Siirry pääsisältöön

Meg Wolitzer: The Interestings

Meg Wolitzerin The Interestings (Random House, Vintage Books, 2013, 458 sivua) on ihmiselämää luotaavuudessaan valtava romaani ja samalla hyvin amerikkalainen. En keksi yhtäkään olennaista ihmiselämän osa-aluetta, jota siinä ei käsiteltäisi. Se ei kuitenkaan ole millään tavoin täyteen ahdettu, vaan tarina kulkee hämmästyttävän ilmavasti ja paikoin jopa kepeästi - siitäkin huolimatta, että kuvattavat asiat ovat välillä kaikkea muuta kuin keveitä ja helppoja. The Interestings saa miettimään, miten ihmeellistä elämä onkaan. Miten monista koettelemuksista ja elämän päin kasvoja lyönneistä ihminen selviytyy, miten suurina pitää pieniä asioita ja miten vahvoja ja samanaikaisesti seitinhauraita voivat ihmisten väliset siteet olla.

The Interestings alkaa 1970-luvulle sijoittuvalla kuvauksella nuorten kesäleiristä. Se on paikka, jossa teoksen viiisi päähenkilöä tutustuvat toisiinsa ensi kertaa. Sisarukset Ash ja Goodman, Ethan, Jonah ja Jules (aka Julie) viettävät ikimuistoisen leirin, jonka myötä heidän välilleen syntyy elämänpituisia ystävyyssuhteita, jotka tosin joutuvat myöhempinä vuosina koetukselle useaan kertaan monista eri syistä.

The Interestings on nimi, jonka nuoret ryhmälleen antavat. Wolitzerin romaanin alku tuo vahvasti mieleeni Donna Tarttin menestysesikoisen Jumalat juhlivat öisin (The Secret History 1992, suom. 1993). Onhan kummasssakin näistä romaaneista kyse joukosta lahjakkaita nuoria ihmisiä, joille maailma on auki tavalla, jota se voi olla vain nuorille. Voi nuoruuden ylpeys! Voi omasta kuvitellusta suurudesta katkeransuloisesti hurmaantuminen! Tarttin tavoin Wolitzerin kerronta on mietittyä ja huolellista, paikoin jopa melkein liiallisen pikkutarkkaa.

Romaanin kuluesssa kertojan valokeila osuu vuorotellen jokaiseen päähenkilöistä ja kerronta sukkuloi taidokkaasti ajassa esitellen myös niitä henkilöhahmojen elämäntapahtumia ja motiiveja, jotka romaanin nykytasolla näkyvät lähinnä seurauksina erilaisista valinnoista. Wolitzer avaa nykyisyydestä tirkistysaukkoja menneisyyteen kuin esittelisi kuvaamiensa henkilöiden valokuva-albumeja. Väliin kuvat ovat kirkkaita ja tarkkoja, väliin albumissa on kuvien poisrepimisen jättämiä tyhjiä aukkoja. Itse kuvia on kuitenkin aina enemmän kuin mitä albumi pystyy vangitsemaan. Taidokkuus ja luontevuus, jolla Wolitzer kuljettaa lukijaa eri aikatasoilla tekee lukemisesta helppoa ja vaivatonta. Lukijana tunnen olevani tekijän hyvässä huomassa.

The Interestings kertoo haaveista ja unelmista, jotka vuosien myötä joko toteutuvat tai joista elämä pakottaa meidät luopumaan tai jotka loppujen lopuksi olivatkin vain näennäisunelmia. Nuoruutta ei saa takaisin. Nuoruuden unelmatilaan ei voi palata. Aika, joka on nuoruuden ja myöhemmän elämän välissä ei puristu kasaan, vaan se pitää meidät erossa siitä, jonka kerran koimme kaikkein tärkeimmäksi. On hyväksyttävä elämän läksy. On opittava päästämään irti, nöyrtymään ja jättämään taakse.

Ash on monella tapaa onnen lellikki ja hänen tietään tasoittavat vanhempien rahat. Vaaditaan kuitenkin paljon työtä, että hänestä vihdoin tulee teatteriohjaaja, joka voi toteuttaa mieleisiään, feministisiä produktioita. Ashin veli, charmantti, etuoikeutettu ja lahjakas Goodman taas haaveilee arkkitehdin urasta, mutta yksi ilta muuttaa hänen koko elämänsä ja Goodman joutuu pakenemaan kotimaastaan. Ethan, joka teininä on ruma ja kömpelö kohoaa maailmanmaineeseen ja rikkauksiin animaattorina. Folk-laulajan poika Jonah hylkää musiikin lapsena kokemiensa traumaattisten kokemusten vuoksi. Jules, joka on tottunut olemaan ulkopuolinen, löytää kesäleirillä paikkansa sisäpiiristä. Hänelle uusi  ystäväpiiri antaa uudet unelmat, mutta niistä luopuminen hänen on tehtävä yksin.

Wolitzer kuljettaa henkilöitään vähän yli viidenkymmenen vuoden ikään asti. Hän näyttää, miten läheisinkin ystävyys sisältää kateuden kitkeriä siemeniä, jotka saavat ihmisen painiskelemaan oman katkeruutensa kanssa. Hän avaa taiteen tekemisen edellytyksiä ja osoittaa, miten raha, luokka ja suhteet ovat ensisijaisia suhteessa lahjakkuuteen. Samanaikaisesti hän osoittaa kuitenkin myös, miten elämän tärkeimpien asioiden ollessa kyseessä, raha on vain paperia ja luottokortti arvoton muovinpala.

The Interestings korostaa hyvin amerikkalaiseen tapaan perheen merkitystä tai tämän merkityksen puutetta. Ashin ja Goodmanin vanhemmat ovat malliesimerkki jäseniään suojelevasta turvallisesta yksiköstä, joka ei suostu uskomaan jäsenistään kuin hyvää - silloinkaan, kun olisi aihetta kyseenalaistaa perheenjäsenten tekemiset. Wolitzer tuo esiin, miten jokainen perhe toimii omine tapoineen ja totuuksineen, joita vasten muiden perheiden toimintatavat kyseenalaistuvat.

"You took note of how other people raised their kids, even other people you loved, and it seemed all wrong. The culture and practices of one's own family were the only way, for better or worse. Who could say why a family decided to have a certain style, to tell the jokes it did, to put up its particular refrigerator magnets?"

The Interestings on myös romaani vuosia varjelluista salaisuuksista ja avioliiton rakentumisesta savimaalle, jota peittävän sementtikerroksen vuosikymmenet rapauttavat. Miten hämmästeltävän pieni halkeama tarvitaankaan, että koko rakennelma sortuu ja miten paljon syyllisyyttä tämä sortuma aiheuttaakin. Wolitzerin romaanissa on paljon rakkautta: miesten ja naisten välistä rakkautta, sisaruusrakkautta, ystävien välistä rakkautta, miesten keskinäistä rakkauta ja vanhempien rakkautta lapsiaan koskaan. Jotkut rakkaudet ovat kestävämpiä kuin toiset. Jotkut rakkaudet joutuvat koetukselle, josta ne hädin tuskin selviytyvät ja jotkut rakkaudet eivät koskaan pääse kehittymään loistoonsa. Ehkä pahinta on, jos käy kuten Ethanille, että ei pysty rakastamaan ehdoitta omaa lastaan.

The Interestings on luotaus ihmisen sieluun. Se tuntuu väliin todemmalta kuin elämä itse. Romaanissaan Wolitzer tavoittaa sen, mikä tekee ihmisistä ihmisiä niin samuudessa kuin erilaisuudessa. "Everyone basically has one aria to sing over their entire life."


Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän

Astrid Lindgren: Ronja Ryövärintytär

Kakkiaiset olivat enimmäkseen kilttejä ja rauhallisia maahisia, jotka eivät tehneet pahaa. Mutta nämä, jotka seisoivat tuijottamassa Ronjaa typerillä silmillään, olivat selvästikin tyytymättömiä. Ne röhkivät ja huokailivat, ja muuan niistä sanoi synkästi: - Miks vaa hää sillai tekkee? Ja pian muut yhtyivät kuoroon: - Miksvai hää sillai? Rikkomaks katon, miksvai noinikkä, noinikkä? Meidän perheen rakastetuin klassikko on Astrid Lindgrenin 'Ronja Ryövärintytär' (Ronja Rövardotter, 1981). Siitä, että näin on, olen hyvin iloinen, sillä tuskinpa voisi tyttölapselle olla parempaa kirjallista esikuvaa kuin Ronja. Koska olen lukenut teoksen useampia kertoja tyttärelleni, on ollut mukavaa, että Lindgrenin tarina on niin iki-koskettava, että se puhuttelee kerta toisensa jälkeen myös aikuista lukijaa. Kun tyttäreni oppi lukemaan, 'Ronja' oli ensimmäisiä kirjoja, jonka hän luki itsekseen. Hän on katsonut moneen kertaan myös teoksesta tehdyn elokuvan. Yksi Ronja-huip