Viivoja rihmastossa - Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa

Nyt huudetaan: Ihanaa tuuli ihanaa!
Nyt huudetaan: Ihanaa kissa ihanaa!
Nyt huudetaan: Ihanaa Deleuze (ja Guattari) ihanaa!

Luin Lassi Hyvärisen runokokoelman Tuuli ja kissa jo muutama viikko sitten ensimmäisen kerran, mutta en ole voinut kirjoittaa siitä aiemmin, koska en ole löytänyt ilmaisumuotoa/tulkintaa, jolla tätä kokoelmaa kuvaisin. Tehdään nyt heti kuitenkin selväksi se, että kyseessä on erityisen kiinnostava runokokoelma, joka ilokseni päätyi myös Tanssiva karhu -runokilpailun ehdokkaaksi ja jonka suhteen minulla on sellainen tunne, etiäinen, aavistuksenpoikanen, että se tulee voittamaan tämän kilpailun huolimatta siitä, että niin Susinukke Kosolan Varisto kuin Eero Santasen Yleisö ovat erinomaisia kokoelmia nekin. Muista kilpailuehdokkaista en voi sanoa mitään, koska en ole niitä vielä lukenut.

Lähdin aluksi kirjoittamaan tätä postausta toteamalla, että jos Salvador Dali olisi kirjoittanut runoja, ne olisivat saattaneet olla juuri sen tapaisia kuin nämä Lassi Hyvärisen runot. En tosin olisi halunnut valita Dalia edelliseen lauseeseen, mutta en tiedä ketään toista yleisesti tarpeeksi tunnettua surrealistista taiteilijaa, jonka nimen olisin voinut nostaa esiin. Dalin mainitseminen tässä yhteydessä on toki ilmeisyydessään aika tylsä valinta.

Ehkä surrealismiin viittaaminen ylipäätään ei ole kovin hedelmällistä. Ehkä olisi parempi puhua unenomaisuudesta, jolloin taas mieleen tulevat David Lynchin elokuvat. Jotakin unen, toden ja niiden välillä olevan rajamaan kaltaista Hyvärisen runoissa on. Ehkä tähän keittoon pitäisi vielä heittää Bulgakovin Saatana saapuu Moskovaan -romaanin kissa, joka sekin on turhan yllätyksetön valinta Hyvärisen runoja luettaessa.

Edellisissä kappaleissa yritin peitellä sitä, että en oikeasti osaa sanoa, miksi Hyvärisen runot ovat niin hienoja kuin ne ovat. Niissä tapahtuu ennalta odottamattomia asioita tavalla, joka saa niiden tapahtumisen vaikuttamaan hyvin luonnolliselta, joka taas tarkoittaa sitä, että meidän reaalimaailmamme tapahtuminen on melkoisen rajoittunutta.

Kuten kokoelman nimi jo viittaa sekä tuuli että kissa ovat vahvasti Hyvärisen runoissa läsnä. Tuuli tuo liikettä ja kissa on muutoin vaan arvaamaton elukka.

[Tähän kohtaan bloggaukseni pysähtyi pitkäksi aikaa. Epätoivoilin, kunnes Heureka ilmaisi itsensä ottamalla Tuulessa ja kissassa mainitun henkilöhahmon eli "naisen sipulinvarsihameessa" muodon]


Tuuli ja kissa on melko lailla täydellinen kuvaus nykymaailmasta. Koskaan ei voi tietää, mikä on totta, mikä valetotta tai mikä muutoin vain jotain ihan muuta kuin sen annetaan ymmärtää olevan. Juuri tämäntapaiset tunnelmat ovat Tuulessa ja kissassa hallitsevia. Kissa on maailman yleisen hajaannus- ja monimutkaistilan lähettiläs, joka tekee kummia ja arkijärjen vastaisia tekoja. Kysymys siitä, kuka kissa on, on sen vuoksi yhtä älytön kuin jos alkaisi etsiä järjenhippusia Donald Trumpin twiiteistä.

Sen pisteen, jossa me nyt olemme kissa meille näyttää tuulta apuna käyttäen. Etsin Tuulesta ja kissasta pitkään loogista avainta, jonka avulla pääsisin kissan turkin alle, mutta juttu onkin siinä, että sellaista ei ole, vaan se koostuu toinen toistaan kummallisimmista yllätyksistä. Kun puhun Tuulen ja kissan loogisen avaimen puuttumisesta ja yllätyksellisyydestä tarkoitan mm. seuraavankaltaisia asioita:

Kissa takajaloillaan, korkokengissä
kysyy onko hän mielestäni oravan näköinen
...
Kissa kutoo polkuharmoonilla keisarin viittaa.
Se on suuruudenhullu ja tahtoo sotaa, eikä sitä voi estää.
...
Lapset rinteestä on viety Sisiliaan.
Kissa kysyy onko syy tavallaan minun.

Mitä Tuulessa ja kissassa tapahtuu todella ja mikä on tapahtumisen esittämistä ja representatiivista leikittelyä?  Hyvärisen kokoelmassa asioiden välille muodostuu yllättäviä yhteyksiä. Kun traktori valuu mäkeä alas, löytyy seinältä taulu, jossa on kuva "laavaan vajoavasta traktorista." Kun kissa kokoaa fregatin pulloon ja heittää pullon mereen, se toteaa, että kyseessä on autistinen laiva ja vaatii kehuja osakseen. Kun runon puhuja ihmettelee kissan kylvöpuuhia, kissa vastaa että ei kylvä vaan tekee "kylvämisen eleen." Hyvärinen rikkoo ihmisen, eläimen ja elottoman maailman totunnaisuuksille perustuvia rajoja. Miksi sanoit eloton, kysyisi kissa, jos tietäisi, että sanoin eloton.

Tuuli ja kissa tarjoaa avaimen itsensä analysointiin seuraavassa sitaatissa:

Kutsumme tien kulkijoita, jotta hekin voisivat sanoa
etteivät ymmärrä näkemästään yhtään mitään.
Tuleepa itse Deleuze, hätkähtää
ja pakenee viivaa pitkin kauas kanervikkoon.

Ranskalaisen filosofin Gilles Deleuzen mainitseminen nostaa esiin tämän yhdessä niinikään ranskalaisen filosofin Felix Guattarin kanssa kehittämän rihmaston käsitteen tapana lukea tätä kokoelmaa.

Rihmasto on "verkostomaisen ajattelun ja organisoitumisen malli, joka muodostuu moneuksista, liikkeestä ja vapaasta yhdistelystä. Rihmasto kytkee toisiinsa erilaisia olioita ja tapahtumia ilman yhtä hallitsijaa."*  Rihmaston käsite kuvaa oivallisesti juuri sitä, mitä Tuulessa ja kissassa tapahtuu tai mitä siinä annetaan ymmärtää tapahtuvan. Myös sitaatissa mainittu viiva on olennainen, sillä Deleuzen ja Guattarin mukaan olennainen ei tapahdu missään tietyissä pisteissä, vaan "välissä, viivoilla ja kulkulinjoilla".*

Runot ovat minulle pitkälti analyysivapaata aluetta, mutta Tuulen ja kissan kohdalla mieleni tekisi kovasti lähteä tutkimaan sitä rihmaston käsitteen kautta. Hyvärisen kokoelma on loppumaton ja älykäs. Se kutkuttaa ihmistä kokonaisvaltaisesti ja saa näkemään niin todellisuutta kuin näkyjä ja kyseenalaistamaan edellisten väliset rajat. Tuulen ja kissan sivut ovat täynnä avaruutta, joka jatkuu jatkumistaan. Se on kokoelma, johon haluan ilolla eksyä kantamatta huolta siitä, löydänkö tietäni takaisin. Sitä paitsi, mistä sen tietää, josko onkin niin, että eksyessään on enemmän perillä?



Lassi Hyvärinen: Tuuli ja kissa
83 sivua
Kustantaja: Poesia
Kiitos arvostelukappaleesta!





*Lainaukset sivustolta: https://teoriapiikki.wordpress.com/dg-sanasto/