tiistai 27. tammikuuta 2015

Madeline Miller: The Song of Achilles / Akhilleen laulu



Minun rakkaani on komea ja verevä, hän erottuu tuhansien joukosta.
Hänen käsivartensa ovat kultatangot, Tarsisin kivillä kirjaillut.
Hänen vatsansa on norsunluinen kilpi, jota peittävät safiirit.
Hänen säärensä ovat marmoripylväät, kultajalustalle pystytetyt.
Hän on näöltään kuin Libanonin vuoret, ylväs kuin setripuu.
Hänen suunsa maistuu makealta - kaikki hänessä houkuttaa!
Tällainen on minun rakkaani.

Yllä oleva lainaus on raamatusta, Laulujen laulun kirjasta. Nuo sanat voisivat olla Patrokluksen sanoja Akilleesta, sillä siitä tässä romaanissa on kyse, suurimmasta rakkaudesta kahden nuorukaisen välillä. Akilles lienee useimmille tuttu kantapäänsä takia. Hänen äitinsä Thetis halusi tehdä pojastaan kuolemattoman ja kastoi hänet Styx-virtaan pitäen kantapäästä kiinni. Niin Akilleesta tuli melkein jumala, jonka kantapää kuitenkin jäi haavoittuvaksi. Patroklus sen sijaan on pitkälti jäänyt kuuluisan rakastettunsa varjoon, mutta Millerin romaanissa hän saa kunnian kertoa miesten välisen rakkaustarinan.

Millerin romaanin nimi, The Song of Achilles, viittaa suoraan Laulujen lauluun (englanniksi Song of Songs tai Song of Solomon). Akilleen ja Patrokluksen välisestä rakkaudesta kirjoitetaan Laulujen laulun hengessä. Se on ylevää halua, kaunista kaipausta, kaiken nielevää tunteen paloa. Miller ei kuitenkaan ole ensimmäinen, joka on kirjoittanut Akilleesta ja Patrokluksesta. Heidän tarinansa löytyy jo Iliaasta, mutta Homeros kirjoittaa miesten välisestä ystävyydestä, jonka lukija voi tulkita tavallaan. Suoremmin Akilleen ja Patrokluksen homoseksuaalisesta suhteesta kirjoitti Aiskylos teoksessaan Myrmidons, mutta tämä teos on valitettavasti hävinnyt ja siitä on löydettävissä vain fragmentteja muiden kirjoittajien teksteistä. Yksi kuuluisimmista Akilleen ja Patrokluksen tarinan tulkinnoista on Shakespearen näytelmä Troilus ja Cressida. Viittauksia Akilleen ja Patrokluksen tarinaan on löydettävissä myös esimerkiksi Victor Hugon romaanista Kurjat ja Christa Wolfin teoksesta Cassandra.

Poikasena Patroklus tönäisee toista poikaa kohtalokkain seurauksin. Tämä lyö päänsä kiveen ja kuolee. Patroklus, jonka nimi merkitsee kirjaimellisesti "Isän kunnia" joutuu isänsä toimesta karkoitetuksi kodistaan. Uudessa kotipaikassaan hän tutustuu Akilleeseen. Pojat viettävät pitkiä aikoja maaseudulla kentauri Chironin luona ja Miller kuvaa heidän elämäänsä suorastaan pastoraalisin sävyin. Akilleen äiti Thetis ei kuitenkaan pidä kuolevaista Patroklusta tarpeeksi hyvänä seuralaisena puolijumalalliselle pojalleen ja tekee kaikkensa erottaakseen heidät ja estääkseen Akillesta osallistumasta kreikkalaisten troijalaisia vastaan käymään sotaan.

Aloittaessani Millerin teoksen pelkäsin, että en jaksaisi kiinnostua romaanista, joka sijoittuu muinaiseen Kreikkaan. Tämä huoli oli kuitenkin turha, sillä viihdyin Akilleen ja Patrokluksen seurassa mainiosti. Lukiessa he tulivat läheisiksi kuin naapurin pojat ja heidän rakkaustarinansa kosketti syvältä. Iloa himmensi kuitenkin se, että en voinut olla ajattelematta, miten käsittämätöntä on, että vielä tänä päivänäkin moni joutuu erilaisin tavoin kärsimään siitä, että rakastettu on samaa sukupuolta. Akilleen laulu on mitä erinomaisin osoitus siitä, että rakkaudessa olennaista ei ole sukupuoli, sääty tai edes toisen osapuolen jumalainen alkuperä.

Akilleen laulu on kuitenkin paljon muutakin kuin herkkä rakkaustarina. Se on kertomus ja opetus ihmisluonteesta, ennen muuta siitä, mihin ansaan liiallinen ylpeys voi ihmisen johtaa. Kun Akilles ennen sotaan lähtöä palaa kotiseudulleen hänet otetaan vastaan kuin rock-tähti. Fanit huutavat hänet nimeään. Hän on aikansa Jim Morrison, joka on aloittamassa matkansa, joka tulee kaivertumaan historiankirjoihin tuleville sukupolville. Akilles "had chosen to become a legend, and this was the beginning." Voin kuulla korvissani matalan miesäänen mainostavan näillä sanoilla Akilleesta ja Patrokluksesta kertovaa elokuvaa kohtalokkaan taustamusiikin säestäessä sanoja.

Muinaisten kreikkalaisten maailmassa tärkein arvo oli kunnia. Se oli käytöksen ohjenuora ja sotia käytiin ennen muuta kunnian vuoksi. Miller kuvaa, miten kreikkalaiset odottavat useamman kuukauden suotuisia tuulia päästäkseen purjehtimaan Troijaan hakemaan takaisin Helenan, jonka troijalaiset ovat ryöstäneet. Päivä päivältä miehet käyvät hermostuneimmiksi ja kreikkalaisten joukkojen johtaja Agamemnon, kuninkaiden kuningas, päätyy lopulta raakaan ja epätoivoiseen ratkaisuun. Hän ei voi ottaa riskiä, että troijalaiset pitäisivät kreikkalaisia pelkureina, jotka eivät uskalla käydä sotaan ja niin hän uhraa tyttärensä Ifigeneian hengen saadakseen tuulet nousemaan.

Troijalaisia vastaan käydyssä sodassa paljastuu ihmisen luonne, vallanhalu ja lojaliteetti. Agememnon odottaa joukoiltaan ehdotonta kuuliaisuutta, mutta Akilles asettuu poikkiteloin ja kieltäytyy jatkamasta sotimista, koska Agamemnon on loukannut hänen ylpeyttään ja henkilökohtaista kunniaansa. Edes se, että kreikkalaiset ovat häviämässä sodan ja tarvitsisivat kipeästi Akillesta riveihinsä ei saa häntä muuttamaan mieltään. Samanaikaisesti kuin Akilles rakastaa Patroklusta puolijumalaisella sydämellään on hänellä toinenkin sydän, joka on rautaa ja jota mikään kuumuus ei saa sulamaan. Hän eristäytyy loukatun ylpeytensä verhoon.

Stereotyyppisen sukupuolirooliajattelun viitekehyksessä Akilles ottaa miehen paikan; hän on julkisen tilan haltuunottaja ja aktiivisesti päätöksiä tekevä. Taisteleva sankari, kuten sotakaverinsa Odysseus, Ajax ja Menelaus. Patroklus taas opettelee lääkintähommia leirissä, seuraa tapahtumia sivusta ja odottelee Akillesta palaavaksi. Kuitenkin juuri Patroklus on se, joka muuttaa historian kulun nerokkaalla suunnitelmallaan. Akilleen miehinen ylpeys taipuu Patrokluksen hiljaisen viisauden ja uhrautuvaisuuden edessä. Historiaan jää kuitenkin Akilles ja hänen kantapäänsä.

Sotatapahtumat ovat tuttuja jumaltaruista ja niihin voi tutustua näitä kirjoituksia lukemalla. Millerin ansio on, että hän antaa äänen ja kasvot Akilleen ja Patrokluksen väliselle rakkaudelle. Hän tuo kauan sitten eläneet jumalat ja kuolevaiset minun maailmaani ja minä seuraan heitä heidän kotiseuduilleen kauaksi ajanlaskun alkua edeltäviin aikoihin. Olemme erilaisia, mutta silti niin hämmästyttävän samoja. Millerin tarina juhlii rakkautta. Tunteita ja niiden täyttymystä, joita eivät voi estää sen enempää puoli- kuin koko jumalatkaan. Tämä jos mikä on kohtalon merkki siitä, että todellinen rakkaus ylittää niin sukupuolen kuin kaikki muutkin rajat. Kun Patrokluksen ja Akilleen nimet kaiverretaan samaan hautakiveen liikahtaa maailma kohti parempaa.

*

Tämä teos oli lanseeramani Sateenkaarihaasteen ensimmäinen, punainen raita.


Madeline Miller: The Song of Achilles (2011)
Teos voitti vuonna 2012 Baileys Women's Prize for Fiction -palkinnon ja se on myös suomennettu nimellä Akhilleen laulu (Basam Books 2013). Suomentaja on Laura Lahdensuu.

10 kommenttia:

  1. En ollut tästä kirjasta aiemmin kuullut, mutta lukulistalleni teos ehti jo singahtaa. Antiikin tarinat ja myytit kiinnostavat minua, ja tässä taitaa yksi tarina saada kunnolla lihaa luiden päälle. Kiitos vinkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mukava kuulla, että löysit uutta luettavaa. Antiikin taruissa on kyllä viehätyksensä ja tämä teos on minusta hienosti kerrottu. Oli hetkiä, jolloin tätä oli vaikea laskea kädestään. Toivottavasti pidät.

      Poista
  2. Tätä oli todella miellyttävää lukea ja olen iloinen, että viihdyit kirjan parissa. :) Sellainen korjaus kuitenkin, ettei kirjan nimi ole viittaus Laulujen lauluun vaan ihan itse Iliaaseen, jonka nimi on kreikasta käännettynä "Troijan laulu". (Näin Miller on sanonut useammissa haastatteluissa.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Emma asiantuntevasta kommentistasi, joka ilahdutti kovasti. Rinnastus Laulujen lauluun oli omaa tulkintaani ja on hyvä, että toit esiin, että se ei ole itse kirjailijasta lähtöisin.

      Poista
    2. Ajattelinkin heti kommentin lähetettyäni, että kyseessä oli varmaan sinun oma tulkintasi, ja erittäin hyvä sellainen. :) Se sai minut ajattelemaan kirjaa taas hieman uudenlaisesta näkökulmasta!

      Poista
    3. Tulkinta tosiaan syntyi ihan vaan siitä, että tapa jolla A:n ja P:n välinen suhde on kuvattu toi niin vahvasti mieleen tuon Laulujen laulun.

      Poista
  3. Juuri niin, "rakkaudessa olennaista ei ole sukupuoli, sääty tai edes toisen osapuolen jumalainen alkuperä". Tässä taitaa olla jälleen kerran yksi hieno ja runsas teos, sellaista rikasta ja syvää Omppu-kirjallisuutta :) On kiehtovaa, kuinka nämä vanhat tarut (niin kuin se herra Shakespeare, joka täälläkin taas vilahtaa) pysyvät loputtoman elinvoimaisina. Taidamme todella olla ajasta aikaan hämmästyttävän samoja.

    Ja oi, niin, punainen raita... Minunkin punainen raitani on kuiskutellut hyvän aikaa, mutta olen vielä hieman hyssytellyt sitä, koska jokunen kirja on yhä kesken... Ehkäpä minäkin jo pian aloitan matkani sateenkaaren väreissä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eikös olekin jännää Katja, kun rupesit lukemaan Shakespearea niin hän rupesi putkahtelemaan esiin milloin mistäkin. Näissä vanhoissa tarinoissa on omaa varmuutta ja vankuutta ja ne luovat siltaa nykyisyyteen mielenkiintoisella tavalla. Tietyllä tavalla niissä on jo kaikki ja myöhemmät kertomukset ovat variaatioita niistä.

      Minua pelottaa oranssi raitani. Munron novellit. Saa nähdä, miten käy. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  4. 'Olemme erilaisia, mutta silti niin hämmästyttävän samoja'.... Niin totta, vuosituhannesta toiseen ihmisyys säilyy samana, tapahtuipa mitä hyvänsä. ehkäpä siinä piilee ihmisyyden, inhimillisyyden salaisuus.

    Hyvän tuntuinen kirja, johon haluaisin tietenkin tutustua taas lähemmin. Voi näitä kirjallisia houkutuksia! Kiitos tästä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Akhilleen laulu on pieni unohdettu helmi. Pidän aika ihmeenä, että tämä on edes suomennettu. Oma engl. kielinen versioni on peräisin kirjaston poistomyynnistä. 50 sentillä tällainen hurja tarina, huh.

      Inhimillisyyden salaisuus - sitä jäin miettimään. Kiitos kommentistasi.

      Poista