Tuukka Pietarisen runokokoelma Yksin ja toisin kertoo asioiden tapahtumisen luonteesta kuvaamalla tähän tapahtumiseen liittyviä sisäisiä ristiriitoja ja epäjatkuvuuksia. Usein tuloksena on looginen ristiriita, jonka lähempi tarkastelu synnyttää aivoihin pullistumia.
Pietarisen runoissa luodaan tilanteita, jotka eivät ole järjellä ratkaistavissa. Se, mitä kuvataan kietoutuu itsensä ympäri tavalla, jonka edestä ei voi riisua sitä peittävää kangasta, koska se on kuvatun olennainen osa. On tai yhtälailla on olematta. On kohtauspiste, kahden suoran välinen leikkauskohta, on mahdottomuus.
Pietarisen runot ovat verhoja nekin. Lukiessani nyin niitä. Ne eivät tahdo liikkua. Vastustavat jämäkästi kuin kolmevuotiaan uhma. Ovat sille päälle sattuessaan paksua pimiökangasta, jolla ei ole velvollisuuksia lukijaa kohtaan. Tiedän kyllä, että verhoja kuuluu vetää, ei työntää. Kokeilen kuitenkin työntävää liikettä ja työntäessäni verhoa, joka ei työnny mietin mahdollisuutta, että se repeää. Humahtaa riekaleiksi kuin kuuluisan temppelin kuuluisa esirippu.
En osaa päättää, missä kohtaa verhoista voi sanoa, että ne on vedetty syrjään. Ystäväni ja tuttavani, voisitko tehdä minulle palveluksen ja osoittaa minulle sen kohdan?
Pietarisen kokoelmassa mahdoton ja mahdollinen siittävät lapsia solkenaan. Lapsia, joiden syntymä on jatkuvasti tuloillaan. Lapsia, jotka syntyivät kolme tuhatta vuotta sitten ja jotka syntyvät taas huomenna, ylihuomenna, ja sadan vuoden päästä. Lapsia, jotka syntyvät nyt. Ihan juuri tässä värähdyksessä, joka siitä mainitessani meni jo.
Yksin ja toisin -kokoelman keskeisiä elementtejä ovat peilit ja aika. Jo kokoelman kansi on ylösalainen peilikuva. Siinä metsä on taivasta, jonka alla linnut lentelevät kohti puiden latvustoja. Kansi on vihje tulevasta ja vihjeellisyydessään oiva aperitiivi itse kokoelmaan.
Pietarisen runoissa siirtymät ja liukumat peilaantuvat toistensa kautta. Ykköset ja nollat menevät toistensa läpi samanaikaisesti kuin ne eivät hievahdakaan omilta paikoiltaan. Ne eivät liiku eivätkä ole liikkumatta. Ne ovat toisistaan pääsemättömissä. Ne tarvitsevat toisensa voidakseen olla ja unohtaa, että toinenkin on. Ne ovat niin erillään toisistaan, että niitä ei pysty toisistaan edes virkavalta erottamaan.
Tämän kokoelman runot ovat matemaattisen tiheitä, usein huilumaisen avaria. Ne noudattavat kuviota ja niiden sisuksissa on kaavoja.
Ja sanallisesti vaikkapa näin:
Pietarisen runoissa on runsaasti elementtejä, jotka eivät jätä lukijaa rauhaan. Loogiset mahdottomuudet sekä kiehtovat että etännyyttävät runoja lukijasta. Välillä tuntuu, että algoritmin valta on liiallista. Kenties se on hieman juovuksissa omasta potenssistaan. Kenties se on maistellut palkkapäivän kunniaksi.
Pietarisen runot kuvaavat ajan suhteellisuutta. Niissä 'jo' ja 'ei vielä' kohtaavat paikassa, joka jo on, mutta jota ei vielä ole. Paikassa, jota vasta rakennetaan, mutta joka tuli valmiiksi joskus (tässä yhteydessä randomisti valitsemani) vuoden 1632 paikkeilla.
Pietarinen operoi pienillä, paikoin minimaalisilla ja toisinaan suurennuslasia kaipaamaan saavilla liikahduksilla ja lähenee tässä suhteessa Olli-Pekka Tennilän runokokoeolmaa Ontto harmaa. Näiden runojen nerokkuutta olisi hullua käydä kiistämään. Voin sen sijaan tunnustaa, että tietty ilmanala niiden ja minun henkilökohtaisen ihastukseni väliin jää.
Yksin ja toisin on kokoelma, jota on pidettävä pitkään kädessä. Lämmitettävä hiljalleen ja odotettava, että se suostuisi laskeutumaanylhäältä korkeuksistaan maanalaisistaan kuin muuttolintu, jonka aika on nyt eli eilen ja huomenna. Pietarisen runot ovat hallittuja entiteettejä, joita voin ihailla lasiseinän takaa ilman että vereni lähtisi laukkaan.
Jos ajateltaisiin, että Pietarisen runot ovat lankaa voisi sanoa, että mitä enemmän tästä langasta virkkaa sitä pienemmäksi virkkaus käy samaan aikaan kun mitä enemmän virkkausta purkaa sitä enemmän sitä on jäljellä.
Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
61 sivua
WSOY 2018
Kirja oli vuoden 2019 Tanssiva Karhu -runokilpailun ehdokkaana
Pietarisen runoissa luodaan tilanteita, jotka eivät ole järjellä ratkaistavissa. Se, mitä kuvataan kietoutuu itsensä ympäri tavalla, jonka edestä ei voi riisua sitä peittävää kangasta, koska se on kuvatun olennainen osa. On tai yhtälailla on olematta. On kohtauspiste, kahden suoran välinen leikkauskohta, on mahdottomuus.
Verhoa esittävä maalaus, jonka jokainen katsoja yrittää vetää sivuun maalauksen tieltä
Pietarisen runot ovat verhoja nekin. Lukiessani nyin niitä. Ne eivät tahdo liikkua. Vastustavat jämäkästi kuin kolmevuotiaan uhma. Ovat sille päälle sattuessaan paksua pimiökangasta, jolla ei ole velvollisuuksia lukijaa kohtaan. Tiedän kyllä, että verhoja kuuluu vetää, ei työntää. Kokeilen kuitenkin työntävää liikettä ja työntäessäni verhoa, joka ei työnny mietin mahdollisuutta, että se repeää. Humahtaa riekaleiksi kuin kuuluisan temppelin kuuluisa esirippu.
En osaa päättää, missä kohtaa verhoista voi sanoa, että ne on vedetty syrjään. Ystäväni ja tuttavani, voisitko tehdä minulle palveluksen ja osoittaa minulle sen kohdan?
Pietarisen kokoelmassa mahdoton ja mahdollinen siittävät lapsia solkenaan. Lapsia, joiden syntymä on jatkuvasti tuloillaan. Lapsia, jotka syntyivät kolme tuhatta vuotta sitten ja jotka syntyvät taas huomenna, ylihuomenna, ja sadan vuoden päästä. Lapsia, jotka syntyvät nyt. Ihan juuri tässä värähdyksessä, joka siitä mainitessani meni jo.
Yksin ja toisin -kokoelman keskeisiä elementtejä ovat peilit ja aika. Jo kokoelman kansi on ylösalainen peilikuva. Siinä metsä on taivasta, jonka alla linnut lentelevät kohti puiden latvustoja. Kansi on vihje tulevasta ja vihjeellisyydessään oiva aperitiivi itse kokoelmaan.
Pietarisen runoissa siirtymät ja liukumat peilaantuvat toistensa kautta. Ykköset ja nollat menevät toistensa läpi samanaikaisesti kuin ne eivät hievahdakaan omilta paikoiltaan. Ne eivät liiku eivätkä ole liikkumatta. Ne ovat toisistaan pääsemättömissä. Ne tarvitsevat toisensa voidakseen olla ja unohtaa, että toinenkin on. Ne ovat niin erillään toisistaan, että niitä ei pysty toisistaan edes virkavalta erottamaan.
Tämän kokoelman runot ovat matemaattisen tiheitä, usein huilumaisen avaria. Ne noudattavat kuviota ja niiden sisuksissa on kaavoja.
Tulossa:0.5/1 0.75/1 0.88/1 0.94/1 0.97/1 ...
Lähdössä:
1/1.5 1/1.75 1/1.88 1/1.94 1/1.97 ...
Ja sanallisesti vaikkapa näin:
Vieraat tulevat: ensin alusvaatteetsitten housut sekä paita, viimeiseksi päällystakki.
[...]
Vieraat lähtevät: ensin päällystakki
sitten housut sekä paita, viimeiseksi alusvaatteet
Pietarisen runoissa on runsaasti elementtejä, jotka eivät jätä lukijaa rauhaan. Loogiset mahdottomuudet sekä kiehtovat että etännyyttävät runoja lukijasta. Välillä tuntuu, että algoritmin valta on liiallista. Kenties se on hieman juovuksissa omasta potenssistaan. Kenties se on maistellut palkkapäivän kunniaksi.
Pietarisen runot kuvaavat ajan suhteellisuutta. Niissä 'jo' ja 'ei vielä' kohtaavat paikassa, joka jo on, mutta jota ei vielä ole. Paikassa, jota vasta rakennetaan, mutta joka tuli valmiiksi joskus (tässä yhteydessä randomisti valitsemani) vuoden 1632 paikkeilla.
Hän seisoi keskellä rakennustyömaata ja huomasi, että tässä rakennetaan sitä kaupunkia, josta hän on kotoisin.
Pietarinen operoi pienillä, paikoin minimaalisilla ja toisinaan suurennuslasia kaipaamaan saavilla liikahduksilla ja lähenee tässä suhteessa Olli-Pekka Tennilän runokokoeolmaa Ontto harmaa. Näiden runojen nerokkuutta olisi hullua käydä kiistämään. Voin sen sijaan tunnustaa, että tietty ilmanala niiden ja minun henkilökohtaisen ihastukseni väliin jää.
Yksin ja toisin on kokoelma, jota on pidettävä pitkään kädessä. Lämmitettävä hiljalleen ja odotettava, että se suostuisi laskeutumaan
Jos ajateltaisiin, että Pietarisen runot ovat lankaa voisi sanoa, että mitä enemmän tästä langasta virkkaa sitä pienemmäksi virkkaus käy samaan aikaan kun mitä enemmän virkkausta purkaa sitä enemmän sitä on jäljellä.
Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin
61 sivua
WSOY 2018
Kirja oli vuoden 2019 Tanssiva Karhu -runokilpailun ehdokkaana
Mulla tuli tästä kokoelmasta sellaine olo, että jotain hienoa kyllä on keksitty, mutta samaa ideaa toistetaan liikaa, ilman että se sittenkään pääse täysin lentoon. Runot eivät pääse sitä kahta harppausta pidemmälle jota olisin kaivannut saadakseni riittävästi syvyyttä.
VastaaPoistaHienoa yhtäkaikki, ja nuorelta kirjailijalta voinee tulevaisuudessa vielä pidemmälle vietyä ilmaisua.
Totta. Samaa kaavaa käytettiin aika moneen kertaan ja se alkoi syödä tehoja.
PoistaHerkullinen ja teräväpiirtoinen luenta!
VastaaPoistaKiitos Pauliina ❤️
PoistaOlin selvästikin paljon innostuneempi näistä kuin sinä. Hyppäsin jollain tavalla mukaan, enkä kokenut olevani ulkopuolinen Pietarisen maailmoissa. Jonkinlainen hypnoosi iski, rauha, vaikka kaikki oli liikkeessä?
VastaaPoistaArvaa vaan, oliko mulla mielessä sun innostus tämän kokoelman suhteen 😀Itse en ihan samoihin korkeuksiin onnistunut Pietarisen runojen kanssa pääsemään, mutta on näissä runoissa paljon hienoja. Ehkä kuitenkin muunlaista hienoa kuin hieno, joka tulee mua eniten lähelle
Poista