sunnuntai 11. tammikuuta 2015

Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea

En kuulu niihin, jotka lakoavat pelkästä Haahtelan nimen mainitsemisesta. Tosin luettuani muutama vuosi sitten Haahtelan Finlandia-ehdokkaanakin olleen Katoamispisteen oli heikotus suuri, mutta se johtui ainakin yhtä paljon kuin Haahtelasta, siitä että Katoamispisteessä kuljetaan Raija Siekkisen jäljissä ja maisemissa.

Alkaessani lukea Tähtikirkas, lumivalkeaa olin melkeinpä kiusallisen tietoinen siitä, että tämä teos on monen bloggarin mielestä ihan huippu. Yritin pitää itseni mitä neutraaleimmassa tilassa, mutta mitä teki Haahtela? Iski minua heti Pariisilla päähän. Tämä tapahtui noin viikkoa ennen Charlie Hebdon-verilöylyä ja tämän kammottavan ihmishenkiä vaatineen, sananvapautta vastaan kohdistuneen hyökkäyksen jälkeen on vaikea kirjoittaa Pariisista samalla helppoudella kuin ennen. Järkytys roikkuu ilmassa raskaana vieläkin.

Haahtela heitti minut heti ensimmäisillä sivuilla vuoden 2013 kesään, jolloin seisoin vessajonossa Montmartrella ja kuuntelin haitarinsoittoa. Sen mitä tunsin siellä, tunsin uudestaan lukiessani Haahtelaa. Pariisi, myyttien myytti. Historia. Hedelmäasetelmat. Taiteilijat kiipeämässä ullakkokopperoihinsa. Maalausteline. Ei rahaa, mutta unelmien ja toivon rikkaus. 1800- ja 1900-lukujen taitteen Pariisi, ei siitä mihinkään pääse, on kenties kaikkein kiinnostavin ajanjakso niin kirjallisuudessa kuin taiteessa yleisemminkin. Sieltä riittää ammennettavaa loputtomasti ja lukuisaa lukuisampi on niiden teosten joukko, jotka ovat saaneet innoituksensa tuosta aikakaudesta. 


Tähtikirkas, lumivalkea jakaantuu viiteen eri jaksoon. Sen puhuja on mies, joka on sinä ja minä, kuka tahansa, meistä jokainen. Mies kirjoittaa päiväkirjaa Pariisissa, Berliinissä, Kambodzan Siamissa ja Bernburgissa. Lopuksi käydään vielä Helsingissä, mutta silloin mies ei enää ole mukana.

Mies on matkustanut Pariisiin aloittaakseen siellä uuden elämän. Eletään vuotta 1889, Pariisin maailmannäyttelyn valmistumisen aikaa. Eiffel-torni on tuore ihme. Mies kirjoittaa päiväkirjamuotoisesti kirjeitä. Kenelle? Se selviää vähitellen. On ollut nainen, jota ei enää ole. Mies pitää häntä lähellään kirjoittamalla. Kirjoittamisen kautta mies tulee olemassa olevaksi. Tähtikirkas, lumivalkea on teesi, joka todistaa, että oleminen on kirjoitusta. Niin astuvat omassa luennassani näyttämölle toiset miehet, Freud ja Lacan etunenässä. Aina nuo kaksi, ei niistä mihinkään pääse. Symbolinen järjestys, kieleen astuminen. Kuljeskelen miehen kanssa, mutta olen myös se, jolle mies kirjoittaa. Mies saa minutkin muistelemaan, uuttamaan esiin menneitä kuvia. "Jospa ihmisen mieli on kuin taikalyhty tai kamera, kuvat vain kehittyvät hitaasti, paljastuvat pikku hiljaa, aika ja vuodet ovat kehittäjäliuos." Jokaisella meistä oma pimiönsä, punainen valo, ei saa tulla sisään, kun muistelija tekee työtään.

Haahtelan teksti maistuu nautinnollisen aidosti menneiltä ajoilta. Teos on täynnä taidetta, Degas ja Cézanne kumppaneineen tuijottavat seiniltä. Mies vierastaa heitä ensin, mutta tulee toisiin ajatuksiin. Jokapuolella roikkuu yksi ja sama kysymys: miten elää ja olla? Miehen osa on ihmisen osa. Yksinäisyys jäytää. Eksistenssi vihloo korvia. Kirjoittamalla mies ruumiillistuu, niin kauan hän on maailmassa kuin pystyy kirjoittamaan. Mies kirjoittaa kauniita lauseita, hän on hyvä sanojen kanssa. Jatkuvasti hän on kuitenkin rajalla, ei ihan kokonaan itsessään. Hän on kuin Margaret, josta hän kirjoittaa, että tämä on "metsään eksynyt, taskussa liian vähän kiviä." Milloin viimeksi tarkistin omat taskuni? Ovatko kivet vielä siellä? Ovatko ne pyöristäneet toistensa särmät mukanani kulkiessaan? Vai ovatko ne Virginian kiviä, jotka taskussa astutaan mereen? Jos ne taskussa vielä ovat, ovatko ne tarpeeksi painavia pitääkseen minut tässä, pöydän ääressä, paikassa, jolla on postinumero?

Mies kirjoittaa ihmistä kuin piirtäisi häntä paperille lyijykynällä yhä uudestaan joka kerta hieman eri ääriviivaa. On vaikeaa saada aikaan ihmisen ääriviivat, kun ihminen keinahtelee paperin laidalta toiselle. "Miksi ihminen halajaa aina paremmaksi kuin toinen? Onko se jokaisen perusominaisuus, syntymässä annettu, eikö ilman sellaista halua voinut elää? ... Kuoleman läheisyyskö vasta saa tuntemaan enemmän? Silloinko asioihin palaa yksinkertaisuus ja kirkkaus?"

Mies takertuu kirjoitukseen, pitelee siitä kiinni kuin nälkäinen lapsi näkkileipäpalasta. Muistan lapsuudestani sellaisen näkkileivän. Se oli valtameren kokoinen, sen syömiseen ei lapsuus riittänyt. Mies matkaa kaupungista toiseen ja raahaa kirjoitusta mukanaan. Vuosien myötä yhä suurempi osa sanoista jää matkasta pois. Miehen maailma pienenee sana ja lause kerrallaan. Aika ja vanhuus syö välimerkit. Rikkoo kielen järjestyksen loogiset lait. Mies muuttuu merkeiksi, hänestä tulee perhonen, joka on kirjainten leikkiä paperilla. Ei, ei leikkiä. Kaikkea muuta kuin leikkiä. Mies on kauimpana leikeistä. Sänkyyn sidottu. Vaiennut installaatio. Liikkumaton performanssi. Olemassa vielä, koska lukija katsoo häntä.

Kun ihminen ei enää pysty kirjoittamaan, hänestä tulee viimeisen lauseensa pisteen varjo. Niin kauan hän lepattaa, kun joku häntä muistaa. Sitten. Ei mitään. Hiljaisuus. Valottomuus. Taivaalla tähtikirkasta, lumivalkeaa.


Joel Haahtela: Tähtikirkas, lumivalkea (2013)
Otava


26 kommenttia:

  1. En ole lukenut Haahtelaa. Uskon että onnistut luomaan oikean tiivistyksen tästäkin ja se tunnelma tuo mieleen, paitsi Raija Siekkisen, myös viimeisimmän nobelistin Patrick Modianon.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä Leena, onko oikeanlaisia tiivistyksiä olemassakaan. Tämä oli minun tiivistykseni ja joku muu voi kokea kirjan ihan toisin. Miten tahansa, niin odotan kohtaamista Modianon kanssa. Suorastaan vähän jännitänkin sitä.

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Carpelaniakaan en ole lukenut aikoihin. Axel löytyisi hyllystänikin, mutta niin vaan aina joku muu on kiilannut sen ohitse.

      Poista
  3. Hieno arvio, Omppu! Ostin tämän kirjan juuri eilen ja sehän on nyt pakko lukea pian. Kiitos innoituksesta!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Elina ja ole hyvä. Jään odottamaan, mitä ajatuksia tämä sinussa herättää. Hieno teos.

      Poista
  4. Oi, tämä on niin hieno teos ja niin hieno on myös tämä sinun kirjoituksesi. Minua tämä kirja värisytti ja heikotti, monestakin syystä, ja välillä tunsin melkein kipua sen kipeän kauniin kerronnan viiltäessä mieltä. Miten ihanaa olikaan palata tähän sinun kirjoituksesi kautta, kiitos <3

    Ja voi - tuo ajatus kirjoittamisesta ja olemassaolosta, se on niin valtava, samaan aikaan sekä hämmentävän suuri että niin yksinkertainen totuus. Ja perhoset, ne niin kevyet siiven iskut... ihmisenä olemisen haipuva utu. Voi, tämä on niin kaunis. Ja niin surullinen. "Niin kauan hän lepattaa, kun joku häntä muistaa." Juuri niin kauan.

    Ja sinä kirjoitat aina niin suuresti. Tarinat kasvavat sinun sanoissasi entistä suuremmiksi, saavat ympärilleen kehyksiä, maailman avaruuden. Niin nytkin. Tämä on yksi syy siihen, miksi niin viihdyn kirjoituksissasi.

    Olen toistaiseksi lukenut Haahtelalta vasta tämän ja Naiset katsovat vastavaloon. Jonakin päivänä tulee myös Katoamispisteen ja kaikkien muiden vuoro...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan jonkun joskus sanoneen, että Haahtela haahuilee. Luulisin ymmärtäväni, mitä sillä tarkoitetaan. Minusta tässä kirjassa hän ei kyllä haahuile ollenkaan. Tosin pakko tunnustaa, että pidin niin kovasti siitä alkuosasta, kun olen heikkona Pariisiin. Teos tietysti tarvitsi toteutuakseen ne muutkin osat, mutta alku, se oli niin vuosisadanvaihteinen, että huh.

      Voin kuvitella omien kirjoitustesi perusteella, että Haahtela kuuluisi niihin, jotka voisivat olla jollakin tapaa sinun kirjailijoitasi. Sellaisia povelle painettavia.

      En koskaan väsy toteamaan, että sinun kirjoitustapasi on niin kaunis. Toivottavasti "lapselle" käy hyvin. Maailma kaipaa sinun tulkintaasi omasta menostaan.

      Kiitän ja kumarran, Katja.

      Poista
    2. Omppu, sinä olet haltiattareni. Ihana, tähtipölyä puhaltava. Ja sinä kirjoitat itse niin suuria, että nämä kauniit sanasi ovat aina niin lämmintä valoa. Kiitos <3

      Ja tämä tähtikirkas ja lumivalkea kirjoituksesi voimisti kyllä nyt Haahtela-tuultani niin, että ehkä jo pian on seuraavan Haahtelan teoksen vuoro... Kenties Perhoskerääjän, joka on tästä teoksesta asti eniten kuiskutellut, perhosten vuoksi kaiketi...

      Ja niin, vuosisadan vaihde, se sadan vuoden takainen, oi <3

      Poista
    3. Itsekkäästi tietysti toivon, että lukisit pian Haahtelaa, niin pääsisin lukemaan bloggaustasi. :)

      Niin ja itse olet tähtisadetyttö, jonka rätinä on sellaista lempeää. :)

      Poista
  5. En lukenut juonikohtia tietämästäsi syystä, joten kysyn vielä: oliko kirja sinulle huippu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huippu. Määrittele huippu. :) Riippuu siitäkin, mihin vertaa. Seuraava bloggaus tulee olemaan kirjasta, joka oli huippu kaikin tavoin. En oikein meinaa siitä pystyä edes kirjoittamaan, vaan vähän väliä nousen koneen edestä kävelemään, kun tuo teos täyttää niin. Siihen verrattuna tämä ei ollut yhtä huippu, mutta siinä määrin huippu, että tämä kertoo minusta kauniin alastomasti siitä, mitä on olla ihminen. Siitä, mikä meitä kaikkia yhdistää, vaikka elämäntoteutumat erilaisia ovatkin. Minusta Haahtela tavoittaa erittäin uskovasti tuon Pariisin maailmannäyttelyn ajan. Se oli minulle suurinta herkkua.

      Poista
    2. No nyt kyllä alkoi hykerryttää mistä kirjoitat seuraavaksi!! Pitää se minunkin tämä siis loppuun lukeman.

      Poista
    3. Hmm. melkein päättelisin viimeisestä lauseestasi, että Tähtikirkas ei ole ihan vienyt mukanaan. No, en nyt arvaile, odotan postaustasi.

      Mitä tulee omaan seuraavaan postaukseeni, niin eiköhän se tässä lähipäivinä ilmesty. On se jo jossain puolessa välissä.

      Poista
  6. Tämä hieno romaani. Kieleltään haahtelamaisen hyvin rakennettu, rakenteeltaan kiinnostava. Leo tuntuu koteloituvan sitä mukaa, kun aika kuluu ja päiväkirjamerkinnät harvenevat. Joku tuossa ylempänä kommentoi, että Haahtela tuo osin mieleen Modianon, ja se minunkin mielestäni totta.

    Minulle tämä ei ole suosikkini Haahtelan tuotannossa, mutta kauttaaltaan hyvä kylläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Katja, nyt vaan vahvistuu, että haluaisin lukea Modianoa. Tämä Tähtikirkas, lumivalkea on minusta jotenkin hyvin hallittu romaani, jonka rakenne tuo siihen sopivaa väljyyttä ja lisäviehätystä. Mitä kaikkea päähenkilölle tapahtuikaan, josta emme päässeet lukemaan. Kirjoituksien ajankohtien välillä on pitkiä taukoja. Tässä romaanissa kyllä riittäisi pohdittavaa.

      Poista
  7. "Mies on kauimpana leikeistä. Sänkyyn sidottu. Vaiennut installaatio. Liikkumaton performanssi. Olemassa vielä, koska lukija katsoo häntä." Huh, tätä sanojesi runsautta. Hieno teksti. Etenkin tuo tulkintasi olemassaolosta kirjoittamisen kautta alkoi kutkuttamaan uteliaisuuttani. En ole vielä Haahtelaan osannut tarttua, mutta on alkanut tuntua siltä, että ehkä pitäisi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Essielina. Ihanaa, kun sanot "tulkintasi" - kyse tosiaan on tietysti vaan omasta näkemyksestäni ja tulkinnastani, ei mistään totuudesta tästä teoksesta. Tästä teoksesta uskoakseni kyllä pitää, jos on kiinnostunut ihmisen ja kirjoittamisen välisestä suhteesta.

      Haahtelaan kannattaa tutustua, sitten ainakin tietää, mikä on oma suhde häneen. Itse olen jonkinlainen semifani.

      Poista
  8. Mulla on kirja kesken. Aloitin sen joululomalla, mutta jotenkin juutuin siihen. Pitäisi lukea loppuun asti, ja palaan luettuani fiilistelemään tänne.

    VastaaPoista
  9. Onkohan se nyt tämä vuodenaika ja lumi, joka saa monet tarttumaan juuri tähän Haahtelaan teokseen. Olet jo kolmas henkilö, joka on kertonut lukevansa tätä parhaillaan.

    Jään odottelemaan, miten sinä luit Tähtikirkasta, lumivalkeaa.

    VastaaPoista
  10. Yhden Haahtelan (Lumipäiväkirja) perusteella en liittynyt vielä Haahtelan nimestä lakoajien joukkoon (hih!), vaikka vaikutuinkin jollain tasolla. Tämä kirja voisi olla seuraava lukemani Haahtela, koska Pariisi <3

    VastaaPoista
  11. Tämä kirja odottaa kirjahyllyssäni lukijaansa, joten palaan kirjoitukseesi sen luettuani :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On nyt mennyt tämä kommentointi jotenkin väärään järjestykseen. Alla oleva kommentti oli Villikselle.

      Kaisa Reetta, jään odottamaan tunnelmiasi tästä kirjasta. Jo etukäteen olen kyllä varma, että kirjoituksesi tulee olemaan hieno.

      Poista
  12. Tervetuloa Haahtelasta pitävien, mutta lakoamattomien joukkoon. :) Pariisi on tässä vaan ensimmäisessä jaksossa, mutta voimallisesti. Kiitos kommentista.

    VastaaPoista
  13. Tähtikirkkaasta, lumivalkeasta on muodostunut vähitellen yksi suurimmista Haahtela-suosikeistani (se ei ohita kuitenkaan sielukirjaani Tule risteykseen seitsemältä). Käytyäni kuulemassa Haahtelaa loppuvuodesta Kirjailijan kanssa -lukupiirissä aloitin kirjan parissa kolmannen lukukierroksen. Luen ja nautiskelen sitä pikkuhiljaa, sillä tavalla rauhassa haahuillen. :) Tähtikirkas, lumivalkea on huikean hieno! Ja kyllä, allekirjoitan saman sävymaailman Modianon kanssa nyt pari Modianon teosta luettuani (bloggaukset niistä tulossa, kunhan tässä nyt ehtii sinne asti :).

    Ja anteeksi, kun aina siteeraan sinua (ja nyt myös Haahtelaa), mutta voi miten pakahduttavan ihanasti olet tämänkin kirjoittanut: "Kuljeskelen miehen kanssa, mutta olen myös se, jolle mies kirjoittaa. Mies saa minutkin muistelemaan, uuttamaan esiin menneitä kuvia. "Jospa ihmisen mieli on kuin taikalyhty tai kamera, kuvat vain kehittyvät hitaasti, paljastuvat pikku hiljaa, aika ja vuodet ovat kehittäjäliuos." Jokaisella meistä oma pimiönsä, punainen valo, ei saa tulla sisään, kun muistelija tekee työtään." En melkein kestä. ♥

    Tai: "Miehen maailma pienenee sana ja lause kerrallaan. Aika ja vanhuus syö välimerkit. Rikkoo kielen järjestyksen loogiset lait. Mies muuttuu merkeiksi, hänestä tulee perhonen, joka on kirjainten leikkiä paperilla. Ei, ei leikkiä. Kaikkea muuta kuin leikkiä. Mies on kauimpana leikeistä. Sänkyyn sidottu. Vaiennut installaatio. Liikkumaton performanssi. Olemassa vielä, koska lukija katsoo häntä." ♥

    Toistan taas itseäni, mutta olet aivan käsittämättömän hyvä kirjoittaja. ♥ Ja olen hirvittävän onnellinen, että olet kirjoittanut eräästä minulle niin kovin rakkaasta kirjasta näin taianomaisen arvion. Olen käynyt täällä lukemassa tämän jo monta kertaa, ja tiedän palaavani vielä monesti. Tuntuu, kuin kirjassa avautuisi vielä yksi salainen ulottuvuus sinun myötäsi. Siispä kiitos. Onnellinen, nöyrä kiitos. ♥

    VastaaPoista
  14. Voi että, pitäisi nyt päästä Modianon kimppuun. Tosin en omista yhtään hänen teostaan ja en ole edes tarkistanut, mikä on tilanne kirjastossa. Hän on kuitenkin usein mielessä.

    Muistan bloggauksesi tuosta Haahtelan kirjailijavierailusta ja välittämistäsi ihanista tunnelmista.

    Kiitos kauniista sanoistasi. Ne ilahduttavat ja lämmittävät ja valaisevat. Ulkonakaan ei ole enää niin pimeää. Se mitä kirjoitin syntyi ajatuksista, jotka Haahtela sai aikaan, joten paljon kiitosta asiassa kuuluu hänelle. Ja tässä nyt ehkä on juuri se (toiseen keskuteluun viitaten), miksi en innostunut Cunninghamin Lumikuningattaresta. Hänen teoksensa pysyi teoksena, oman teosmaailmansa vankina. Tähtikirkas sen sijaan tuli osaksi elämääni, se otti mukaansa ja kävimme yhdessä kävelyllä. Taisimme jopa tehdä lumienkeleitä. Tämä ajatuskuvio on vähän (tai varmaan paljonkin) kesken, mutta kyse on kuitenkin ennen muuta siitä, että jotakin lukijassa liikahtaa. Se voi tapahtua hyvin erilaisten teosten ansiosta ja hyvin erilaisilla tavoilla, mutta sanoisin, että juuri se on minulle tärkeintä.

    Monia puolia Tähtikirkkaasta jäi kirjoituksestani pois ja vain minulle tärkeimmät asiat oli mukana.

    Kiitos Sara vielä. Kiitos on niin pieni sana, mutta usko, että se on suuri, kun sen nyt tässä kirjoitan.

    VastaaPoista