Siirry pääsisältöön

Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat

Miten hienosti tämä teos alkaakaan. Nousee kuin lentokone halki sinisen taivaan, jota höttöiset poutapilvet kirjovat. Näkyvyys on erinomainen. Samanaikaisesti kuitenkin siellä samallla taivaalla muotoutuu jäälohkare, joka putoaa Taivaalta tippuvien asioiden päähenkilön, Saaran, äidin päähän.

Selja Ahava on minulle uusi tuttavuus, sillä en ole lukenut häneltä mitään aikaisemmin. Mitä tulee tämän teoksen ns lukupaikkaan, niin Ahava joutui varsin kovaan seuraan, kun juuri tätä teosta ennen olin lukenut Bulgakovia ja Siskiniä. Neidonhius kun tuppasi tupsahtelemaan vielä Taivaalta tippuvien asioiden väliin ja Saatanakin teki omia lymyilyjään.

Ahava on teoksensa motoksi ottanut Aristoteleen näkemykset siitä, mitä tarkoittaa teoksen alku, keskikohta ja loppu. Pistin Aristoteleen ajatukset takataskuuni, mutta valitettavasti ne unohtuivat sinne lukemisen tuoksinassa. Ihmettelin korkeintaan, mikä möykky se siellä taskussani oikein on.

Ahavan romaanin alkupuolella elämää lähestytään Saaran näkökulmasta. Elämää sellaisena kuin se hänelle avautuu, kun "äiti on jäänyt kesken" ja isä surusta sekaisin. Onneksi on olemassa Annu-täti, joka lottovoittorahoillaan ostaa kartanon, johon myös Saara isänsä kanssa muuttaa asumaan.

Ahavan kerronta on hienoa ja tarkkaa. Saaran perheelle kirjoitetaan juuret. Kerrotaan, miten he muuttivat sahanpurutaloon ja alkoivat remontoida sitä mieleisekseen. Erityisen puhutteleva on kohtaus, jossa äiti piirtää seinälle Saaran ääriviivat ennen kuin seinä saa uudet paneelit. Sinne ne jäävät. Alle. Siellä ne ovat olemassa. Piilossa. Ikuisesti tai ainakin niin kauan kuin talo on olemassa. Tästä kuvasta tulee minulle koko teosta kannatteleva kuva. Mitä kaikkea onkaan lähellä, mutta piilossa. Miten kuollut elää muistissa ja häntä kaipaavien ihmisten mielessä, mutta näkymättömänä niille, jotka eivät häntä tunteneet. Miten ihminen voi samanaikaisesti sekä olla että olla olematta.

On asioita, jotka eivät mene ajan mukana pois. Ne eivät himmene, pehmene eivätkä muutu muistoiksi. Ne ovat aina yhtä kovia ja suuria, ne seisovat kuin patsas ihmisen mahassa ja rinnassa ja kumisevat siellä sitten. Ne voivat unohtua, mutta ne palaavat mieleen, ne ovat aina nyt, ja aina yhtä isoja, niin kuin ne olisivat juuri tapahtumassa.

Saaran suru tulee lähelle. Äiti on läsnä monenlaisena ja yhtä monenlaisena hän on poissa. Annu-täti käy kirjeenvaihtoa skotlantilaisen Hamish McKayn kanssa, joka Annun tavoin on tilastoihme, sillä häneen on salama iskenyt viisi kertaa, kun taas Annu on voittanut kahdesti päävoiton lotossa. Annun ja Hamish McKayn kirjeenvaihdon kautta teoksen teemaksi nousevat sattumanvaraisuudet. Kaikenlaiset kummalliset tapahtumat, joiden todennäköisyys tapahtua on äärettömän pieni, mutta joita kuitenkin tapahtuu.

Elämä jatkuu. Isä tapaa uuden naisen, Kristan. Tässä kohdin tarina hajaantuu omaan makuuni vähän liikaa. Näkökulmapainajainen iskee taas kimppuuni. Ehkä ihastuin teoksen alkuosaan liiaksi, enkä sen vuoksi olisi halunnut luopua Saaran näkökulmasta, joka oli kaikinpuolin hienosti toteutettu. En myöskään osannut lukea tätä teosta toisiinsa kietoutuvina novelleina, joka varmasti olisi ollut oiva lähestysmistapana. Minulle tämä kuitenkin oli romaani.

Vanhoista vaatteista kudotaan räsymattoja. Pieneksi käyneet ja muuten hylätyt vaatteet jatkavat elämäänsä mattoraitoina. On dramaattisesti huikeaa kävellä entisten, matoiksi muuttuneiden vaatteidensa päällä. Muistan myös lapsuuteni matonkudekasoja, niitä monia leikkejä, joita nuo kasat tarjosivat. Ahava näyttää meille surun ja lohdun. Jälkimmäinen syntyy siitä, että elämä menee aina johonkin suuntaan, vaikka välillä tuntuukin, että on möhkäleitä, joiden toiselle puolelle elämä ei jaksa meitä kantaa.


Selja Ahava: Taivaalta tippuvat asiat
223 sivua
Kustantaja: Gummerus


Teoksesta on kirjoitettu myös esim. Kannesta kanteen -blogisssa, josta löytyy lisää linkkejä postauksiin tästä kirjasta



Kommentit

  1. Tämä oli aika erikoinen tarina...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sinun arvontasi ansiosta sain tilaisuuden tutustua tähän teokseen. Kiitos vielä. Tarina ei tosiaan ole sieltä tavanomaisimmasta päästä. Ei ihan iskenyt omaan lukusuoneeni, mutta kyllä tätä ihan ilokseen luki.

      Poista
  2. Bloggasin tämän keväällä. Tämä jäi hieman muiden uutuuksien jalkoihin. Ahavan Eksyneen muistikirja teki syvemmän vaikutuksen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen myös kuullut hyvää ja kaunista Eksyneen muistikirjasta. Jos muistan oikein niin kiinnostuin Taivaalta tippuvista asioista sinun blogitekstisi luettuani. Kiitos kommentista.

      Poista
  3. Voi että, tämäkin on niitä jotka raahasin kirjastosta kotiin, mutta en sitten kuitenkaan ehtinyt lukea, kun on niin paljon...
    Nyt kaduttaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Erja, ei huolta. Tämä ei ole kuitenkaan mikään elämää suurempi teos. Omalla tavallaan mielenkiintoinen kyllä. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  4. Räsymatot, kuteet ja niiden tarinat, niin... Ja onneksi on aina se lohtu.

    Sinulle olisi kamarissani haaste :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Katja haasteesta. Pohdiskelen vastauksia aina joutessani. Tosiaankin Ahavan kirja toi mieleeni lapsuusmuistoja matonkudekasoista ja sitä myötä mielessäni vierailin myös talossa, jossa perheeni silloin asui. Se olikin jännä paikka. Lohtu on tärkeää. Elintärkeää. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  5. Minulle tämä oli ehkä mosaiikkiromaani. En tiedä, onko sellaista termiä olemassa eikä sillä niin väliä, mutta kyllähän näistä kertomuksista kokonaisuus syntyy. Ahavan teksti on sellaista, jollaisesta nautin ehkä eniten: kaunista ja vaivatonta, omalaatuista, sopivasti omituista. Hieno kirja!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä taas en oikein syttynyt tästä, vaikka oli tässä paljon hienoakin. Jonkinlainen epäbalanssi jäi kuitenkin vaivaamaan. Kiitos kommentistasi.

      Poista
  6. Ihastuin tähän romaaniin kaukaa jo keväällä, luettuani Lumiomenan Katjan jutun tästä. Kirja on ollut lukulistalla siitä pitäen, mutta en vielä ole ehtinyt. Pidän omalaatuisista tarinoista...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Omalaatuisuus oli minustakin tässä teoksessa parasta. Kannatta lukea. Itse olen ollut viime aikoina varsin kriittinen ja tämä teos jätti minulle toivomisen varaa. Vähän jopa niin, että harmitti, että hyvistä aineksista ei tullutkaan kauniisti kohonnutta kakkua, vaan turhan paljon jäi vuokaan kiinni.

      Poista
  7. Ihastuin tähän romaaniin kaukaa jo keväällä, luettuani Lumiomenan Katjan jutun tästä. Kirja on ollut lukulistalla siitä pitäen, mutta en vielä ole ehtinyt. Pidän omalaatuisista tarinoista...

    VastaaPoista
  8. Räsymatot ja kuteiden leikkaaminen tulivat elävinä mieleen tästä kirjoituksestasi. Nostalgiaa! Kangaspuiden kolina, paukutusen rytmi... Mutta ei tämä kuitenkaan taida oli minun kirjani. Lohkareet, salamat ja lottovoitot - pienempiäkin sattumia on elämä täynnä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minusta nuo epätodennäköiset tapahtumat olivat kiinnostavia, mutta ne eivät nyt aivan niveltyneet tähän muuhun kertomukseen toivotulla tavalla. En osaa sanoa, olisiko tämä sinun kirjasi. Minulle tämä jäi vähän haaleksi. Kiitos kommentistasi Elina.

      Poista
  9. Kiitos linkityksestä!

    Miten kuljetitkaan arviollasi minut takaisin tuohon hienoon teokseen. Minustakin Ahavan teoksen alkupuoli on parempi, lopussa on vaaroja, että asiat jäävät kellumaan jonnekin.. Silti teos on kokonaisuutena omaperäinen, herkkä ja lohduttava.

    Matonkuteista on minullakin muistoja. Äitini vanhempien luona oli monia vuosia valtava läjä matonkuteita, joissa minä ja veljeni leikimme. Myöhemmin, kun olimme jo kasvaneet yli leikkien, matonkuteet oli tehty matoiksi tuvan lattialle. Tuntui haikealta; että siinä ne iloa tuottaneet kuteet nyt ovat, tuomassa erilaista iloa. Leikkien aikakausi oli päättynyt.

    VastaaPoista
  10. Luin illalla Ahavan kirjanja kirjoitin juuri oman juttuni. Tuo lohdullisuus, jonka mainitset, on minunkin mielessäni vallitseva tunne. Hieno kirja, hieno lapsikuvaus, hieno elämän sattumanvaraisuuden toivelaulu.Kiitos tekstistäsi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohdullisuutta pitää vaalia ja kun sitä löytää, pysähtyä sen ääreen. Nämä ajat joita elämme, tuovat paljon epätoivoa. Lohdullisuuteen on uskottava silloinkin, kun siihen ei ole edes aihetta. "Elämän sattumanvaraisuuden toivelaulu" - kylläpä taas hienosti sanailet. Tuli mieleheni ne Fazerin Toivelaulukirjat.

      Ahavan teos sisältää kielellisesti huikaisevia kohtia ja ison maailman. Tulen lukemaan juttusi myöhemmin tänään. Kiitos Tuija.

      Poista
  11. Luin illalla Ahavan kirjanja kirjoitin juuri oman juttuni. Tuo lohdullisuus, jonka mainitset, on minunkin mielessäni vallitseva tunne. Hieno kirja, hieno lapsikuvaus, hieno elämän sattumanvaraisuuden toivelaulu.Kiitos tekstistäsi!

    VastaaPoista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän