tiistai 20. tammikuuta 2015

Michael Cunningham: Lumikuningatar


Michael Cunninghamin Lumikuningatar (The Snow Queen) alkaa komealla viittauksella H.C. Andersenin samannimiseen satuun. Teoksen etulehdelle otettu lainaus Andersenin sadusta herättää korkeita, suorastaan maagisia elementtejä sisältäviä odotuksia. Miten tämä teos sitten kommunikoi tanskalaisen kaimansa kanssa? Mitkä ovat näiden kahden teokset väliset intertekstuaaliset yhteydet?

Pettymys oli suuri juuri korkeiden odotusten vuoksi, sillä Cunninghamin teoksen ja Andersenin sadun väliset yhteydet eivät missään vaiheessa avautuneet syvemmällä tasolla. Andersenin Lumikuningatar heittää lumikiteisen hohtavan varjonsa Cunninghamin teoksen ylle, mutta se on pelkkä varjo, ei sen enempää.  

Lumikuningattaren alussa Barrett Meeks, "epäonnen soturi", näkee Central Parkin taivaalla kummallisen valoilmiön, jolle ei löydy selitystä. Neljä päivää aiemmin hän on taas kerran tullut jätetyksi. Tällä kertaa varsin tylysti, sillä poikaystävä kuittasi suhteen päättyneeksi lähettämällä tekstiviestin. Tilanteessa, jossa ex-poikaystävä ei suostu keskustelemaan Barrettin kanssa,  hän kokee valoilmiöllä olevan hänelle erityistä asiaa.  Barrett "uskoi - tiesi - että aivan yhtä varmasti kuin hän itse katseli valoa, se puolestaan katseli taivaalta häntä. Ei. Ei se katsellut. Vaan koetti ottaa selkoa. Samoin kuin valaan voisi kuvitella ottavan selkoa uimarista, majesteettisena ja tyyten pelottomana ylväässä uteliaisuudessaan." (kursivointi Cunninghamin)

Barrett asuu veljensä Tylerin ja tämän tyttöystävän Bethin kanssa New Yorkin Bushwickissä. Hän on monien suunnitelmien mies, jolle on tullut tutuksi työ niin ranskanperunoiden paistajana, motellin vastaanottovirkailijana, rakennustyömaiden apupoikana kuin nettifirma- ja kahvilayrittäjänäkin. Hän on viettänyt hurvittelevaa, rakkausseikkailujen täyttämää, "nykyajan Byronin" elämää. Suunnitelmat ja yritykset eivät kuitenkaan ole ottaneet onnistuakseen.

Tyler taas on 43-vuotias, toistaiseksi vielä tuntematon muusikko, joka säveltää rakkauslaulua kuolemaa tekevälle tyttöystävälleen ja solmii faustisen sopimuksen kokaiinin kanssa. Hän pitää tyttöystävästään hyvää huolta, mutta ei ole löytänyt maailmasta omaa lokeroaan. Tylerin tyttöystävä Beth on Ofelia, joka ei menetä järkeään, eikä huku  jokeen. Sen sijaan hän sairastaa syöpää, joka ihmeen kautta paranee, kunnes tulee takaisin.

Lumikuningatten henkilöhahmot ovat kummallisen keinotekoisen tuntuisia. He ovat kuin taidemaalauksesta elämään heitettyjä. He ottavat asentoja, esittävät itsensä ja kulkevat elämässä kuin näyttämöllä tietämättä, kuka heitä ohjaa ja missä näytelmässä he ovat mukana. He kylpevät esittääkseen kylpevää ihmistä ja käyttävät huumeita esittääkseen huumeita käyttäviä ihmisiä. Missään vaiheessa teosta heitä ei pääse lähelle. Ei heidän mieleensä, ajatuksiinsa, tunteisiinsa tai motiiveihinsa. He ovat ihmisnukkeja, jotka Cunningham on puhaltanut täyteen ilmaa, jotta he antaisivat vaikutelman ihmisestä. Lukijan tehtäväksi jää ihmetellä, miksi näiden nukkeihmisten venttiileissä lukee H.C. Andersen.

Cunninghamin kirjoitustapa lienee itsetarkoituksellisen esteettinen, mutta sen sijaan, että tuloksena olisi suuria maailmoita, sanataiteesta lumoutumista ja ymmärryksen lisääntymistä, vaikutelma on muovinen, tekotaiteellinen ja snobistinen. Lumikuningattaren ongelma on, että siinä on niin paljon merkityksiä, että ne syövät toinen toisensa, jolloin yksikään niistä ei avaudu. Lopputulos on muodollisesti kaunista kirjoitusta, joka kumisee tyhjyyttään. Teoksessa on hetkiä, jolloin tuntuu, että temaattiset langat alkavat kasautua ja niistä alkaa kutoutua tarinaa, mutta samantien silmukat ovatkin jo karanneet ja langat menneet poikki.

Minua häiritsi Lumikuningatarta lukiessani eniten se, että se luikerteli läpi mahdollisten merkitysten kuin Barrett ja Tyler elämässään. On toki myös kirjallisuutta, jonka merkitys syntyy erityisen merkityksen puuttumisen kautta, mutta Cunninghamin romaani ei kuulu niihin. Lumikuningattaren mielenkiintoisimmat pohdiskelut liittyvät kuolemaan, kuten esimerkiksi siihen, että Tyler kaipaa aikoja, jolloin Beth oli sairas ja vaarassa kuolla. Bethille taas kuoleman läheisyys näyttäytyy irrottautumisena riittämättömyyden tunteista, elämän lunastamisesta teoilla sekä vapautumisena niin omista kuin muidenkin asettamista odotuksista. Tämä voisi olla hyvinkin kiinnostavaa, jos kuorruttaminen ja romantisointi olisi jätetty sikseen.  

"Hän [Beth] oli pelännyt kuolemista, mutta hän oli tehnyt kuolemaa jo hyvän aikaa, hän oli oppimassa kuolemisen taidon, hänestä oli tulossa hyvä siinä; siitä oli tullut niin väistämätön asia että se oli tavallaan alkanut tuntua kodilta, kotimaalta, epämääräisen mutta horjumattoman - ikivanhan, rehellisen, pelosta vapaan - kansakunnan konnulta, paikalta jossa huolella lakaistut kadut johtavat suihkulähteiden koristamille aukioille, paikalta jossa kaupat ja kahvilat ovat siistejä ja puhtaita, paikalta jossa uhkakuvat katastrofeista ja toiveet hurmoksellisesta, elämän mullistavasta ilosta ovat molemmat yhtä mahdottomia." (kursivointi Cunninghamin)

Kun kuolema liitetään kansakunnan kontuun, minulle tulee mieleen Helsingin asematunnelissa oleva K-market, nimeltään Kotikontu. Tämän jälkeen lukukokemusta on kovin vaikea enää elvyttää. 

Andersenilta lainattu taivaallinen valoilmiö ja lumen läsnäolo niin huoneissa kuin kadullakin eivät riitä pelastamaan tätä teosta. Lumikuningatar muistuttaa romaanina Barrettin messiaaniseksi kuvattua ajattelua ja Tylerin Bethille kirjoittamaa häälaulua, josta kertoja toteaa, että se on "vakuuttava huijaus musiikillisesta kielestä", josta tuli Tylerille "ainoa kieli jolla hän lauloi". Lumikuningatar on pyrkimys, joka ei toteudu sellaisena kuin miksi se lienee tarkoitettu. En usko kuuluvani niihin, jotka ihan ensimmäisinä huutavat: postmodernia tekotaidetta. Lumikuningatteren kohdalla on kuitenkin melkoinen kiusaus käyttää juuri tuota ilmaisua. Cunninghamin romaani kurkottelee erinäisiin korkeuksiin ja ideamaailmoihin, mutta lukijalle ne jäävät vieraiksi - jos niitä ylipäänsä on olemamassa. Ehkä kyse onkin vakuuttavasta huijauksesta.


Michael Cunningham: Lumikuningatar (2014)
The Snow Queen (2014)
Suomentanut Raimo Salminen
Gummerus


Suosittelen kurkkaamaan Kaisa Reetta T:n bloggausta, jossa tämä teos sai varsin toisenlaisen vastaanoton.


22 kommenttia:

  1. Omppu, etkö ole ennen huomannut Cunninghamilla tuota tavallaan teatraalista henkilöiden asetelmaa: Senhän näkee väistämättä kuin filminä. Oma shteeni Cinninghamiin on aina ollut ristiriitainen, mutta kyllä minä tästä pidin ja olin löytäväni jotain herkkää ja syvempää rivien välien hiljaisuudessa, tapahtumattomuuden kulussa. Pidän myös ns. pysähtyneistä kirjoista, niistä joissa pitää aistia jotain, niistä joissa kaikkea ei alleviivata. Sekin että henkilöhahmot olivat kuin usvan takana, josta joku voisi sanoa, että hahmot ovat 'ohuita', ei tuntunut minusta siltä. Oliko minulla joku tilaus juuri tällaiselle lumiselle ja ei niin paljon tapahtumia sisältävälle kirjalle. Minusta on tämä on paaaljon, paaaljon parempi kuin vaikka Säkenöivät päivät, joka oli pakko jättää kesken.

    Jollain mielettömällä tavalla tämä kirja on minulle kaunis, herkkä ja lahjakas. Enkä nyt puhu kannesta...

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En taida Leena olla lukenut Cunninghamilta aiemmin muuta kuin Tunnit. Siitä on jo aikaa ja sen päälle on liimaantunut siitä näkemäni elokuva, joka oli hieno ja muistelisin, että pidin myös kirjallisesta versiosta. Säkenöivät päivät on tarttunut jostain mukaani, mutta työnnän sen nyt suosiolla kauemmaksi.

      Innostuin tästä teoksesta, kun joskus viime vuonna luin Hesarin arvion, jota en nyt tarkemmin muista, mutta se ei ollut kovin kiittävä. Silloin mietin, että haluan lukea tämän ja tulla eri tulokseen kuin Hesarin kriitikkko. Lähdin siis lukemaan tätä erittäin positiivisella ja vastaanottavalla mielellä, mutta siitä huolimatta en onnistunut tykästymään.

      Minulle tämä oli kuin ankerias, liukeni otteestani tämän tästä. Jos nyt ajattelen Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -sarjaa, jonka uskoisin olevan oivallinen esimerkki mainitsemastasi pysähtyneisyydestä, niin sen ero tähän on, että siinä toimii kaikki, vaikka ulkoisesti ei tapahdu paljoa.

      Luin vähän tätä ennen Haahtelan Tähtikirkasta, lumivalkeaa ja lukiessani Cunninghamia mietin, että Haahtela olisi kertonut tämän tarinan paremmin. Minulle tästä oli liikaa tekotaiteellisuutta, jonka koin kylmäksi ja etäännyttäväksi, mutta joka ei kuitenkaan noussut millään tavoin kommentiksi tai vuoropuheluun tekotaiteellisuuden kanssa tai sen kritiikiksi.

      Vaikka nyt tämä, kun toinen veljeksistä menee kylpyyn ja toinen ei voi katsoa sitä, mutta voi katsoa sitä, kun tämä toinen nousee kylvystä. Mitä tämä on? Mitä tällä halutaan kertoa? Mitä tästä pitäisi ajatella? Näin silmissäni maalauksen, jossa ihminen kylvyssä. Siitäkään ei noussut mitään.

      Tätä kyllä luki ihan sujuvasti, ei ollut fiilistä, että pitäisi jättää kesken. Lisäksi Michael Cunninghamista on erinomaisen viehättävä kuva teoksen takakannessa. Katselin sitä aina välillä. :)

      Poista
    2. Omppu, miten minulle nyt tuli mieleeni, että ehkä suuri rakkauteni elokuviin JA runoihin, avasi tietä tälle tekstille. Tuo 'ei voi katsoa, kun toinen menee kylpyyn, mutta voi katsoa, kun toinen nousee kylvystä', on minusta juuri sellaista, joka ei vierota minua yhtään. Näen myös mieluusti kirjan, jota luen maalauksena eli oikein etsin sellaista. Vielä parempi tietysti, jos kirjaan liittyy joten tärkeässä rollissa maalaus, kuten on Kirjan kansassa.

      Lopetan ne kirjat kesken, jotka eivät kiinnosta, joten kyllä tämä pääsi 'ikävästä' seulastani läpi. Onneksi kirja kuitenkin kantois sinuakin sen matkaa, ettei tarvinnut kesken jättää. Juu, kyllä Cunninghamia katselee ilokseen;)

      Minä jätän usein Hesarin krittikit lukematta niistä teoksista, joiden tiedän tulevan lukuun, mutta toki tallennan ne ja luen sitten kun oma tekstini on valmis. En anna niiden vaikuttaa suuntaan enkä toiseen, mutta ihan kiinnostavaa niitä on lukea.

      Poista
    3. Ehkä se on niin, että kolahtaa tai ei kolahda. Ei ole aina kovin helppoa päästä käsiksi siihen, miksi jostakin teoksesta innostuu ja toisesta taas ei. Kun innostuu, näkee yhä enemmän ja laajemmin.

      Minä luen hirveän harvoin kritiikkejä, kun meille ei edes tule Hesaria. Lumikuningattaren arvion satuin kuitenkin lukemaan. Yleensä on niin, että jos arvio on enempi negatiivispainotteinen, herää halua lukea itse ja katsoa, että olisiko toista mieltä.

      Poista
    4. Leena, se vielä, että aloin miettiä, että tämä toimisi minulle paljon paremmin elokuvana. Tämä teoshan puhuu elokuvan, ei kirjallisuuden kieltä. Mitäs siitä sanot?

      Poista
  2. Luin tuon kirjan syksyllä ja olen miettinyt siihen palaamista. Tuo ei ole parhainta Cunninghamia, mutta minä pidin siitä paljon. Cunningham päästää päähenkilöidensä ajatusten maailmaan antaen heille syvän äänen. Minusta kirja on surullinen, surullisessa ympäristössä. Omppu tuo Kotikontu vertaus heitti minussa kuperkeikan. Miten pestä kasvojaan, kun ensivaikutelma on tehty? Vaikka se toimisi huomisesta 50 vuotta Senaatintorilla, niin ei se puhdistuisi. Se syntyi aikanaan siellä, missä arjen kasvot ovat yhtä raadolliset kuin kirjan henkilöiden. Ihmisten rypemä arki on tänäkin päivänä siellä läsnä. Mietin, mitä uutuuksia luin tämän jälkeen. Yksikään ei taida mennä tämän ohi. Aiemmin luetuissa menee. Lumikuningatar jättää ajan kanssa syvemmän lukujäljen kun odotin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Edellä olevassa kommentissani Leenan kommenttiin on asioita, miksi en tälle syttynyt. Minussa nuo henkilöhahmot eivät vaan kerta kaikkiaan resonoi.

      Tuo Kotikontu-juttu oli kevennys (vaikkakin vähä huono sellainen, mutta en malttanut olla sitä kirjoittamatta) tekstin välissä. Samalla sen mieleen tuleminen oli ns.viimeinen niitti, joka teki mahdottomaksi innostua tästä teoksesta. Odotin Lumikuningattarelta jotain maagista. Odotin Andersenin sadun taikavoiman läsnäoloa. Vähän niin kuin illalla alkaisi sataa lunta ja maailma muuttuisi kauniiksi, säkenöiväksi, hiutaleista kieppuvaksi ja sitten aamulla olisi vaan harmaata loskaa.

      Esteettinen kirjoitus, kutsun sitä nyt sillä nimellä ja tarkoitan kirjoitusta, joka luo kauniin esteettisen vaikutelman ja vaikuttaa sitä kautta lukijaan on minusta vaikea laji. Jos se ei onnistu, kaikki on menetettyä. Tämän kohdalla kävi juuri niin.

      Kiitos kommentista.

      Poista
  3. Minullekin tämä romaani oli melkoinen pettymys, sillä Cunningham on suosikkikirjailijoitani ja niin Tunnit kuin muutama vuosi sitten ilmestynyt Illan tullen ovat kertakaikkisen hienoja. Lumikuningattaressa on paikoin kauniita lauseita, mutta romaanina teos ei pysy kasassa eikä kanna oikeastaan ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Huh helpotus, että en ole ainoa, joka ei tästä kertomuksesta syttynyt. Aloin jo epäillä, että olenko epäilyksineni ihan hakoteillä. Juuri tuo, että on kauniita lauseita, on on on, mutta jos niistä tekisi sillan se romahtaisi ensimmäisen ajoneuvon sitä ylittäessä.

      Poista
  4. Mulla kirja jäi kesken, en vaan saanut siitä mitään otetta ja lopulta lopetin edes yrittämästä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohdullista kuulla Jaana, että en ole ainoa, joka ei tästä tarinasta innostunut. Luin kyllä ihan sujuvasti, eikä edes pitkästyttänyt, mutta koko ajan oli olo, että monta asiaa olisi voinut jättää kertomatta itse tarinan siitä muuttumatta tai kärsimättä. Aiemmassa kommentissa mainitsin tuon kylpyammejutun. Sitten oli esim. se (en tiedä, luitko sinne asti), jossa ollaan huumepäissään katolla. Okei, mikäköhän sen funktio oli? Olivatko huumeetkin joku andersenilainen peili?

      Poista
  5. Mäkään en juuri huomannut yhtäläisyyksiä Andersenin satuun. Ajattelin kyllä, että juuri tuo Lumikuningatar ei ole kauhean hyvin muistissani. Huomasin pari tekstiä, missä etsittiin (ja löydettiin!) näitä yhtäläisyyksiä. Laitoin ne suosikkeihin myöhemmin luettavaksi (Mulla on semmonen ärsyttävä tapa. Sitten mulla on merkattu suosikeiksi hirveä määrä sivuja ja lopulta poistelen niitä suurinta osaa lukematta.). Toinen löytyi vielä, tässä, jos haluat lukea. http://www.maailmankirjat.ma-pe.net/?p=1845
    Mulla tosin tuon ^ linkin tekstinkin lukemisen jälkeen jäi yhtäläisyydet satuun vähän epätyydyttäviksi.;)
    Itse kirja oli musta sinänsä ihan hyvä, mutta mä odotin siltä jotain ihan muuta, joten lukukokemuksessa sen takia oli pettymystä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos linkistä. Mietin tuota peili- ja sirujuttua lukiessani, mutta en siltikään oikein ymmärrä, miten pitäisi tulkita. Olisiko sitten niin, että Cunninghamin romaanissa on kuvattu vain vääristymää eli asiat ovat jollain toisella tavalla, mutta ne kuvataan vääristyneinä. Miten sen voi tietää, jos vääristymätön osa puuttuu teoksesta kokonaan? Vähän on nyt kaukaa haettua tämä ja maistuu kikkailulta.

      Uskon, että Cunninghamin omassa päässä yhteydet satuun ovat varmaan hyvinkin selvillä, mutta ne ei kyllä välity lukijalle asti.

      Poista
  6. Tällä kirjalla on ollut minulle hieman ristiriitainen säteily - enimmäkseen olen ollut sitä mieltä, että tämä ei ehkä ole minulle, mutta hetkittäin siinä on kuitenkin kuiskutellut jokin houkutteleva, ehkä juuri jonkinlainen ajatus "kauneudesta". Kirjoitat tästä todella hienosti (kuten myös Kaisa Reetta, joka tosiaan koki tämän toisin, ja oi miten onkin ihanaa ja kiehtovaa että kirjat ovat eri lukijoille niin erilaisia). Kaikki tuo pohdinta kauniista tyhjyydestä on myös niin hienoa ja tarpeellista - tärkeä ajatus siitä, ettei kerronnan kauneus riitä täyttämään tyhjyyttä sen takana.

    Ehkäpä tämä teos saa minun kohdallani unohtua niiden kirjojen joukkoon, jotka joskus voisin lukea mutta joiden luo ei ole kiire ja joita en sitten ehkä koskaan luekaan. Nähtäväksi jää... Lumikuningatar säteilköön ainakin toistaiseksi lumovoimaansa vain Andersenin sadusta. Kiitos kirjoituksestasi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi. Saattaisit tästä pitääkin tai sitten ei. Ei sitä kuitenkaan voi etukäteen tietää. Itse koen, että mitään ratkaisevaa ei menetä, jos tämän jättää väliin.

      Leena tuossa edellä puhui rakkaudestaan elokuviin. Nyt tulikin mieleen, että tämä saattaisi toimia paremmin elokuvana. Kyllä vaan, luulen, että näin olisi. Minulla on vahvasti mielessä tuossa kirjassa kuvattu asunto ja muitakin paikkoja. Lukiessa kävi myös mielessä elokuva Amerikkalaisia Pariisissa, joka on suuri suosikkini.

      Poista
  7. Minusta Lumikuningattaresta ei kannata etsiä intertekstuaalisia yhteyksiä, siinä voidaan mennä hakoteille ja kadottaa teoksen oma punainen lanka.

    Jos tuosta nimestä halutaan välttämättä keskustella (olen törmännyt tähän kysymykseen yllättävän useasti kun teoksesta tulee puhe) niin se voi viitata yhtä hyvin teoksen päähenkilöitä ympäröivän yhteiskunnan sosiaaliseen kylmyyteen kuin kokaiiniinkin.

    Minä löysin näistä ihmisistä hyvin monia tarttumapintoja. Pidän Cunninghamin tavasta kuvata ihmisiä: hänen ei tarvitse revitellä henkilöidensä sisälmyksiä ylösalaisin saadakseen heihin uskottavuutta. Se mitä tapahtuu pinnan alla, on kyllä luettavissa ja tunnistettavissa/ tunnettavissa muutoinkin.

    Cunninham jakaa mielipiteet ja hyvä niin. Kiitos mielenkiintoisesta arviostasi :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta Kaisa Reetta, nimi voi viitata periaatteessa melkein mihin tahansa.

      Tuossa edellä vastatessani Katjalle aloin miettiä, että tämä toimisi minulle paremmin elokuvana. Mitä enemmän asiaa pohdin, sitä enemmän siltä alkaa vaikuttaa.

      On mukavaa rikkautta, että sinuun nuo ihmiset tarttuivat ja minuun eivät sitten millään, vaikka suorastaan väkisinkin yritin vetää heitä lähelleni. Mielipiteitä jakavat kirjailijat synnyttävät ainakin hyviä keskusteluja. Sekin on hienoa ja tärkeää. On aika tylsää, jos kaikki vaan kilvan vakuuttavat teoksen hyvyyttä tai huonoutta.

      Kiitos kommentistasi ja kiitos omasta hienosta arviostasi tästä kirjasta.

      Poista
    2. Juuri tämä mielipiteiden moninaisuus on kirjabloggaamisen ehto. Ei tätä hommaa muuten jaksaisi <3

      Poista
  8. Minulla on tämä tuossa vieressä odottamassa omaa vuoroaan, ja se pitäisi lukeakin pian, sillä kirjasto kaipaa omaansa kohta takaisin. :) En voi sanoa itseäni millään lailla Cunningham-faniksi, sillä olen lukenut häneltä vain Tunnit, ja sekin jätti minulle hienoudestaan huolimatta kylmän ja etäisen olon. Tältä kirjalta en odota oikeastaan mitään, ja se saattaa olla lukukokemuksen kannalta paras mahdollinen tilanne, vai mitä luulet?

    Eniten minua kuitenkin riemastutti, kun sanoit kommenttikentässä lukiessasi Cunninghamia miettineesi, että "Haahtela olisi kertonut tämän tarinan paremmin." Haahtela-fani täällä myhäilee ja hieroo käsiään yhteen. Erinomaista. :)

    Palaan tänne, kun kirja on luettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. On varmaan hyvä lähtökohta, että ei odota mitään ja nyt kun tämä teos on saanut sekä ihastusta että vähemmän ihastusta osakseen, niin se on minusta erinomainen tilanne lähteä tätä lukemaan.

      Tietyllä tavalla koin Tähtikirkkaan ja Lumikuningattaren jonkinlaisena kaksikkona ja tässä "taistelussa" voittaja on harvinaisen selvä. En vaan pääse siitä ajatuksesta, että Cunningham yrittää jotain liikaa. Tietysti voi aivan hyvin olla myös vaan niin, että en pääse hänen maailmaansa. Tuo mitä mainitsit kylmyydestä ja etäisyydestä, niin tuota etäisyyttä tässä minusta oli liiankin kanssa. On kuitenkin hienoa, että toiset lukijat ovat viettäneet tämän kanssa kiintoisampia hetkiä.

      Kiitos kommentista.

      Poista
  9. On kyllä harvaisen hienosti kirjoitettu teksti :) En ole koskaan lukenut Cunninghamia, mutta olen joskus vilkuillut hänen teoksiaan kirjastossa.

    VastaaPoista
  10. Kiitos Ida. En nyt uskalla suositella Cunninghamia, mutta ainakin tämän teoksen lukeminen on siinä mielessä kiinnostavaa, että lukijoiden vastaanotto jakautuu suht selkeästi kahteen eri leiriin. Jos haluaa tietää, mihin telttansa iskee, niin Lumikuningattaren kimppuun vaan. :)

    VastaaPoista