eri puolilla ruumista." Mistä puhutaan kun puhutaan luonnosta? Ihmisluonto kokoelmana tyyppipiirteitä, luonto ihmisessä, luonnollin...

Se tapahtuu heti ensimmäisellä rivillä.  peilaan itseäni vernissasta Matkin tietenkin, miten voisin olla matkimatta ja matkiakseni käyn monissa museoissa ja taidehalleissa, niiden saleissa sali salin jälkeen ja erityisesti pysähdyn  sen yhden naisen eteen,  jonka edessä seisomista en haluaisi lopettaa, vaikka kohta on jo eron hetki, sillä museo suljetaan viidentoista minuutin kuluttua.  Pääni sisällä voin ottaa hänet mukaan.  Sitä ei voi kukaan estää.  Pääni sisällä hän on kokonaan minun. * Kaija Rantakarin Salit on runokokoelma kohtaamisista taideteosten kanssa.  Stendahlin syndrooma par excellence.  Päihtyminen teoksen edessä.  Juopuminen ja heikotus, sydämen oudosti hakkaavat lyönnit kauimpana metronomin tikityksestä. Miten hän luulee voivansa määritellä, koska on ihminen ja se toinen ei ole.  Vielä nyt roolit ovat näin.  Ne johtavat harhaan. olet anemiaan pukeutunut valkea kuningatar, vuosiksi sivuun laskostettu uni nyt kaikkien...

Kipu kuolee huutamalla, alastomana lattialla, väitti Apulanta aikoinaan. Se kipu, joka puskee Aura Nurmen runokokoelmasta Leijonapatsailla ei kuole huutamalla, ei kuiskaamalla, eikä hiljaa olemalla. Ei vaatteet päällä, ei puolipukeissa, ei alastomana. Se on kipua, joka hälytysvalon tavoin muistuttaa siitä, että nuoret tytöt ovat vaarassa jatkuvasti. Erityisesti ne nuoret tytöt, jotka tulevat köyhistä ja rakkaudettomista kodeista. kukaan ei suojele sinua   ei ole sinun puolellasi   he laittavat kätensä rintsikoittesi alle Tässä kokoelmassa "kultaisen nuoruuden" kulta on syövyttävää kissankultaa. On olemassa ikään kuin yleinen onnellisen nuoruuden kehys, jota vasten runoissa kuvatun tytön todellisuus iskeytyy märkäpesäkkeenä. Tämä tulee Leijonapatsailla kaikessa järkyttävyydessään koskettavimmin esiin osion Konfirmaatio aloittavassa runossa, joka on onnittelukortin teksti rippikoulunsa suorittaneelle ja joka päättyy sanoihin nyt onnea sulle toivottaa ihanat v...

Olen viime aikoina jäänyt koukkuun ASMR-videoihin. Suosikkejani niiden joukossa ovat kuiskailuun ja muihin äänin perustuvat tallenteet. Kuuntelen niitä ennen nukkumaanmenoa, koska niillä on rauhoittava vaikutus. Kristiina Wallinin Meduusamerellä on minuun samantapainen vaikutus kuin ASMR:llä. Voin lukiessani kuulla vuosikymmenien ja -satojen työstävän kalliota. Rapauttavan. Tekevän halkeamia ja vedelle uusia väyliä kulkea. Ajallinen horisontti on Wallinin runoissa valtava. Ollaan perusasioiden äärellä. Meren ja kallion sekä ajan, joka tekee ajan työtä. Ikuista ja toistuvaa. Lakkaamatonta ja vähä vähältä muuttavaa. Wallinin kirjoitus kantaa mukanaan kaikkea olevaista ja kurkottaa sen ylikin. Hänen sanansa lyövät paalun keskelle merta. Paalun, jota nykyiset ja tulevat tuulet, myrskyt, sateet ja ilmastotuho kirjovat omilla merkeillään. Se paalu on meren pohjassa kiinni. Niin syvällä, että se ei sieltä ihmisvoimin vetämällä lähde. Se odottaa. Vielä. Se odottaa, että uimarin jalk...

Tommi Tabermann (1947-2010) ei esittelyjä kaipaa. Hän on suomalaisen eroottisen runouden itseoikeutettu pappi. Hänen tuotannostaan poimitut lainaukset ovat naistenlehdissä yhtä yleisiä kuin Risto Rasan tiskaava toukka. Ruusuja Rosa Luxemburgille on Tabermannin esikoiskokoelma vuodelta 1970. Siinä eroottiset viittaukset ovat useimmiten vielä nuppuisia - ikään kuin varovaista esileikkiä kohti sitä, mitä myöhemmin tuleman pitää. Suorempiakin eroottisia leikittelyjä kokoelmasta toki löytyy. Tänä iltana teet lihastasi                                kirkon Minun sadetakkisen pappini                                kulkea edestakaisin. Ruusujen runominä on aamuyön yksinäinen kotiinpalaaja kylmien valojen kaupungissa. Mahdollisuus toisen ihmisen edes hetkellisesti tarjoamaan turvaa tuottavaan lämpöön on mennyt. Maailman vieraus ...

Nyt kerron, miten monta kertaa elämässäni olen ajatellut, että elämä on ihanaa, ja minun elämäni on vielä ihanampaa. Nyt kerron sinulle onneni salaisuudet.  Runoja lukiessa voi tapahtua mitä tahansa ja Miia Toivion Sukupuuttojen seurassa todellakin tapahtuu. Tapahtuu tapahtumistaan, on jatkuvassa tapahtumisen tilassa. Minulle on kerrottu ja uskon, että se on totta, että lotossa voi voittaa päävoiton, mutta mitä se on sen rinnalla, että Toivion runoja lukemalla voi voittaa riemuvoiton ja elämän tarkoituksen lisänumerot kaupan päälle. Voi voittaa myös tunteita. Ja voittaakin. Roppakaupalla. Mikä on roppa? Kopan avioton lapsi kenties. Ei voi tietää. Tunteita tosiaan. Niitä tämä kokoelmaa herättää siinä määrin, että taisin sen parissa tuntea tunteita, joita en aiemmin tiennyt olevan olemassakaan. Usein tunteet myös kerrospukeutuivat ja yhden tunteen alta pilkisti kolme tai enemmän muuta tunnetta ja ne kävivät iloisissa verissä päin hurjannäköisesti irvistäen kamppailua siitä...

Tuukka Pietarisen runokokoelma Yksin ja toisin kertoo asioiden tapahtumisen luonteesta kuvaamalla tähän tapahtumiseen liittyviä sisäisiä ristiriitoja ja epäjatkuvuuksia. Usein tuloksena on looginen ristiriita, jonka lähempi tarkastelu synnyttää aivoihin pullistumia. Pietarisen runoissa luodaan tilanteita, jotka eivät ole järjellä ratkaistavissa. Se, mitä kuvataan kietoutuu itsensä ympäri tavalla, jonka edestä ei voi riisua sitä peittävää kangasta, koska se on kuvatun olennainen osa. On tai yhtälailla on olematta. On kohtauspiste, kahden suoran välinen leikkauskohta, on mahdottomuus. Verhoa esittävä maalaus, jonka jokainen katsoja yrittää vetää sivuun maalauksen tieltä Pietarisen runot ovat verhoja nekin. Lukiessani nyin niitä. Ne eivät tahdo liikkua. Vastustavat jämäkästi kuin kolmevuotiaan uhma. Ovat sille päälle sattuessaan paksua pimiökangasta, jolla ei ole velvollisuuksia lukijaa kohtaan. Tiedän kyllä, että verhoja kuuluu vetää, ei työntää. Kokeilen kuitenkin työntävää li...

Mitä yhteistä on Rodoksella ja Riihimäellä? Kummassakin on rrrr ei ole oikea vastaus, vaikka pitääkin paikkansa. Tässä haetaan nyt muuta ja se muu, melkein ammuu, on se, että kumpikin näistä kaupungeista löytyy Teemu Helteen runokokoelmasta Kahden kaupungin runot . Ja sinulle, joka olet matkaopas, varoituksen sana. Ota huomioon, että sinua kuuntelevien turistien joukossa saattaa olla runoilija, joka ikuistaa sinut ja ulkoa opetellut puheesi osaksi runojaan niin että nähtävyyspuheesi jatkuu paikoissa, joista et voi tietää. Kahden kaupungin runot on hyvä astinlauta runouden maailmaan. Tekisi mieleni kirjoittaa, että nämä runot ovat tolkun runoja, mutta jään epäröimään tolkku-sanaan liittyviä sivumerkityksiä. Joka tapauksessa Helteen runot ovat helposti vastaan otettavia, mikä ei tarkoita, etteikö niistä löytyisi myös al denteä . Ennen kuin sanon yhtään enempää haluan esitellä rouva Lahtisen, jonka vankka varjo heittyy Kahden kaupungin runojen päälle, vaikka hänen esiintymisensä t...

Gertrude Steinin tekstissä ei ole järjen häivää: Miksi pitäisi sen mikä on epätasainen, sen mikä on otettu takaisin, sen mikä on siedettävä miksi kaiken tämän pitäisi muistuttaa hajua, siellä on esine, se viheltää, se ei ole kapeampi, miksi ei ole velvollisuutta pysyä poissa ja kuitenkin rohkeutta, rohkeutta on kaikkialla ja paras pysyy jäädäkseen. Paitsi että, kuten tulet huomaamaan. Herkät napit (Tender Buttons, 1914) on suomentanut Markku Into ja on vaikea kuvitella häntä oivallisempaa Steinin tekstin suomeksi kääntäjää. Esipuheesta käy ilmi, että Into on tavoittanut Steinin tekstin hengen prikulleen todetessaan Steinista, että "hän on yhäti tuore appelsiini" ja lisätessään, että hänen "tohvelinsa ei ole tunkkainen." Olen leikkinyt Steinin kanssa aiemminkin, mutta siitä on jo vuosia. Tuolloin oli kyseessä hänen teoksensa Alice B. Toklasin elämäkerta   (The Autobiography of Alice B. Toklas, 1933), jonka Stein on kirjoittanut ikään kuin elämäkertana ...

Ei kannata mennä kuuntelemaan kirjailijoita, koska ne voi puhua asioita, joita et halua kuulla. Viime syksyn Helsingin kirjamessuilla olin kuuntelemassa keskustelua, jossa puhuivat Satu Manninen ja Heli Slunga. Satu Manninen on yksi lempirunoilijoistani ja Slungan vahvaan kieleen ihastuin luettuani hänen kokoelmansa Orjan kirja . Aivan keskustelun loppupuolella Slunga totesi, että jos joku sanoo, että Kehtolauluja kuoleville on feministinen kirja on hän silloin epäonnistunut runoilijana. Hän lisäsi kirjoittavansa kaikkien ismien ulko/tuolla puolen. En tiedä, miten ismien ulkopuolella kirjoittaminen on mahdollista, mutta ei nyt takerruta siihen. Olin juuri ennen tätä Slungan toteamusta ehtinyt ajatella, että ostan hänen uusimman runokirjansa, mutta tuon feminismiin liittyvän kommentin kuultuani päätin antaa olla, sillä olin liiaksi järkyttynyt Slungan sanoista. Slungan kommentista ei seuraa, etteikö hänen runojaan voisi lukea feministisesti. Ylipäänsä ajatus siitä, että kirjai...

Tää laittais nyt tän ukkelin tähän ja sit tää tiputtais sen ja rämpyttäis RÄMPYTIRÄMPYTIRÄMPYTIRYNTYKI ja ku se ukkeli putois se huutais JIHUU meizi on maailman paraZaZaZZ Edellä olevat lihavoidut kohdat ovat suoria lainauksia Stina Saaren runokokoelmasta Änimling. Halusin nostaa ne heti tämän bloggauksen alkuun, sillä niihin tiivistyy jotakin hyvin olennaista Saaren runoista. Lapsen riemu. Mä esitän nyt aikuista. Enks vedäkin aika hyvin? Änimling pulppuaa ja on täynnä sen tyyppistä vilpittömän ihastuttavaa luovuutta, jota tavataan useimmiten henkilöillä, jotka ovat alle kouluikäisiä. Saaren runoja lukiessa tekee mieli piirrellä kirjan sivuille ja kaataa niille vaahtokarkkikaakaota ja nuolaista sivua sen jälkeen kuin rakkaudesta huohottava koira. Jos oli Satu Mannisen Camouflage täynnä tylppiä ja hitaita ääniä, mätänemistä ja sen sellaista kuuluu Änimlingistä kirkaisuja ja kilahtelua. Sen sivuilla möyrii utelias tyyppi, joka törmäilee ja hihkuu. Ja se kaikki eli siis t...

Tämä talo mätänee. Ja tämä olohuone. Läppärini kirjaimet kasvavat hometta. Hajottajaitiöt vinkuvat ja kärpäset surisevat yhä vaativammin. Satu Mannisen Camouflage on voimakas kokoelma, jota hallitsee marras. Se litisee, lätisee, rouskuttaa. Se vie kohti peruuttamatonta. Ihan vielä siellä ei olla. Juuri nyt ollaan siinä kohtaa, missä lihaa huomaamattomasti alkaa irrota luista. Ollaan oksennuksen kirjomalla pihamaalla, jolla valtaa pitävät lihansyöjäkasvit. Niiden leuoista lähtee ikävänoloinen ääni. Ollaan sen talon edessä,  josta Sirkka Turkka kirjoitti: talo tulvi verta, sen edessä veri tulvi verta . Camouflage on dystooppista runoutta, joka kertoo maailmasta, jossa ilmastonmuutos on ohittanut pisteen, jossa siihen voisi vielä vaikuttaa. * Me ja meidän mukanamme kaikki, joka on ympärillämme, lahoamme päivä päivältä yö yöltä enemmän. Luonto on ottanut ihmisestä vallan. Sen agentit riehuvat. Ne tykkäävät pyydystää. Ne tykkäävät pyydystää sellaisia kuin sinä ja minä. Ni...

Nyt kävi tavalla, jolla on hyvin harvoin runoja lukiessa käynyt. Romaanien kohdalla ajattelen aina toisinaan, että jos olisin kirjallisuudentutkija, tässä olisi kirja, jonka kimppuun haluaisin käydä kirjallisuusteoreettisen apparaatin keinoin. Runojen kohdalla niin ei juuri ole käynyt ja runot ovatkin minulle lähempänä kuvataidetta kuin romaaneja. Runoja lukiessa voin hihkua ja hehkua samaan tapaan kuin taidenäyttelyssä tai museossa ilman että koen, että minun olisi osattava perustella tuntemukseni. Nautinto riittää. Usein sitä on yltäkylläisesti. Kaija Rantakarin runokokoelma Koko meren laajuus on kuitenkin toista sorttia. Sitä lukiessani jossakin mieleni pohjalla jyskytti, mutta en saanut kiinni, mikä tuon jyskeen aiheutti. Yhtäkkiä - kuin juurikin se kuuluisa kirkas salama - välähti ja tiivistyi yhteen nimeen. Luce Irigaray. Luce Irigaray (s. 1930) on ranskalainen feministi, filosofi ja kulttuuriteoreetikko, joka on tutkinut erityisesti sukupuolten välistä eroa. Hänen a...

Miia Kontron Tunnustus  (Poesia 2018) muistuttaa hämmästyttävästi puhumatonta puolisoa, joka ei suostu keskustelemaan. Ei auta suostuttelu, ei huuto, ei uhkailu. Siinä se vaan istuu keittiössä ja tuijottaa punavalkoruutuista pöytäliinaa, jolle eilen kaatui oliiviöljyä. Kuka kumma se oikein on? Miia Kontro (s. 1982) on helsinkiläinen väitöskirjatutkija, tietokirjailija ja runoilija. Koulutukseltaan hän on teologian ja filosofian maisteri. Häneltä on aiemmin julkaistu teos Portilla - Suomalaisia kuolemanrajakokemuksia (Atena). Tunnustus jakautuu kolmeen osaan: Alkumuodot, Totuudet, Meditaatio. Eri osien välissä olevat sivut ovat mustia ja pöllyttävät Tiina Lehikoisen Multaa . Samasta maa-aineksesta ei kuitenkaan ole kyse.  Tunnustus ei päästä lähelle. Se ei paljasta mysteereitään, joka toki sopii hyvin yhteen sen kanssa, että teoksessa suuri tuntematon eli kuolema on usein läsnä. Kuolema on vitriinien takana steriilissä nesteessä ja herää eloon öisin. Se tuijott...

Otan sinua kädestä ja kädestä sinua pidän, kunnes kätesi erkanee ja omani jää hapuilemaan tyhjää. Sitä ennen, kenties paljonkin sitä ennen, me liu'utaan läpi veden. Uimaveden ja itkuveden ja muun sellaisen märän aineksen, jota vedeksi kutsutaan, koska vesi on sana, joka sitä parhaiten kuvaa. Tua Forsström on kirjoittanut sanoja, joihin palaan vuodesta toiseen. Hän on kirjoittanut merenvihreistä leningeistä, joka roikkuvat kaapissa omieni vieressä. Hän on tatuoinut käsivarteeni sanat: Man anmäler sig saknad. Man anmäler sig skadad. Jag förvarade någon tätt i min mun tills det flödade över.  (Snöleopard) Nyt hän sanoo: Kirjoita käsivarteeni että vaellamme pimeydessä. On olemassa yhdistys niille jotka vaeltavat pimeydessä. Jotain tapahtui, väärinkäsitys jota ei voi selvittää. Etsimme toisiamme maailmassa hiljaisessa vastarintaliikkeessä. Hetken tuntuu yhteiseltä. Sellaista harhaa tarvitaan, jotta voi sanoa ääneen: Me molemmat olemme väärässä maailmassa, mutta emme ...

Johanna Venhon Saaren runoja lukiessani kirjoitin muistikirjaani: Eeva Kilpi. Näin siksi, että Venhon runoissa on samansukuista konstailemattomuutta ja elämän arjen ja sen viimeisimmän, verhoista riisutun huoneen tavoittamista. Sen ikivanhan eilen rakennetun. Jos ihminen on hajallaan, levän lailla levällään, kiinnittävät Saaren runot hänet maahan, painavat jalat polun pintaan, selän vasten vajan seinää. Antavat nokkosten syödä sääriä, paukamien nousta. Ja siinä missä ihminen on, hän näkee mistä on tullut ja miksi ja miten ja kuka sen jälkeen, kun kysymykset on kysytty. Siinä ihmisen lapsuus ja äidin ja isän lapsuus, yhteistä mutavelliä ja ihmisen kädessä lapio, jolla mutakaurahiutaleita sekoitetaan. Näissä runoissa vanha pukeutuu uuteen, virren pätkät sujahtavat vihreisiin iltapukuihin, kun saaressa on juhla. Näitä runoja tekee mieli syödä, rouskutella suorastaan. Tuntuu niin hyvältä. Nähdyksi tulleelta. Elokuun täydeltä. * Saaren runot vaikuttivat niin vahvasti, että an...

Nyt huudetaan: Ihanaa tuuli ihanaa! Nyt huudetaan: Ihanaa kissa ihanaa! Nyt huudetaan: Ihanaa Deleuze (ja Guattari) ihanaa! Luin Lassi Hyvärisen runokokoelman Tuuli ja kissa jo muutama viikko sitten ensimmäisen kerran, mutta en ole voinut kirjoittaa siitä aiemmin, koska en ole löytänyt ilmaisumuotoa/tulkintaa, jolla tätä kokoelmaa kuvaisin. Tehdään nyt heti kuitenkin selväksi se, että kyseessä on erityisen kiinnostava runokokoelma, joka ilokseni päätyi myös Tanssiva karhu -runokilpailun ehdokkaaksi ja jonka suhteen minulla on sellainen tunne, etiäinen, aavistuksenpoikanen, että se tulee voittamaan tämän kilpailun huolimatta siitä, että niin Susinukke Kosolan Varisto kuin Eero Santasen Yleisö  ovat erinomaisia kokoelmia nekin. Muista kilpailuehdokkaista en voi sanoa mitään, koska en ole niitä vielä lukenut. Lähdin aluksi kirjoittamaan tätä postausta toteamalla, että jos Salvador Dali olisi kirjoittanut runoja, ne olisivat saattaneet olla juuri sen tapaisia kuin nämä Lassi ...