sunnuntai 17. kesäkuuta 2018

Runoja, jotka eivät lopu lukemalla - Johanna Venho: Saaren runot

Johanna Venhon Saaren runoja lukiessani kirjoitin muistikirjaani: Eeva Kilpi. Näin siksi, että Venhon runoissa on samansukuista konstailemattomuutta ja elämän arjen ja sen viimeisimmän, verhoista riisutun huoneen tavoittamista. Sen ikivanhan eilen rakennetun.

Jos ihminen on hajallaan, levän lailla levällään, kiinnittävät Saaren runot hänet maahan, painavat jalat polun pintaan, selän vasten vajan seinää. Antavat nokkosten syödä sääriä, paukamien nousta. Ja siinä missä ihminen on, hän näkee mistä on tullut ja miksi ja miten ja kuka sen jälkeen, kun kysymykset on kysytty. Siinä ihmisen lapsuus ja äidin ja isän lapsuus, yhteistä mutavelliä ja ihmisen kädessä lapio, jolla mutakaurahiutaleita sekoitetaan.

Näissä runoissa vanha pukeutuu uuteen, virren pätkät sujahtavat vihreisiin iltapukuihin, kun saaressa on juhla.

Näitä runoja tekee mieli syödä, rouskutella suorastaan. Tuntuu niin hyvältä. Nähdyksi tulleelta. Elokuun täydeltä.

*

Saaren runot vaikuttivat niin vahvasti, että annan itselleni luvan kirjoittaa tämän kokoelman pohjalta pelkkiä impressioita, jotka nekään eivät ole missään muussa kuin vaikuttumisen järjestyksessä. Jos siinäkään. Let's go.

Miten nämä runot täyttävät minut kokonaan.

Miten lapsuus ja minun ohuet ruskeat jalkani ja kutittava ruoho. Miten aurinko ja kuivuus ja mummon hymy.

Miten Saaren runoja lukiessani olen Berliinissä ja Wim Wenders tulee minua vastaan, kun runoilija kirjoittaa: "Kun olin lapsi. Taivas oli pilvetön, polku ovelta kaivolle auki, polkua reunusti apila, lupiini, päivänkakkara."

Miten yksin on yksin.

Miten paljon näissä runoissa on äitiä ja isää, matonkuteiksi leikattua housua ja paitaa.

Miten "hiljaisuustaskuista saaren sydämessä" löydän Raija-nimisen naisen.

Miten paljon näissä sanoissa on elämää ja ruumista. Sitä yhtä isoa ihmisen ruumista, josta minullekin syntymässä lohkaistiin pala.

Miten lähestyvästä ukkosesta ei tiedä, onko se metafora vai symboli.

Miten vuodenajat ihmistä juurruttavat kiskoakseen irti. Miten ihosta repeilee suikaleita, joihin elämä vain kerran kirjoittaa olipa kerran.

Miten "lutkat ja kuninkaat, jokaisella timantti navassa" ja miten näyttää siltä, että puoleni on valittu.

Miten tuntemattomat ovat "muistin taskut."

Miten isät eivät koskaan kuole ja lakkaa tulemasta poluilla vastaan.

Miten verenperintö ei ole asiakirja.

Miten nämä runot ovat pyykkipoikia, jotka kiinnittävät ihmisen kesätuulen naruille kuivumaan siksi, joka ihminen on.

Miten elokuun illat ja punaiset, kohta jo synnyttävät viinimarjat ovat tunneli takaisin lapsuuteen.

Miten kesä pakataan pois ja sen ovet suljetaan, kun syksyn raskasmetalli tekee tuloaan.

Miten papin kumiseva hiekkakauha palauttaa ihmisen kuin ihminen olisi kirjastosta lainattu kirja. Miten lainaa ei voi uusia.

Miten paljon aikaa, vuosikymmeniä ja kellastuneesta kalenterista irti revittyjä sivuja.

Miten runoilijan isän sanat solmivat itsensä runoilijan sanoihin ja miten me kaikki kirjoitumme toistemme kirjoihin - niihinkin, joita ei koskaan kirjoiteta.

Miten estetiikan ja elämän välinen tasapaino on kätketty Saaren runoihin.

Miten näistä runoista ei lukemalla saa tarpeekseen.



Johanna Venho: Saaren runot  (2017)
72 sivua
Kustantaja: Palladium Kirjat

10 kommenttia:

  1. Kiitos esittelystä; avaava, rouskutteleva postauksesti & Eeva Kilpi -maininta; varaukseen meni tämä uusi tuttavuus:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on tosiaan täysin vastustamaton kokoelma. Oma kappaleeni on kirjastosta, mutta Saaren runot on pakko saada omaksi.

      Poista
  2. Elämys ja kokemus, se selittyy impressioin, joita välität. Kiitos kiinnostuksen herättämisestä. Kerran kirja oli jo minulla lainassa, mutta kiireiden vuoksi palautin sen lukematta. Uusi yritys, siis.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä jonotin tätä kirjaa kirjastosta pienen ikuisuuden, mutta tulihan se sieltä lopulta. Ehdottomasti tee uusi yritys.

      Poista
    2. Ostin omakseni. Hieno on, eikä se tyhjennyt. Eilen luin, tänään luen, huomenna runon ja suven päivänä luen. Hyvää runon ja suven päivää jo etukäteen, runokävelykaveri!

      Poista
    3. Hyvää runon ja suven päivää näin jälkikäteen. :D
      Minun pitää myös hankkia nämä runot omaksi, niin valtavasti pidin.

      Poista
  3. Kiitos Omppu ihanasta postauksestasi. Juuri nyt mieleni on levän lailla levällään, mistähän löytäisin liimaa, pitävää ja paljon.

    Linkitän sitten kun voin - kiitos.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Riitta, ikävä se sinun tapaturmasi. Toivottavasti sinut saadaan pian kaikin puolin kuntoon. ❤️

      Poista
  4. "Jos ihminen on hajallaan, levän lailla levällään, kiinnittävät Saaren runot hänet maahan, painavat jalat polun pintaan, selän vasten vajan seinää. Antavat nokkosten syödä sääriä, paukamien nousta. Ja siinä missä ihminen on, hän näkee mistä on tullut ja miksi ja miten ja kuka sen jälkeen, kun kysymykset on kysytty."

    Miten kaunis arvio, aivan ihana. Kirjailija on varmaan onnesta sykkyrällä tämän luettua.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Helmi! Nämä runot vaan ovat niin kertakaikkisen puhuttelevia, ihania ja sydämeen käyviä.

      Poista