torstai 8. tammikuuta 2015

Sarah Waters: The Paying Guests / Parempaa väkeä

Sarah Waters: The Paying Guests

Onko Sarah Waters niin hyvä kirjailija kuin minä häntä yleisesti pidetään? Onko kaikki hänen ympärillään käyty rummutus ja fanfaari aiheellista? Jos haluat tarinan, joka liimaa sinut sohvaan, nostelee välillä hiuksiasi pystyyn jännityksestä ja saa sinut pureskelemaan kynsiäsi vastaus on: The Paying Guests. Jos taas romaanikirjallisuuden arvo on sinulle jossakin muussa kuin tarinavetoisuudessa, Watersin uusin on erinomainen lukuromaani, mutta ei kovin paljoa sen enempää.

Itse en kuulu puhdasverisesti kumpaankaan edellä mainituista ryhmistä, joten tämä bloggaus tulee kulkemaan omia polkujaan. Juonipaljastusten suhteen voit olla rauhallisin mielin, niitä ei tästä kirjoituksesta löydy.

The Paying Guests sijoittuu ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin vuosiin. 26-vuotias Frances Wray asustelee äitinsä kanssa Lontoon laitamilla. Francesin veljet ovat kuolleet sodassa ja myös hänen isänsä on kuollut. Perhe on köyhtynyt, mutta yrittää vimmatusti pitää kiinni yhteiskuntaluokkaansa kuuluvasta arvokkuudesta. Rahapula pakottaa Wrayt vuokraamaan osan talonsa huoneista ja niin taloon muuttaa asumaan nuoripari Lilian ja Leonard Barber.

Watersin luoma ajankuva on hyvin autenttisen tuntuista. Luokkajako on jäykkää, vaikka yleinen köyhtyminen luokin siihen kiiloja. Frances pitää kotitaloaan pystyssä ja tekee itse kaikki palvelijan työt. Usein on sateista ja märkää. Maisema roikkuu. Talo rapautuu pikku hiljaa. The Paying Guests on koukuttava ja kun sitä on alkanut lukea, on sitä vaikea laskea käsistään. Itse vietin sen seurassa pari yötä lukien aina aamukolmeen asti.

Sarah Waters käsitteli väitöskirjassaan historiallista homoseksuaalista fiktiota 1870-luvulta eteen päin ja The Paying Guests ammentaa kaiketi hänen tutkimustyöstään. Siinä missä Eleanor Catton Valontuojissa (The Luminaries) luo pastissin viktoriaanisen ajan kirjallisuudesta, Waters luo pastissia viktoriaanisen romaanin alalajista, ns. sensaatioromaanista, joka oli tyypillinen brittikirjallisuuden muoto 1860-luvulta lähtien. Tälle romaanityypille, jonka kuuluisimpia edustajia on Wilkie Collinsin The Woman in White (1859), oli ominaista lukijan vangitsevat juonenkäänteet, jotka perustuivat usein erilaisiin petoksiin, aviorikoksiin ja hulluuden kuvauksiin. Vaikka aikalaiskriitikot pitivät sensaatioromaaneja usein kevyenä kirjallisuutena, eivätkä niitä suuremmin arvostaneet, on myöhempi kirjallisuudentutkimus havainnut, että tämä romaanityyppi tarjosi mainiot puitteet erilaisten naisen tukalaa asemaa käsittelevien kysymysten esittelyyn. Sensatioromaaneissa nähtiin usein naisromaanihenkilöitä, jotka sanoutuivat irti perinteisistä naisrooleista ja niissä kritisoitiin hengästyttävien juonenkäänteiden välissä naiseuden tunkemista ahtaisiin muotteihin. Sensaatioromaani tarjosi turvallisen ympäristön kritiikille, koska se ei tapahtunut teoksen ilmitasolla.

The Paying Guestsia voi toki lukea ihan vain sellaisenaan, vetävänä kertomuksena. Näin tehtäessä teoksen lukuisat juonenkäänteet ovat kuitenkin omaan makuuni aivan liian epäuskottavia, mikäli niitä tarinan jännitykseltä malttaa pysähtyä tarkastelemaan. Jos sen sijaan Watersin romaania lukee sensaatioromaanin pastissina, alkaa paljastua kaikenlaista herkullista.

Frances on tehnyt valinnan jäädä asumaan äitinsä kanssa, vaikka toinenkin vaihtoehto olisi ollut tarjolla. Hän on uskaltanut kurkottaa yli rajojen, mutta päätynyt kuitenkin valitsemaan säädyllisyyden, elämän kotitalossaan. Ruoanlaiton, siivoamisen ja pölyttämisen, arjen pienet askareet, jotka toistuvat monotonisina päivästä toiseen. Lontoo, kaupunki, edustaa Francesille vapautta. Hänessä on uuden naisen sielu ja ruumis, mutta yhteiskunnalliset odotukset ovat saaneet hänet valitsemaan tutun ja turvallisen, riuduttavan ja oman perimmäisen luonteensa kieltävän. Lontoon kadut, joilla hän lakkaa olemasta Frances Wray, ovat vapautta:

"She loved these walks through London. She seemed, as she made them, to become porous, to soak in detail after detail; or else, like a battery, to become charged. Yes, that was it, she thought, as she turned a corner: it wasn't a liquid creeping, it was a tingle, something electric, something produced as if by the friction of her shoes against the streets. She was as her truest, it seemed to her, in these tingling moments - these moments when, paradoxically, she was also at her most anonymous."

Lontoon kaduilla kävellessään Frances on täysiverinen walterbenjaminilainen flanööri. Kuljeksija ilman päämäärää. Nainen, joka on vapaa itsensä määrittelyistä. Kotona Francesin elämä on jatkuvasti toisaalla. Hänellä ei ole ketään, jolle puhua niistä asioista, jotka ovat hänelle tärkeimpiä. Kun tällainen keskustelukumppani löytyy taloon muuttaneesta Lilianista, pilvet siirtyvät paikaltaan ja salamat välähtelevät. Jo haudattu muutoksen liekki alkaa palaa voimalla, jota on mahdoton enää sammuttaa. Menköön kaikki. Frances haluaa palaa tulessa tulen mukana. Unohtukoon järki ja sovinnaisuus. Elämä olkoon tätä hetkeä, tätä paloa, palon tuskaa ja autuutta. Loimotusta, jonka takaa tulevaisuus ei näy.

Watersin kuvaama rakkauden tuli on siinä mielessä vallankumouksellista, että 1920-luvulla elettiin vielä pitkälti yhteiskunnassa, jossa naisen korkein päämäärä oli olla hyvä vaimo ja äiti. Naisen seksuaalisuus oli miehen tarpeiden tyydyttämistä ja/tai lisääntymiseen tähtävää, eikä sillä ollut mitään tekemistä nautinnon kanssa. Hyvän naisen ominaisuuksiin kuului seksuaalivietin puute. Naisten väliset ystävyyssuhteet saattoivat olla läheisiä, sisältää jopa romanttisia ainesosia, mutta naisten väliselle rakkaudelle oli tuskin edes nimeä. Nykynäkökulmasta Watersin teksti ei ole mitenkään uskaliasta, mutta jos The Paying Guestsia luetaan sen tapahtumien tapahtuma-ajasta, 1920-luvulta käsin, tilanne on radikaalisti toinen.

Sensaatioromaanille tyypillisesti The Paying Guestsissa rikollisuus ja kunniallisuus ottavat toisistaan mittaa. Kunniallisuus on päiväolemista, ihmisille näytettyjä kasvoja, teekutsuja ja small talkia. Tosiminä ja sen intohimot kuuluvat yöhön, salaisiin sopukoihin, katseiden ulottumattomiin. Näiden kahden puolen välinen taistelu synnyttää järjen hämärtymistä ja aukottaa psyykeen reiän, josta hulluus huhuilee. Pelko oman elämän todellisuuden paljastumisesta saa sekin toisinaan aikaan irrationaalisia tuntemuksia. "Some things are so frightful that a bit of madness is the only sane response," toteaa Frances.

Cattonin Valontuojista kirjoittaessani ihmettelin, miksi hän halusi kirjoittaa viktoriaanisen romaanin pastissin. En keksinyt vastausta hänen tyylivalinnalleen ellei vastauksena pidetä sitä, että Valontuojien avulla Catton pystyy osoittamaan hallitsevansa mestarillisesti viktoriaanisen romaanin lajityypin. Siinä missä Valontuojat oli paikoin puuduttava ja raskas, Watersin pastissi sai minussa aikaan kihelmöintiä ja kutinaa. Waters tietää, miten lukijat otetaan ja pidetään otteessa. Samalla hän tulee kirjoittaneeksi puuttuvia paloja lesbofiktion historiaan.


Waters Sarah: The Paying Guests (2014)
Virago Press
Ilmestyy suomeksi tänä vuonna nimellä Parempaa väkeä


  

18 kommenttia:

  1. Olipa mielenkiintoinen kirjoitus tästä itseäni kovasti kiinnostavasta kirjasta! Pidän Watersista kovasti, sillä hän osaa kuvata eri aikakausia niin kovin luontevasti ja aidon oloisesti. Jokainen häneltä lukemani kirja (Tipping the Velvet ja tämä odottavat vielä) on erilainen, mutta silti niin tunnistettavaa Watersia.

    Sitten kun luen tämän, pitääkin asettaa sensaatioromaaniset lasit nenälle ja nauttia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta Tipping the Velvet ja tämä the Paying Guests ovat parasta Watersia. Kyllähän hänellä on kaikissa teoksissaan tuollaista pastissitunnelmaa (paitsi ehkä Yövartiossa, en muista niin tarkasti sitä enää), mutta tässä teoksessa se on viety huippuunsa.

      Mukavia hetkiä paremman ja vähän paremman väen seurassa.

      Poista
  2. Kiintoisaa, nyt odotan vielä innokkaammin tätä kirjastosta :) Sensaatioromaanit ovat kyllä aika herkkua, pitäisi varmaan pitkästä aikaa lukea sellainen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivottavasti kirja tulee kirjastosta pian. Tätä tosiaan kun alkaa lukea, niin se on sitten menoa ja muu maailma unohtuu. Tai niin mulla ainakin kävi.

      Poista
  3. Todella mielenkiintoinen arvostelu! Muistan, että Watersin Tipping the Velvet oli aikoinaan melkoisen koukuttava. Vieras kartanossa -romaani sen sijaan ei oikein kolahtanut minuun. Kiva kuulla, että Waters palaa taas käsittelemään naisten välisiä suhteita, kuten varhaisimmissa romaaneissaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Zephyr. Nyt ollaan kyllä Waters-samiksia. Minustakin kun Tipping the Velvet on aivan loistava (kaiken lisäksi se on Watersin esikoisteos) ja Vieras kartanossa vaan semihyvä. Tilasin tänään Affinityn, jonka Waters kirjoitti Tipping the Velvetin jälkeen ja joka on ainoa, jota häneltä en ole lukenut.

      Tipping the Velvetistä pitäneille The Paying Guests on varma lukuherkkunakki, uskaltaisin väittää.

      Poista
  4. Ooh, tämä kuulostaa kyllä ihan viittä vaille täydelliseltä omaan makuuni. Odotan tätä hurjasti, ehkä eniten kaikista kevään kirjoista. Kiitos erinomaisesta ja valaisevasta arviosta, se sai odotukset kasvamaan vielä himpun verran lisää. <3

    VastaaPoista
  5. Jos olet pitänyt Watersin aiemmista, pidät varmasti tästäkin. Itse valitsin tämän luettavaksi, kun oli lomaa ja tiesin, että voin lukea tätä pitkiä rupeamia kerrallaan. Kerran mellkein myöhästyinkin eräästä jutusta, kun en malttanut laskea Watersin romaania käsistäni. Pastissi rulettaa!

    Kiitos kommentistasi.

    VastaaPoista
  6. Kirjoitat taas niin hienosti ja syvästi. Ja minua hämmentää kun kohtaan jälleen yhden kirjailijan, josta tiedän lähinnä vain nimen... Mitä ihmettä oikein luen?! Mutta apua Omppu, alkaa käydä niin että näitä kiehtovia kirjoja kerääntyy houkutuspinooni niin että se jo huojuu... Pastissi, historia ja naisena oleminen... houkuttaa, houkuttaa. Kirjoitat liian vangitsevasti :) Mutta ei, en kiirehdi. On aina riemu lukea näitä arvioitasi ja jättää houkutus odottamaan sopivaa hetkeä - ehkäpä se joskus koittaa, tämän kohdalle ja niiden muiden...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kirjapinot on tehty huojumaan! Watersista jos innostuu, niin siinä käy helposti niin, että haluaa lukea kaikki hänen teoksensa. Hän on mahdottoman hyvä kirjoittamaan niin, että lukija nauliintuu lukunojatuoliinsa. Eli jos kaipaat parin päivän pakoa nykymaailmasta, niin Watersilla on oivallisia teoksia siihen.

      Kiitos paljon kommentistasi. Sinun uusin bloggauksesi on valtavan hieno, kommentoin pika puoliin.

      Poista
  7. Yksi Waters odottelisi minua kirjahyllyssä mutta jostain syystä en vain ole tulllut siihen tarttuneeksi. Aikomus on tutustua hänen tuotantoonsa tämän kevään aikana. Luulen kuitenkin, että kirja, joka minua odottaa (Vieras kartanossa) on hengeltään jonkin verran toisenlainen kuin tämä nyt framillasi oleva teos.

    Hyvältä ja houkuttavalta kuulostaa: et malttanut laskea Watersia käsistäsi!

    Kiitos tästä! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Watersilainen henki - jaa-a. Toisaalta minusta hänen kaikissa teoksissaan on jonkinlaista samaa perushenkeä. Selkeimmin erilainen hänen teoksistaan on Yövartio. Tosin se oli ensimmäinen Watersini, joten en silloin joko kiinnittänyt niin paljon huomiota pastissipuoleen tai sitten se tosiaan oli vähäisempää.

      Kaikki Watersin teokset sijoittuvat enemmän vähemmän menneisiin aikoihin eli se on ainakin niissä yhdistävä tekijä. Tyypillistä on myös koukuttavuus (tässäkin suhteessa minulle Yövartio oli poikkeus). Itse en niin erityisemmin pitänyt tuosta Vieras kartanossa -romaanista, mutta sitäkin ovat monet muut ylistäneet. Siinä on jonkinlaista gotiikkapastissia ja ehkä sen takia se ei niin vedonnut minuun, kun olen aika paljon kirjallisen gotiikan parissa touhunnut, niin se ei tarjonnut ehkä samantapaisia yllätyksiä kuin lukijalle, jolla ei ole gotiikkataustaa. Toisaalta taas oma gotiikkataustani mahdollisti monennäköisiä "bongauksia."

      Omat suosikkin ovat Tipping the Velvet (ei suomennettu) ja sitten tämä The Paying Guests.

      Kiitos paljon kommentista.

      Poista
  8. Waters on sellaista Keltaista kirjastoa, jota odotan saavani osakseni. Viime vuosi meni minulta hieman sen suhteen ohi uutuuksien osalta. Myös kuvauksesi vahvistaa odotustani.

    VastaaPoista
  9. Ulla mukava kuulla, että tekstini vahvisti Waters-odotuksiasi. Hän on kyllä tarinankertoja varsin isokokoisella T-kirjaimella.

    VastaaPoista
  10. Nyt en uskalla kuin silmäillä tekstiäsi, koska odotan Parempaa väkeä suomeksi kuin kuuta nousevaa. Waters onnistuu samaan aikaan väristyksiä umpiheterossakin :D Ja mikä kertoja hän onkaan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiva Annika nähdä sua täälläkin. .)

      Kirjoitin tuon tekstin niin, että siinä ei ole juuri edes juonentyngästäkään, koska tämä kirja on vasta tulossa suomeksi. Oikeassa olet, Waters on kyllä ihan armoitettu kertoja.

      Poista
  11. Hieno arvio <3 Täysin samaa mieltä kaikesta, paitsi, että minä ihan rakastuin tähän kirjaan. Olen nyt ikionnellinen, että aloitin Watersin lukemisen juuri tällä kirjalla, jonka uskon olevan hänen tähän astisista kiinnostavin itselleni. Waters liittyi tällä kirjallaan samaan ryhmään Siri Hustvedtin, Lionel Shriverin, Carol Shiledsin ja Jayne Phillipsin kanssa. No jaa, tietysti myös Oatesin...ja Woolfin!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Waters on loistava kertoja. Hän kaappaa lukijan mukaansa ja sitten ei enää kysellä, mennäänkä vai eikö mennä. Ilahduttaa kuulla, että olet löytänyt hänet ja mieleiseksi havainnut.

      Minusta tämä ei kyllä ole hänen paras teoksensa, mutta se ei tietenkään tarkoita, etteikö tämä voisi olla paras juuri sinulle. Pistät samaan ryhmään Woolfin kanssa. Etköhän nyt hieman liioittele? *silmänisku*

      Oletko jo kirjoittanut tästä? En ole huomannut. Näin kesällä kyllä menee paljon ohikin ja blogini sivupalkissa on ollut jotain päivittymisongelmia.

      Poista