"Kun teille tullaan sanomaan, että paras ystävänne, tyttärenne kummisetä, vilpittömin ihminen jonka olette tuntenut, on tappanut vaimonsa, lapsensa ja vanhempansa ja että hän kaiken lisäksi on valehdellut teille kaiken jo vuosikaudet, eikö ole normaalia että luotatte häneen edelleen raskauttavista todisteista huolimatta?"
Emmanuel Carrèren Valhe perustuu tositapahtumiin. Vuonna 1993 ranskalainen Jean-Claude Romand surmasi vaimonsa ja kaksi tytärtään sekä vanhempansa. Valhe on kirjailija Carrèren tapa yrittää saada selkoa, miksi näin tapahtui. Carrèren motiiveissa olin aistivinani jotakin samaa kuin Tiina Raevaraan tavassa käsitellä perhesurmia hänen pienoisromaanissaan Laukaisu. Ehkä kirjoittamalla on mahdollista ymmärtää asioita, joiden ymmärtäminen tuntuu mahdottomalta tai ainakin järjestää omia päänsisäisiä ajatuksiaan käsittelyn kohteena olevasta aihepiiristä.
Ennen surmatekoja Romand oli 18 vuoden ajan teeskennellyt olevansa jotakin ihan muuta kuin mitä hän oli. Hänet tunnettiin paitsi rakastavana perheenisänä, myös menestyksekkäänä lääkärinä, joka työskenteli WHO:ssa. Tosiasiassa Romand oli lopettanut lääketieteen opinnot kesken, koska ei läpäissyt tenttiä. On uskomatonta ja käsityskyvyn ylittävää, miten hän vuosi vuoden jälkeen onnistui huiputtamaan paitsi perhettään myös kaikkia hänet tunteneita ihmisiä. Romandin viettämä kaksoiselämä on taas kerran erinomainen esimerkki siitä, miten elämä on vielä ihmeellisempää kuin tarinat. Kun olin saanut Valheen luetuksi minun oli pakko googlettaa, että onko Romand todellinen henkilö vai onko kyse Carrèren ovelasta kirjallisesta juonesta, jossa hän vain esittää Romandin olevan todellinen. Valitettavasti Romand ei ole kirjailijan keksintöä, vaan äärimmäisestä narsismista kärsivä mies, joka istuu vankilassa tälläkin hetkellä. Ensi vuonna tosin hänen on mahdollista päästä ehdonalaiseen vapauteen.
Valhe ei ole varsinaisesti romaani, vaan pikemminkin kirjallinen dokumentti ja psykopatologinen selvitys ihmismielen sysimustasta. Romandin teot eivät jättäneet kirjailijaa rauhaan, vaan vaivasivat häntä jopa siinä määrin, että hän ryhtyi kirjeenvaihtoon Romandin kanssa ja kävi tapaamassa tätä vankilassa. Toinen asia sitten on, voiko mikään tieto, selvittäminen tai yritys käsittää tapahtunutta auttaa ymmärtämään, miksi Romand teki mitä teki.
Yksi Valheen esiin nostamista puistattavista kysymyksistä on, että emme voi tietää, millainen joku tuntemamme henkilö ihan oikeasti on. Lukiessani mielessäni kävi useammankin kerran Bret Easton Ellisin romaani American Psycho (1991). Se onneksi sentään on fiktiivinen kuvaus Pat Batemanista, joka niinikään on ulkoisesti viehättävä, mutta sisimmältään mätä. Useaan kertaan jouduin lopettamaan lukemisen kesken, koska juutuin kysymykseen siitä, miten Romandin huijaus saattoi olla mahdollinen. Tätä seurasi jatkokysymys: jos Romand onnistui huijauksessaan, miksi ei joku muukin? Miksi ei joku, jonka minä tunnen ja jota arvostan?
Luin Valheesta ensimmäisen kerran muutama kuukausi sitten ja yritin lainata sen jo silloin kirjastosta, mutta tuolloin se ei ollut saatavilla ja sen vuoksi päädyin lainaamaan samalta tekijältä pienoisromaanin Huviretki painajaisiin. Kuinka ollakaan, myös Romand lukee tätä kyseistä Carrèren romaania Valheessa. Kun yritän kuvitella, miltä Romandista on tuntunut elää elämää, jonka valheellisuuden hän tietää väistämättömästi jonain päivänä paljastuvan mieleeni tuli juuri Huviretki Painajaisiin -romaanin ahdistava tunnelma. Näin lukija, todellisuus ja fiktio kietoutuivat yhteen petolliseksi suonsilmäkkeeksi, joka imee, imee, imee.
Carrèren tavoin halusin ymmärtää Romandia - sitä Romandia joka oli sen toisen Romandin julkisivun takana. Toisaalta ajatus ymmärtämisestä tuntui suorastaan vastenmieliseltä ja turvattomalta. Tunsin samanaikaisesti halua työntää Romandin jonkin rajan taakse, josta hänellä ei olisi mitään yhteyttä siihen maailmaan, jossa elän. Romandin tarinan herättämien kysymysten epämiellyttävyydessä on jotakin samaa mitä koin lukiessani Lionel Shriverin romaania Poikani Kevin (2006, We need to talk about Kevin (2005)). En haluaisi hyväksyä ajatusta suunnattomasta pahuudesta tai haluaisin ainakin löytää selityksen sille, miten tuo pahuus on syntynyt, jotta siihen voitaisiin vaikuttaa. Jotta sitä voitaisiin parantaa. Niin Carrère kuin Elliskin ja omalla tavallaan myös Shriver nostavat esiin kysymyksiä äärimmäisestä narsismista. Miten se syntyy? Miksi? Voiko se olla synnynnäistä? Entä jos narsisti itsekin on uhri? Entä jos mitään parannuskeinoja ei ole?
Carrère kuvaa myös Romandin lapsuutta etsiessään syitä tämän myöhempään käytökseen. Oikeudenkäynnissä Romand kertoo: "Ehkei minun sovi puhua lapsuuteni kärsimyksistä...En voinut puhua niistä, koska vanhempani eivät olisi ymmärtäneet, he olisivat olleet pettyneitä..En valehdellut silloin, mutta en koskaan uskonut syvimpiä tunteitani kenellekään muulle kuin koiralleni...Hymyilin aina, eivätkä vanhempani varmaan koskaan epäilleet, että oli surullinen." Hakeeko Romand myötätuntoa? Hakeeko hän sympatiaa? Yrittääkö hän vakuuttaa kuulijat siitä, että hän teki mitä teki, koska ei voinut muuta?
Vankilassa ollessaan Romand puhuu ihmisten ymmärtämisen tärkeydestä tuomitsemisen sijasta. Carrère näkee Romandin puheissa yhtymäkohtia Paavalin näkemyksiin virheitä tekevästä ihmisestä, joka haluaa tehdä hyvää, mutta tekeekin pahaa. Voiko tuomita ihmisen, joka haluaa tehdä hyvää, mutta on siihen kykenemätön? Onko pahuus hyväksyttävämpää, jos ihminen syyllistyy siihen, koska ei muuhun pysty? Valheessa Carrère liikkuu syvällä ihmisen psyyken tuntemattomilla poluilla. Vaikka kirjassa on vain 155 sivua meni sen lukemiseen parisen viikkoa, koska minä ainakaan en pystynyt vain lukemaan siinä esitettyjä ajatuksia, vaan juutuin pohtimaan niitä eri näkökulmista. Valheen voi työntää kirjahyllyyn, mutta Jean-Claude Romand astuu aikanaan vankilasta meidän joukkoomme.
Emmanuel Carrère: Valhe
Ranskankielinen alkuteos: L'Adversaire (200)
Suomennos: Marja Haapio
Like
Nicole Garcia on ohjannut romaanin pohjalta teoksen nimeä kantavan elokuvan, joka sai ensi-iltansa vuonna 2002. Jean-Claude Romandia näyttelee Daniel Auteuil.
Muistan nähneeni tästä kirjasta tehdyn elokuva, ja se oli aika hyvä. Vaikka tiesin jutun jujun, niin sitä kuitenkin jännitti jääkö mies kiinni vai ei. :) Ilmeisesti tämä kirjallinenkin esikuva on oikein hyvä.
VastaaPoistaKirja on rakennettu niin, että alkusivuilta on selvää, että Romand jää kiinni. Haluaisin kyllä nähdä tuon elokuvan. Uskoisin, että tämä on niitä kirjoja, joiden kohdalla elokuvatoteutus saattaisi olla hyvinkin onnistunut. Jopa niin, että tietyt asiat saattaisi tulla paremmin esiin elokuvan keinoin.
PoistaSinä löydät aina niin mielenkiintoisia kirjoja luettavaksi. Tuo ei sano minulle kerrassaan mitään.
VastaaPoistaTörmäsin Carrèreen, kun mietin, mitä lukisin Vive la France -haasteeseen. Sitä ennen ei ollut minullekaan tuttu. Häneltä tosiaan on suomennettukin useampi teos ja kahden lukemani perusteella voin sanoa, että on kyllä ihan tutustumisen arvoinen kirjailija.
PoistaMinäkin tutustuin Carrèreen Vive la France! -haasteen myötä lukemalla juuri tuon Huviretki painajaisiin -kirjan. Aion ehdottomasti tutustua myös miehen muuhun tuotantoon!
VastaaPoistaKas vain mikä sattuma, että löysimme Carrèren samoja reittejä. Kyllä kai hänestä on jotain puhetta ollut, kun häneltä on useampi teos suomennettukin, mutta minulta vaan oli mennyt aiemmin täysin ohi.
PoistaTämä ilmiöhän tapahtuu joka kerta, kun esim. paljastuu, että joku on käyttänyt lapsiaan seksuaalisesti hyväkseen. Mutta sehän on niin mukava naapuri ja huumorintajuinenkin! Ei mun veli/sisko/isä/äiti/puoliso voi tehdä tollaista, ei vaan voi. Sitte jos oikeudenkäynneistäkään ei tule tuomiota näytön puutteen tai sen takia, että tapahtumista on esim. n.20v ni uhri/uhrit leimataan katkeriksi tätä henkilöä kohtaan tai huomionhakijoiksi tai valehtelijoiksi tai kaikiksi noiksi tai väitetään, että hänellä on valemuistoja yms. Luulen, että epäusko tällaisia asioita kohtaan syntyy siitä, että ihmiset haluaa suojella ittiään niin kovasti. Ku onhan siinä se vaara, että voi tuntua tosi ahdistavalta, että tällaisia asioita saattaa tapahtua naapurissa tai vaikka oman sisaruksen luona. Mieluummin sulkee silmät ja pistää kädet korvilleen ja laulaa laalaalaalaa. Huh, tulipas katkera tilitys tästä. Tää asia on vielä mulla käsittelyssä, että pystyn elämään tän kanssa.
VastaaPoistaKertoisiko tuo siitä, että ihmisellä on kuitenkin myös tarve uskoa toisen ihmisen hyvyyteen? Tämä Romand kaiketi on nyt päässyt vankilasta ja jatkuvastihan sitä vapautetaan Suomessakin vankeja, joiden oikea paikka ei olisi keskuudessamme.
PoistaJoo! Tarve tai sitkeä toive. Ihminen on siinä mielessä todella sisukas olento, koska toivon kuolemiseksi tarvitaan melkoisen paljon. Ja ois elämä aika kurjaa ja toivotontakin, jos mitään hyvää tai hyvyyttä ei ois missään. Varsinkin nykyhetkessä sen huomaa itsestäänkin, kun oikeistopopulismi nousee niinkuin 1930-luvulla ja se pelottaa ja ahdistaa mua tosi paljon. Hyvyyttä tarvitaan ja uskoa siihen, että (klassisesti) ei kaikki ihmiset ole pahoja.
PoistaSitä on tutkittukin, että toivo kuolee ihmisessä viimeiseksi. Ja varmaan ihan hyvä, että niin on.
Poista