Julia Alvarez: How the Garcia girls lost their accents

Julia Alvarez on yksi niistä kirjailijoista, joiden tuotantoon olen halunnut jo pitkään tutustua. Hänen kirjojaan ei kuitenkaan ole ollut kirjastosta helposti saatavilla ja niinpä kun alkuvuodesta lontoolaisessa kirjakaupassa How the Garcia girls lost their accents (1991, jatkossa: HGGLTA) osui silmiini, ei ostopäätöstä tarvinnut pitkään harkita.

Olin jostakin lukenut, että Alvarez on feministinen kirjailija ja se oli omiaan lisäämään kiinnostustani hänen kirjojaan kohtaan. HGGLTA:ssa oli kyllä feministisiäkin välähdyksiä, mutta tältä osin teos ei vastannut odotuksiani. Romaani pohjautuu osittain Dominikaanisessa tasavallassa syntyneen ja siellä ensimmäiset 10 vuotta asuneen Alvarezin omiin kokemuksiin. Kirjassa kuvatun Garcian perheen tavoin myös Alvarezin perhe joutui poliittisista syistä pakenemaan Yhdysvaltoihin.

Alvarezin kirjassa sykkivät rytmit ja värikkäät sukulaisuussuhteet muistuttavat minua toisesta lukemastani Dominikaanisen tasavallan kirjailijasta, Junot Díazista. Vaikka teksti on mustia merkkejä valkoisilla sivuilla, kirjoittavat nämä kaksi kirjailijaa sivut täyteen värejä, saarilaisuutta, kesäisiä tuulia, hivelevän kylmää sitruunamehua, silitettyjä häikäisevän valkoisia vaatteita ja äänekästä puheensorinaa. Garcian perhe on konkistadorien jälkeläisiä ja he edustavat maansa rikasta eliittiä. Papiksi kutsutulla Carlosilla ja hänen vaimollaan Lauralla, mamilla, on neljä iällisesti hyvin toisiaan lähellä olevaa tytärtä: Carla, Sandra, Yolanda ja Sofia.

HGGLTA:ssa silmiinpistävintä on sen käänteinen aikajärjestys. Romaani alkaa kuvauksella Yolandan paluusta kotisaarelle vuonna 1989. Tapahtumat keriytyvät taakse päin aina vuoteen 1956 asti, jolloin dominikaanilainen Rafael Trujillo hallitsi maata diktaattorin ottein, vaikka virallisesti hän ei enää tuolloin ollutkaan maan presidentti. Tapahtumien kuvaaminen ns. väärässä järjestyksessä on mielenkiintoinen, mutta mielestäni ei kovin toimiva ratkaisu. Se pikemminkin aiheuttaa sekavuutta ja vaikeuttaa sen erottamista, mitä kenellekin Garcian sisaruksista tapahtui.

Enemmän kuin romaani Alvarezin teos on kokoelma lyhyehköjä, novellinomaisia kirjoituksia, joista kaikissa on pääosissa joko Garcian perheen jäsenet tai heidän palvelijansa. HGGLTA:sta puuttuva, romaanille tyypillinen jännite vaikeuttaa edelleen teoksen vastaanottoa. Yksittäisen tuntuisiksi jäävien kertomusten yhteenliittäminen on työlästä ja kuva henkilöhahmoista jää haperoiseksi. HGGLTA ei jäänyt mieleeni niinkään tarinana, vaan yksittäisinä välähdyksinä.

Yolanda, jonka autosta puhkeaa rengas. Joku Garcian tytöistä teini-ikäisenä ottamassa ensi kosketusta vastakkaiseen sukupuoleen. Mamin kehotus pakata mukaan yksi kaikkein tärkein lelu. Suloiset kissanpojat ja niiden pelottava emo. Papi komerossa piilossa Trujillon miesten tullessa tutkimaan taloa. Pedofiili jonkun tytöistä koulumatkalla Yhdysvalloissa. Nuorimman tyttären lähettäminen takaisin Dominikaaniseen tasavaltaan, koska elämä USA:ssa osoittautui hänelle liian vapaaksi. Sofian rakastuminen saksalaiseen Ottoon sekä isän ja tyttären välinen välirikko. Papin 70-vuotissyntymäpäivät.

Olisin mielelläni pitänyt Alvarezin romaanista enemmän, mutta sen rakenteesta johtuen kuvani siitä jäi rikkonaiseksi. Kiinnostavinta HGGLTA:ssa olivat eri kulttuurien odotukset tyttöjä kohtaan. Dominikaanisessa tasavallassa sukupuolten välinen ero on selkeä. On naisten ja miesten maailma. Tyttöjen odotetaan kasvavan perinteisiksi dominikaaninaisiksi, jotka eivät haasta naisille määrättyä roolia. Kotimaassa tyttöjen identiteettiä määrittää vahvasti myös luokka, heidän asemansa rikkaan perheen tyttärinä, jotka ovat tottuneet elämään, jossa palvelijat hoitavat kotityöt.

Mami Garcia on aito latinoäiti, joka rakentaa kertomuksillaan todellisuutta suurempaa kuvaa tyttäristään. Juhlissa hän tarinoi niin Carlan tinkimättömästä halusta saada punaiset tennarit - prosessi, jossa avuksi tarvittiin punaista kynsilakkaa, Yolandan 3-vuotiaana pitämästä runonlausuntatilaisuudesta bussissa, Sandran hermoromahduksesta sekä Sofian tapaamisesta Oton kanssa Perussa. Totuuden suhteen Mami ei ole turhan tarkkaa. Pääasia on, että tarina kuulostaa hyvältä ja värittää tyttäret Mamin haluamilla sävyillä.

Yhdysvalloissa elämä on paljon vapaampaa ja tytöt joutuvat monelle törmäyskurssille puolustaessaan kunniaansa. Monet asiat menevät heiltä myös ohi, koska he eivät ymmärrä monimutkaisempia englanninkielisiä lauseita ja sanaleikkejä. Kun tytöt kotimaassaan ovat olleet niitä, joita palvellaan, ovat he USA:ssa niitä, joille hymyillään erityisellä ulkomaalaisille tarkoitetulla hymyllä. Ulkopuolisuuden tunteet herättävät kaipuun tuttua kotisaarta kohtaan. Alvarez kuitenkin osoittaa, miten kotimaansa kerran jättänyt ei enää voi palata siihen elämään, jota hän vietti ennen maasta muuttoaan. Uudet kokemukset hiertävät välissä.

Kulttuurien väliset törmäykset ovat lempiaiheitani kirjallisuudessa ja tämän vuoksi olen pitänyt kovasti esimerkiksi Jhumpa Lahirin kirjoista. Olen kiinnostunut siitä, miten ihmisen identiteetti muodostuu osana erilaisia kulttuurijärjestelmiä ja -koodeja. Miten vieras ja tuttu löytävät paikkansa toistensa vierestä ja hiertyvät yhteen osaksi uutta identiteettiä. Tässä suhteessa Alvarezin romaanilla olisi voinut olla paljon enemmän annettavaa kuin minkä kertomus Garcian perheestä kykeni välittämään. Olisin mielelläni lukenut enemmän myös Trujillon ajasta Dominikaanisessa tasavallassa. 

Joka tapauksessa Alvarezin romaani herätti kiinnostukseni lukea lisää Väli-Amerikan kirjallisuutta. Alvarez on kirjoittanut myös Garcian tyttöjen tarinalle jatko-osan nimeltä Yo! (1997). Ainakaan nyt ihan heti en ole sitä syöksymässä lukemaan.