Siirry pääsisältöön

Wole Soyinka: Aké - lapsuusvuodet

Wole Soyinka (s. 1934) on nigerialainen kirjailija, joka sai vuonna 1986 ensimmäisenä afrikkalaisena Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Soyinka on kirjoittanut erityisesti näytelmiä, mutta myös romaaneja, runoja ja muistelmia. Hän on toiminut aktiivisesti nigerialaisessa politiikassa ja 1960-luvulla Soyinka vangittiin pariksi vuodeksi hänen poliittisten mielipiteidensä tähden ja vapautettiin pitkälti vasta kansainvälisen painostuksen jälkeen.*

En osaa sanoa, odotinko tältä teokselta varsinaisesti mitään sen kummempaa kuin kuvausta siitä, minkälaista oli Soyinkan elämä pikkupoikana Nigeriassa. Ainakaan en olisi osannut odottaa, että tässä teoksessa törmäisin niin Hitleriin, Hiroshiman atomipommiin kuin vilkkaseen naisasialiikehdintäänkin. Näistä kuitenkin muutama sananen myöhemmin, kurkistetaan ensin Soyinkan lapsuuteen.

Aké - lapsuusvuodet kertoo Soyinkan lapsuudesta aina siihen asti, kun hän on vähän yli 10-vuotias. Soyinkat edustavat keskiluokkaa. Isä on koulunjohtaja ja äidillä on oma kauppa. Erityistä hilpeyttä herättävät Wolen vanhempien nimet. Äidistä hän käyttää  nimeä Villi kristitty ja isästä puolestaan nimeä Essee.

Wole on utelias poika, joka ahdistelee aikuisia loputtomilla kysymyksillään. Jo pienestä pitäen hän on kiinnostunut kirjoista ja oppimisesta. Niinpä hän ei ehdi täyttää kolmeakaan vuottaa, kun hän jo karkaa isosisaruksensa perässä kouluun ja ilmoittaa halustaan ryhtyä opiskelemaan. Kirjat vetävät häntä puoleensa magneetin tavoin ja Wole viihtyykin erinomaisesti paikallisen kirjakauppiaan seurassa. Wole myös osallistuu kaikille maailman lapsille yhteiseen harrastukseen, kaapista salaa syömiseen. Koska pipareita ei ole tarjolla, hän syö salaa maitojauhetta. Lapsuuden ylle pitkän varjon heittää Wolen sisaren kuolema ja sen mukanaan tuoma suru.

Aikuisten maailma näyttäytyy pienelle pojalle usein käsittämättömänä ja vaikeasti ymmärrettävänä. Joskus käy niinkin, että kun Wole nimenomaisesti tekee, mitä aikuiset pyytävät, se onkin väärin ja tuloksena on selkäsauna. 1930- ja 40-lukujen Nigeriassa kepillä piiskaminen on yleinen tapa, jota käytetään myös monissa kouluissa.

Nigerialainen luonto ja Akén kylä torikauppiaineen ovat teoksessa vahvasti ja aistikylläisesti läsnä. Soyinka asemoi itsensä kirjoittaessaan siksi nuoreksi pojaksi, joka hän kerran oli ja tapahtumia leimaakin enemmän nykyisyyden kuin muistelmien tuntu. Soyinkan mukana me siirrymme hänen lapsuuteensa, emme pelkästään lue siitä nykyhetkestä käsin.

Kristinuskon ja erilaisten luonnonuskontojen kuvaus on värikästä henkiolentoineen ja jujuineen. Lukiessani unohdan olevani länsimaalainen. En lue Soyinkan teosta ensisijaisesti afrikkalaisena teoksena, vaan suuren kirjailijan muistelmina. Tapahtumapaikka nyt vaan sattuu olemaan Nigeria, koska se on Soyinkan kotimaa.

Kun sähkö ja radio saavuttavat Akén tulevat niiden mukana uutiset ja maailmanpolitiikka. Jostakin syystä Hitlerin nimen esiin pompahtaminen Soyinkan romaanin sivuilta aiheutti minussa varsin kummallisia tunteita. Mielessäni lienen lokeroinut toisen maailmansodan aikaiset tapahtumat ja Natsi-Saksan lokeroon, josta ei johda yhdyskäytävää Nigeriaan. Soyinka kuvaa, miten Hitler herätti lapsissa kauhua ja miten he jonkun pamauksen kuulleessaan kuvittelivat, että nyt Hitler tulee.

Hiroshiman atomipommin pudottaminen puolestaan antaa sysäyksen rouva Kutille kertoa Wolelle, mistä on kysymys ihmisrotujen välisessä hierarkiassa.

Valkoinen mies on rasisti, hän sanoi. - Tiedäthän orjakaupan historian, no sille musta mies on vain kuormajuhta, tyhmä raataja. Aasialaiset taas - ja niitä ovat intialaiset, japanilaiset, kiinalaiset ja niin edelleen, he ovat vain pienen asteen meitä parempia. Näin siis tuon kauhean aseen pudottaminen, semmoisen hirvittävän kapineen kokeileminen ihmisiin - kunhan vain eivät ole valkoisia - on niistä samaa kuin kokeilisivat sitä karjaan.

Suurimmasta Aké - lapsuusvuosissa esitetystä yllätyksestä vastasi naisasian esittely. Soyinkan kuvauksessa naisten liikehdinnälle toimi pontimena erään naisen kertomus siitä, miten verotus oli tehnyt hänen elämästään mahdotonta. Naisten taistelu oikeuksiensa puolesta esitetään varsin spontaanina ja osin myös kaoottisena toimintana. Asia kiinnosti minua siinä määrin, että aloin tutkia asiaa lähemmin ja tässä yhteydessä törmäsin otteeseen Malana Ogundife-Leslien teoksesta Women & Critical transformation (Africa World Press Inc, 1994). Päinvastoin kuin mitä Soyinka muistelmissaan esittää oli naisten toiminta Ogundife-Leslien mukaan varsin suunnitelmallista ja organisoitua. Tämä herättää mielenkiintoisen kysymyksen siitä, miksi Soyinka halusi esittää naisten liikehdinnän aivan eri luonteisena kuin mitä se oli. Kenties tämä johtuu siitä, että Soyinka oli tapahtuma-aikaan vasta 11-vuotias pikkupoika ja hänen silmissään varsin äänekkäät ja toisinaan myös väkivaltaiset naisjoukot kenties näyttäytyivät kaoottisina. Joka tapauksessa tämä on hyvä esimerkki siitä, että muistelmat eivät aina kuva asioiden kulkua niin kuin ne todellisuudessa tapahtuivat.



Wole Soyinka: Aké - lapsuusvuodet (1983)
312 sivua
Englanninkielinen alkuteos: Aké - The Years of Childhood (1981)
Suomentanut Pentti Isomursu
Kustantaja: Tammi, Keltainen kirjasto




Aké - lapsuusvuodet edustaa Luetaan sateenkaari -haasteen vihreää raitaa

* Lähde: Wikipedia

Kommentit

  1. Hieno kirjoitus kaikkine historiallisine yhteyksineen! Siitä on kauan kun luin tämän kirjan, enkä muista oikeastaan muuta kuin että kirja oli minusta hyvä. Nyt myöhemmin luin Soyinkan romaanin Tulkit, mutta siitä en pitänytkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terve Margit, googletin, onko tästä teoksesta blogattu, mutta en löytänyt mitään. Siinä yhteydessä huomasin, että olit kirjoittanut Tulkeista. Itse olen aiemmin lukenut Soyinkalta yhden teoksen, jossa oli punainen kansi. Ehkä se ei ollut tuo Tulkit, koska minusta se teos oli varsin huikaiseva (tai sitten vain makumme on eri).

      Kiitos kommentista.

      Poista
  2. Kiinnostavaa! Kohteliaasti arvelit tuon naisasialiikkeen (tai -liikehdinnän) kaoottisuuden vain lapsen tulkinnaksi. Minulla alkoi heti feministin sarvet tutista: jaa että ainako se naisten touhu on vaan kaoottista puuhastelua? :) Ihailtavaa, että otit asiasta lisää selvää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terve Maisku, se on hyvä, että feministisarvet tutisee. :) Kamalaa, jos ne ei ollenkaan liikahtelisi. Minulle tuli suurena yllätyksenä, että Nigeriassa oli aktiivista naisliiketoimintaa jo 1940-luvulla. Siinäkin jo riittävä syy lukea tämä teos.

      Kiitos kommentista.

      Poista
  3. Kiinnostavan kuuloinen kirja! En ollut kirjailijasta ennen kuullutkaan ja nyt haluaisin heti tämän kirjan käsiini.

    Tuosta naisten liikehdinnästä tuli mieleen Minna Canthin elämäkerrasta kuvaukset suomalaisesta naisasialiikkeestä. Kyllähän sekin on varsin sekavaa ja riitaisaa ollut, aikalaisille varmasti sydäntäraastavaa ideologiaa. Lapsen näkökulmasta varmastikin kummallista touhotusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terve Elina,

      Olen Soyinkalta kauan kauan sitten lukenut myös yhden romaanin ja pidin siitäkin kovasti, joten häntä voi kyllä suositella, jos afrikkalainen kirjallisuus kiinnostaa. Minulle hän on tärkeä senkin vuoksi, että hän oli ensimmäinen (tai ainakin ensimmäisiä) afrikkalainen kirjailija, jota luin ja luulen, että siihen vaikutti juuri tuo, että hän sai Nobel-palkinnon. Soyinka on kyllä kirjoittanut huomattavasti enemmän näytelmiä kuin romaaneja.

      Kiitos kommentista.

      Poista
  4. Kiitos postauksesta. Tähän nobelistiin kannattaa näköjään tutustua, kiinnostava kirja. Niin se vain Hitler kummitteli Nigeriassakin, lapsiparat.
    Tuo naisten kohtelu (sitähän se tässäkin kirjassa oli) näkyy Suomessakin. Joka paikassa naisten oikeuksien hankkiminen on ollut kiven takana, joissakin maissa burkan ym. takana. Suomen kirkko on tainnut olla kaikista vastahankaisin, armeija myös ym. löytyyköhän Suomesta ainuttakaan lentokonekapteenia ja merikapteenia tänäkään päivänä, jotka ovat naisia. Tai saavatko he tehdä juuri sitä työtä. Ei vain mene näin naisihmisen päähän se, että naisia sorretaan joka maassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terve Mai,

      Tämän kirjan lukeminen antoi paljon perspektiiviä. Oikeastaan oli yllättävää, että nigerialaiset naiset olivat ns. vauhdissa jo 1940-luvulla. Noin äkkiseltään olisin ajatellut (ja ollut väärässä), että siellä naisasialiike olisi alkanut vasta myöhemmin.

      Naisten aseman tiedostaen en ymmärrä, miten kukaan nainen voi olla olematta feministi ja osa vielä ylpeillä siitä, että eivät ole feministejä. No, kaikki asiat ei ole tarkoitettukaan ymmärrettäviksi.

      Kerran olen lentänyt niin, että kapteeni on ollut nainen. Se jäi kyllä mieleen, on sen verran harvinaista.

      Kiitos kommentista.

      Poista
  5. Muisti on tosiaan varsin epämääräinen, erityisesti lapsen muistikuvat...
    Mieleen tulee kyllä ajatus että vaikka toiminta laajassa mittakaavassa olisi suunnitelmallista ja organisoitua, niin ruohonjuuritasolla se ei välttämättä näytä siltä, eikä välttämättä aina edes olekaan: ylilyöntejä ja sekasortoisuutta löytyy kaikista joukkoliikkeistä ja ne ovat usein asioita jotka jäävät mieleen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terve HD,

      Tästä tulikin mieleen, että mitäköhän sitä omassa lapsuudessa oikeasti tapahtui. Kuinkakohan paljon sitä muistaa väärin tai värittyneesti ainakin? Tuo on kyllä totta, että ei se organisoituminen välttämättä tosiaan ruohonjuuritasolla tule esiin.

      Kiitos kommentista.

      Poista
  6. Tämä(kin) nobelisti on minulle tuntematon. Ihanaa, että luit ja postasit tästä, pistän tämän teoksen ja erityisesti kirjailijan nimen mieleeni.

    Ja tuo on niin totta: muistot ja todellisuus eivät useinkaan vastaa toisiaan!

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Terve Kaisa Reetta,

      Soyinka oli suht tunnettu minusta Suomessa aikaisemmin ja Keltaisessa kirjastossa häneltä on julkaistu ainakin yksi romaani, kenties jopa kaksi. Jos matka vie Nigeriaan kannattaa pysähtyä Soyinkan kohdallla.

      Kiitos kommentista.

      Poista
  7. Luettu kiihkeimpinä ruuhkavuosina, pidin tästä kuin hullu puurosta pelkän lapsinäkökulman vuoksi, vaikken silloin tuntenut Nigerian kulttuuria lainkaan. Soyinka on nigerialaisen kirjallisuuden suuri performanssitaiteilija, kun taas Achebe kuvaa kulttuuria ja historiaa paljon perusteellisemmin. Minun oli helpompi lähestyä Soyinkaa kuin Achebea.

    VastaaPoista
  8. Luettu kiihkeimpinä ruuhkavuosina, pidin tästä kuin hullu puurosta pelkän lapsinäkökulman vuoksi, vaikken silloin tuntenut Nigerian kulttuuria lainkaan. Soyinka on nigerialaisen kirjallisuuden suuri performanssitaiteilija, kun taas Achebe kuvaa kulttuuria ja historiaa paljon perusteellisemmin. Minun oli helpompi lähestyä Soyinkaa kuin Achebea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen lukenut Things fall apart ja minusta se oli aika vaikea tai sellaisena se on ainakin mieleeni jäänyt. Haluan kyllä lukea sen vielä uudestaan suomeksi. Soyinka on tosiaan huomattavan ns. lähestyttävä kirjailija ja tämä lapsuusvuosikuvaus sisälsi minulle monia yllätyksiä, kuten juuri tuo Hitler ja sitten naisasia. Värikäs (monella tavalla ymmärrettynä) teos. Kiitos kommentista.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän