Siirry pääsisältöön

Jhumpa Lahiri: Med andra ord

Hänelle, joka uskoo Jumalaan Jhumpa Lahirin Med andra ord on temppeli. Hänelle, joka uskoo shoppaamiseen, se on päättymätön ostoskeskus. Hänelle, jolla on nälkä, se on muutama leipä ja pari kalaa.

Kirjailijoita, joilta haluan lukea kategorisesti kaiken, mitä he kirjoittavat ei ole hirveän monta. Jhumpa Lahiri on yksi heistä. Med andra ord on esseekokoelma, jonka ääressä kielen ja identiteetin välisestä suhteesta kiinnostuneen lukijan kannattaa viivähtää tovi jos toinenkin. Harvoin törmää niin autenttisen oloiseen kirjoitteluun ja pohdintaan kuin mitä tässä teoksessa on tarjolla. Med andra ordin luettuani kunnioitukseni ja ihailuni Lahiria kohtaan on entistä suurempaa eli varsin valtavaa.

Edellisessä kappaleen kirjoitin harkitun rauhallisesti. Tosiasiassa olen niin innoissani, niin vaikuttunut, niin tiloissa, niin ihailun kukkuloilla, niin vapiseva, niin missä kaikissa lieneekään ihailusanoissa, että sormeni tuskin osuvat näppäimille. Vaan rauhoitutaan taas.

Avaan nyt muistiinpanovihkoni. En ole varma, mitä olen siihen kirjoittanut. Katsotaan. Olen maailmassa, josta en halua koskaan pois. Med andra ordin viimeisten sivujen lukeminen kävi hitaasti, niin hitaasti. En halunnut luopua Lahirin seurasta. Osa minusta kirjoitti hänelle kiitoskirjettä. Osa kuuli pyykkikoneen ilmoittavan, että pesuohjelma on loppu. Olkoot pyykit, odottakoot, nyt on tärkeämpää tekemistä.

*

Tämä esseekokoelma on heille ja meille, joita kiinnostaa kielen ja identiteetin välinen suhde. Lahiri kertoo, miten hänessa avautui huone italian kielelle. Miten Roomasta tuli hänen sielukaupunkinsa. Miten hidasta, työlästä, vaikeaa ja hankalaa on omaksua uusi kieli ja miten tässä omaksumisessa ei koskaan tule vastaan pääteasemaa. Miten sitä on hyväksyttävä omat kielellisest heikkoutensa ja virheensä. Miten kerta toisensa jälkeen törmää seinään ja tulee uusi mustelma vanhan viereen. Miten ei voi muuta kuin jatkaa jatkaa jatkaa.

Lahirin teksti on alastonta, suorastaan ihotonta. Tunnen lukiessani olevani ihan hänen vieressään. Asiat, joista Lahiri kirjoittaa ovat niitä, joista itsekin olen suunnattoman loputtoman kiinnostunut. Silti  - ja tämä on nyt paljon sanottu - vielä huimempia ovat ne tunteet, joita Lahirin esseiden lukeminen herättää. Olen tunnehuoneessa. Riisun kaiken. Olen olennaisessa ja kiitän. Niin hirvittävän naiivia. Niin hirvittävän tärkeää.

Ti amo.

*

Muutamia havintoja:

Lahiri kirjoittaa, että vieraalla kielellä lukiessa on avuttomampi ja heikompi, mutta samanaikaisesti ponnistelu tekee tarkemmaksi. Mietin jokin aika sitten lukemaani Hanne Ørstavikin romaania, jota lukiessani minulla oli vahva tunne, että en olisi saanut siitä yhtä paljon irti, jos olisin lukenut sen suomeksi. Ruotsin kieli asetti minulle vaatimuksia, joiden kautta tämä teos avautui ihan uudella tasolla. Luulen ymmärtäväni, mitä Lahiri tarkoittaa. Vuosia sitten ponnistelin kyetäkseni lukemaan englanniksi. Aluksi se kävi hitaasti ja työläästi, mutta ajan myötä siitä on tullut minulle paitsi helpompaa, myös elintärkeää. Asun englannin kielessä toisin kuin äidinkielessäni. Se on kielikoti, jota kaipaan alati ja tämän vuoksi minulla yleensä onkin yhtä aikaa kesken sekä suomen- että englanninkielinen teos.

Lahirille kielet ovat metaforisesti kuin lapsia. Italian kieli on sylivauva, englannin kieli teini-ikäinen. Lahiri kirjoittaa: "Haluan puolustaa italian kieltäni, jota pidän sylissäni kuin vastasyntynyttä. Haluan puuhastella vauvani  kanssa. Hänen täytyy nukkua, syödä ja kasvaa. Italian kieleen verrattuna englannin kieleni on kuin pitkätukkainen ja haiseva teini. Haluan sanoa sille: häivy täältä. Älä kiusaa pikkuveljeäsi, hänen täytyy saada levätä. Hän ei osaa vielä juosta ja leikkiä. Hän ei ole ajattelematon, vahva ja itsenäinen kuten sinä."*

Lahirin tunteet italian kieltä kohtaan, hänen antautumisensa kielelle, joka on pieni mutkitteleva polku kohti kohtia - polku, joka eksyttää; polku, jolta on jatkuvasti suistumassa;  polku, joka välillä häviää; polku, jolla jokainen askel on rakas - on niin täynnä rakkautta sekä hyvinä että huonoina hetkinä, että minä täytyn ja tyhjenen, muutun painavaksi ja kevyeksi, nouse ilmaan ja juurrun kiinni maahan.

Ti amo.

Bengali on Lahirille hänen vanhempiensa ja kodin kieli. Englanti taas se kieli, jolla hän liittyi laajemmin osaksi ympäristöään. Vanhemmat odottivat hänen puhuvan bengalia, mutta kavereidensa läsnä ollessa Lahiri häpesi bengalin kieltä ja tämän jälkeen hän häpesi omaa häpeämistään. Hän on koko ikänsä elänyt kielten välisessä kuilussa ilman kotimaata. Bengalin ja englannin kieleen kytkeytyvät identiteetit ovat toisistaan erillään. Yhdysvalloissa hän ei ole tarpeeksi amerikkalainen, Intiassa taas ei tarpeeksi intialainen.

Lahiri kokee, että italian opiskelu on ollut tietyllä tavalla pakoa bengalin ja englannin kielten välillä vallinneesta valtataistelusta. Kuuluisuuden myötä hän menetti anonymiteetin ja sen myötä 'näkymättömän' paikan, joka oli juuri se paikka, josta hän kirjoitti. Italian kieli on antanut hänelle uudenlaisen anonymiteetin.

Lahiri kuvaa hyvin intiimisti niitä mustasukkaisuuden ja kateuden tunteita, joita hänessä herää, kun hänen miestään pidetään italialaisempana kuin häntä itseään, koska tämä näyttää italialaiselta. Vaikka hän kuinka opiskelee italiaa vuodesta toiseen, on opiskellut italiaa jo parikymmentä vuotta ja pyrkii tekemään kotinsa tähän kieleen, italialaisille se ei riitä. Kaupassa häneltä kysytään usein pelkän ulkonäön vuoksi: May I help you?

Ti amo.

Lahiri sanoo uskovansa, että "kääntäminen on intiimein tapa lukea tekstiä." Vieraalla kielellä lukeminen on sekin eräänlaista kääntämistä. Tosin tällöin itse käännös jää pään sisälle ja sieltä sillä on vielä pitkä matka sanoiksi. Jokainen, joka on kääntänyt omaa tekstiään tunnistanee sen kummallisen tunteen, jota herää, kun lukee oman tekstinsä käännöstä. Sama on eri on sama. Eri kielten lait kirjautuvat tekstiin ja osoittavat, että uskollinen käännös on monella tapaa mahdottomuus.

Entä sitten kirjoittaminen? Tuo kummallinen projekti, joka on sidoksissa kieleen, jolla kirjoittaa. Lahiri sanoo, että englanniksi kirjoittaessaan hän toteuttaa itseään. Toisaalta taas italiaksi kirjoittaessaan hän tuntee itsensä vapaammaksi, vaikkakin toisaalta myös kahlitummaksi ja rajoittuneemmaksi. Kun kieltä ei osaa tarpeeksi, joutuu tulemaan toimeen sillä, mihin pystyy. Joutuu tekemään kaivauksia vieraassa kielessä ja etsimään olennaisimman, koska kyvyt eivät riitä enempään. Tuloksena saattaa olla koruttoman kaunista kieltä, jossa ei ole mitään ylimääräistä.

"Miksi minä kirjoitan? Tutkiakseni olemassaolon mysteeriä. Sietääkseni itseäni. Lähestyäkseni kaikkea sitä, mikä ympäröi minua."* Vain kirjoitettu, vain kirjoitusprosessin kautta jalostuneet sanat, ovat pysyviä. Kirjoittaminen on Lahirille läsnäoloa maailmassa. Kirjoittamiseen kuuluu, että joutuu hyväksymään sen, että se ei tavoita inspiraation korkeuksia. Voi miten raivostuttavaa onkaan, että päässäni Lahirin esseet tanssivat suurissa saleissa, mutta kirjoituksesi muutettuina ne ovat vain epämääräisiä liikkeitä, joita tuskin tanssiaskeliksi tunnistaa. Tämä on hyväksyttävä, halusipa tai ei.

Ti amo.

Lahiri pohtii myös taiteen merkitystä ihmiselle. Hän kysyy, mikä on taiteen vahvuus? Mitä me taiteesta etsimme? Mitä me etsimme lukiessamme romaania, katsoessamme elokuvaa tai kuunnellessamme musiikkia? Lahirin mukaan kyse on metamorfoosista, jonka taiteen vastaanottaminen meissä aiheuttaa. Etsimme  jotakin, joka muuttaisi meitä niin, että romaanin, elokuvan tai musiikkiteoksen vastaanoton jälkeen emme ole enää sama kuin sitä ennen. Että taiteen vastaanotto paljastaa meille jotakin, josta emme ole olleet aiemmin tietoisia.

Lahirin sanat eivät kenties kuulosta kovin omaperäisiltä. Isot asiat ylipäänsä kuulostavat usein hieman latteilta, silti niissä on jyvä ja siemen, joiden kasvaakseen on ensin hautauduttava multaan. Näen mielessäni, miten Lahiri tarttuu sanakirjaan löytääkseen etsimänsä italiankielisen sanan. Kääntäjä kääntää tuon sanan ruotsiksi ja minä katson sanakirjasta sen merkityksen suomeksi. Tässä on jotakin maagista. Me hapuilemme kohti toisiamme kielten avulla ja niiden läpi. 

Jos annat kätesi Lahirille, hän ottaa siitä kiinni ja sitten mennään. Juostaan polvisukat vilkkuen pitkin Rooman kapeita katuja. 

Ti amo.
 
Tämä kirjoitus on omistettu HP:lle ja ilmestyy eetteriin lauantaina 26.9.2015 klo 13. Se on kellonlyömä, jolloin alkavat HP:n hautajaiset.  


Jhumpa Lahiri: Med andra ord (2015)
157 sivua
Italian kielestä ruotsiksi kääntänyt: Helena Monti
Italiankielinen alkuteos: In altre parole (2015)
Kustantaja. Brombergs 


* kaikki tekstissä olevat sitaatit ovat omia suomennoksiani






Kommentit

  1. Lahiri on minullekin sellainen kirjailija, jolta haluan lukea kaiken. Tämä kuulostaa aivan tavattoman kiinnostavalta aiheeltaan - maltan tuskin odottaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tämä on hyvin rehellinen ja intiimi ja vahvistaa sitä kuvaa, mikä minulla on Lahirista ollut aikaisemminkin. Tulet varmasti pitämään tästä, kenties myös haltioitumaan. Kiitos kommentista.

      Poista
  2. Hauskaa! Lahiri on selvästi pukenut sanoiksi jotain sellaisia tunteita, joita minullakin on, nimenomaan italian kieltä kohtaan. Liikuttava kuva tuo, että se on kuin 'sylivauva'. Siltä minustakin tuntui, kun vuosia, yli kymmenen, työmatkoillani oli mukana aina italiankielinen romaani ja sanakirja. Kun sitten lopetin sen ja aloitin jonkun vuoden jälkeen portugalin alkeet, tuli huono olo. Kuin olisin tehnyt väärin tuota vauvaa kohtaan. Nyt olen lopettanut portugalin ja olen taas italian keskustelutunneilla mukana. Kuinka levollista :)
    Haluaisin lukea häneltä kirjan italian kielellä. Ehkä hän vielä kirjoittaa sen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Leena, aivan hurjaa. Sinulla ja Lahirilla on jotakin suurta yhteistä, teidän rakkautenne italian kieltä kohtaan. Olen itsekin ollut Italia-fani (laajemminkin kuin pelkästään kielen vuoksi), mutta en niin suuresti kuin mitä Lahiri tai sinä. Italia ja minä emme jotenkin sovi yhteen. En ymmärrä italialaisia systeemejä (vaikka kahvilassa, pitääkö ensin maksaa vai mennä pöytään ja milloin on halvempaa juoda tiskillä -juttuja). Silti tunnen sitkeää rakkautta Italiaa kohtaan. Vähän sellaista käkkyrämännyn muotoista. :)

      Mukava kuulla myös, että olet palannut rakkaan italian kielesi pariin ja pääset nauttimaan sen puhumisesta. Niin ja tämä kirja on siis alunperin kirjoitettu italiaksi, jos haluat Lahiria italiaksi lukea, niin tämä on varmasti äärimmäisen oivallinen siihen tarkoitukseen. Odotan jännityksellä, millä kielellä hän seuraavaksi kirjoittaa fiktiota. Kiitos ihanasta kommentistasi ja että kerroit suhteesta "vauvaasi."

      Poista
    2. Ohh, luin taas niin nopeasti etten huomannut kaikkea, siis että hän onkin kirjoittanut tämän alun perin italiaksi! Kiitos paljon. Yritän löytää sitten alkukielisen. Taka-ajatus on siis se, että hänen kielensä olisi selkeämpää, jopa yksinkertaisempaa kuin syntyperäisen italialaisen. Ehkä olen väärässä.
      Italian puhuminen työväenopiston kursseilla on kyllä aikamoista tankkaamista, ei siellä sujuvaa puhumista kuule kuin opettajalta mutta hauskaa se silti on. - Minusta tuntuu että minunkin rakkauteni Italiaan on tuota käkkyrämännyn muotoista, hyvä kuvaus sekin. Sinä se osaat kielellä herkutella.

      Poista
    3. Heh Leena, tuttu tunne. Äkkiä kun lukee, ei kaikkea huomaa. Minäkin ajattelisin, että kieli olisi suht pelkistettyä ja siltä se ainakin käännöksen perusteella vaikutti. Toivottavasti saat tämän jostain käsiinsä.

      Kävin joskus itsekin italian tunneilla ja siellä puhuttiin heti alusta alkaen. Meillä oli ihana roomalainen Alberto opettajana. Valitettavan paljon vaan on unohtunut, enkä kyllä pystyisi mitään lukemaan italiaksi. Valitettavasti.

      Poista
    4. Hei, ettei vaan olisi ollut Alberto Basili?! Olin hänen tunneillaan Helsingin avoimessa yliopistossa joskus. Valtavan sympaattinen ja hauska mies. Hänen tunneiltaan poistuimme kaverini kanssa aina suut korvissa.

      Poista
    5. Voi hyvänen aika sentään, mikä sattuma. Kyseessä oli todellakin juuri Alberto Basili. Tunnit, joilla kävin pidettiin Kalliolan opistossa Sturenkadulla. Vaikka en käynyt tunneilla kuin jotain 1,5 vuotta osasin aika paljon puhua sen jälkeen italiaa, mutta valitettavasti taidot ovat käytön puutteessa ruostuneet.

      Poista
  3. Hieno teksti, jälleen kerran. Ja enpä ihmettele miksi. Etteikö tämä suhde Italiaan tullut jossain hänen kirjassaan ilmi? Tämä lienee syvennys.
    Ja samalla osanottoni suruusi ja voimia raskaan päivän jälkeen. Itsekin noita tunnelmia vain vasta kokeneena... Elämä on alfa ja omega, ja mitä kaikkea nuo ääripäät meissä herättääkään.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos bleue. Se on se, kuten tiedät, että maailma menee omaa menoaa ja rakas ystävä on lopullisesti poissa. Että on aukko, jota kukaan muu ei voi täyttää. Paljon on ajatuksia, monet niistä kaipaavia. En nyt mene tähän enempää ja sitäkin mietin pitkään, että laitanko tuon omistuksen blogiini. Sellaista varmaan pidetään hölmänä. Pidettäköön sitten, minulle oli tärkeää tehdä niin.

      Kiitos kommentista ja osanotosta.

      Poista
  4. Eiiii!!!! Mahtavan kuuloinen, ja itsekin olen viime vuosina pohtinut paljon juuri noita identiteetti- ja kielijuttuja, eli nyt osui ja upposi tämä! -> lähden kirjastoon, fingers crossed, että löytyy!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ja kieli... Ja se kuinka ei-natiivina voi olla tarkempi. Meille on töissä tulossa kunnianloukkaussyyte erääseen kirjeeseen liittyen. Ennen kuin kirje lähti postiin, ilmoitin huoleni yhden sanan suhteen. Kuulemma se oli ihan asiallinen. Ja nyt juuri se yksi sana on se, joka on johtanut kamalaan tilanteeseen!

      Poista
    2. Niin teki täälläkin. Osui ja upposi ja laittoi sukeltamaan ja haukkomana happea. Lahirissa on jotain suurta varmasti myös ihmisenä, ei pelkästään kirjailijana. Toivottavasti tämä löytyi kirjastostasi. Minulle tämä tuli vastaan aivan yllätyksenä kirjaston pikalainahyllyssä ja mietin ensin, että on nyt vähän hullua lukea tämä ruotsiksi, mutta kun kuitenkin joutuisin lukemaan käännöksen, niin en malttanut olla lainaamatta. En mitenkään olisi voinut odottaa suomenkielistä käännöstä, jos sitä edes on tulossa. Sitten kävikin niin, että oli hyvä lukea tämä jollain muulla kielellä kuin suomeksi, koska siitä syntyi aivan uusi taso ja kohtaaminen Lahirin kanssa.

      Aika hurja tuo sinun työjuttusi. Ihan menee kylmät väreet, kun ajattelen, että huomautit asiasta ja sinua ei kuunneltu. Kieli on niin paljon enemmän kuin pelkkää kielen mekaanista ymmärtämistä. Kiitos kommentista.

      Poista
  5. Omppu. Kun avasin sivusi, kuulin pyykkikoneen: se ilmoitti, että pesuohjelma on loppu. En mennyt, oli tärkeämpää tekemistä. On.

    Tämä olisi varmasti minunkin kirjani. Ehkä minun täytyisi ponnistella, etsiytyä kieleen jota tahtoisin osata paljon paremmin kuin enää osaan. Kirjoituksesi on upea, minä näen tanssia. Mutta se ei tietenkään yllätä minua yhtään.

    Halaus sinulle, lämmin ajatus, hetkillä joita elämme on niin monet kasvot.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ei voi olla totta Katja. Pyykkikoneemme ovat varmaan sukulaisia, häiriköiden suuren suvun jäseniä. :)

      Kyllä tämä on sinun kirjasi ihan ehdottomasti. Juuri sinä kuulut niihin, joissa Lahirin pohdinta herättäisi paljon ajatuksia. Kaikkia se rakkaus kieleen (italian kieleen tai mihin tahansa kieleen), hänen ponnistelunsa oikean ilmaisun löytämiseksi, identiteettikysymykset ja kirjoittamiseen liittyvät kysymykset. Niin sinun juttujasi.

      Ja kiitos halauksesta. Se tekee hyvää. Tänä viikonloppuna näin elämän kasvot ja kuoleman kasvot ja välillä ne olivat yhdet ja samat kasvot. Kävi vielä niin, että valitsin muistokukkiin eräät tietyt sanat ja myöhemmin kuulin, että ne olivat ystäväni lempilaulusta. Vaikka tiesin monia hänen lempilaulujaan, niin jostain syystä tuo laulu ei koskaan ollut tulleet puheeksi. Ihmeellistä sekin. Ehkä aina tekojamme emme ohjaa tietoisesti me itse.

      Poista
  6. Kiitos Omppu jälleen hienosta hetkestä blogisi parissa. Lahiri on kirjailija, johon olen vasta tutustumassa. tämä teksti oli hieno esipuhe hänen tuotantoonsa!

    Syvä osanottoni! <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon Kaisa Reetta. Voi nyt kyllä rupesi ihan jännittämään, että mitä tulet olemaan mieltä Lahirista. Minulla ei ole kovin montaa kirjailijaa, joihin olisin niin lovena kuin häneen. Hän on jollakin tapaa suorastaan maaginen käyttämättä kuitenkaan kirjoissaan ns. maagisia elementtejä. Lahirin myötä innostuin myös laajemmaltikin kirjallisuudesta, jossa kirjailija on Intian suunnalta, mutta muuttanut Eurooppaan tai Amerikkaan. Tai no häntä ennen oli kyllä Kureishi, mutta en nyt laske häntä tässä mukaan, koska moneksi vuodeksi melkeinpä unohdin hänen olemassaolonsa. Onneksi nyt sain sitäkin asiaa vähän korjattua.

      Lahiria kun lukee tuntuu, että hän liikkuu niin hurjan olennaisissa kysymyksissä ja näissä esseissä vielä lisäksi tuo, että hän on henkilökohtaisesti erittäin läsnä.

      Poista
  7. Toivottavasti tämä saadaan suomeksi. Pidän Lahirin kerronnasta niin kovasti. Mutta jokin rajan, ruotsiksi en lue. Englantia voisin harkita. Minä jaksan vain ihmetellä, mistä sinä löydät näitä ihania kirjoja.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kohteliaisuudesta Ulla. Tämä hyppäsi vastaan kirjaston pikalainahyllystä. Sitä ennen en edes tiennyt tästä kirjasta mitään. Pieni kirja, helppo käännettävä. Jospa Tammi tämän kääntäisi, kun ovat muutoinkin julkaisseet Lahiria. Toivotaan.

      Poista
  8. Huomasin että Lahiri on kirjoittanut tämän italiaksi. Ymmärrän kieli- ja identiteettipohdiskelusi nyt. Varasin hänen teoksensa Interpreter of Maladies - tai jotain siihen suuntaan, josta hän sai Pulitzerin.

    Sairaan hyvä on Lahiri <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihmettelen, että tätä ei ole vieläkään saatu suomeksi. Ruotsiksi tämä tuli jo käsittääkseni ennen jopa englanninkielistä käännöstä. Tämä on ihana ihana ihana kirje. Kaikki Lahirin kielipohdiskelut ja -opiskelut ja hänen tapansa lukea. Tämä kirja jos mikä sytyttää palavan rakkauden kirjallisuutta ja Lahiria itseään kohtaan.

      Poista

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Emilia Männynväli: Toiste en suostu katoamaan

Tässä tekstissä nostan laajimmin esiin Emilia Männynvälin työläiskirjailijoita ja - kirjallisuutta koskevan tekstin. En siksi, että se olisi jotenkin parempi tai tärkeämpi teksti kuin tässä kirjassa olevat muut tekstit, vaan siksi, että haluan kirjata ylös Männynvälin työläiskirjailijoihin ja -kirjallisuuteen liittyviä huomioita. Ennen kasvispihviä kuitenkin muutama yleinen huomio Männynvälin teoksesta. * Toiste en suostu katoamaan -esseekokoelman päättää teksti nimeltä Ruumis puhuu, jossa Männynväli kertoo, miten hän blogikirjoitustensa vuoksi joutui maalitetuksi ja päätti luopua kirjoittamisesta kokonaan. "Saan uhkaussoittoja. Perääni lähdetään kadulla ja minua piiritetään baarissa [...] Autoni päällystetään verellä, paskalla ja jauhelihalla, kahdesti. Ulkonäköäni ja kaikkea minussa arvostellaan internetin täydeltä. Saan sähköposteja, joiden mukaan ansaitsisin kuolla. Joku haaveilee raiskaamisestani. Löydän nimeni ensimmäisenä eliminoitavien maanpettureiden listalta. Olen äärioi

Aino Frilander: Los Angeles -esseet

Aino Frilanderin esikoisteos Los Angeles -esseet on poltettua oranssia, unelmien kaipauksen täyttämää roosaa ja keltaista, joka menee päähän Negronin lailla. Pidin Frilanderin kirjasta valtavasti. Se oli kylpy, jota hallitsee teoksen kannen väritys. Murrettu technicolor. Aurinkoon unohtuneet väripolaroidit. Laajentuminen, polte ja nostalgia kaikkine puolineen ja ennen kaikkea mahdottomuuksineen. Esseet viettelevät mukaansa heti teoksen alkumetreillä Frilanderin kuvatessa kaipuutaan Los Angeles -nuoruuteen.   Laitan pitkän sitaatin, jotta pääset nauttimaan Frilanderin kuvauksesta ja kielestä. ”Haamusärkymäisesti haluaisin, että minulla olisi ollut losangelesilainen nuoruus. Ehkä elokuva-alalla työskennelleet isovanhemmat, joiden talossa Los Felizissä olisin voinut katsella vanhoja leffoja. Isovanhempien lomaillessa talonmies olisi jättänyt minulle avaimet edesmenneen Oscar-voittajan nimikoituun kirjepaperiin kääräistynä. Olisin ajanut isoäitini vanhalla autolla, joka tuoksuu parfyymiltä

Suomalaiset kirja-aiheiset podcastit

Kuunteletko kirja-aiheisia podcasteja? Omalta osaltani voin todeta, että olen suorastaan riippuvainen niistä, sillä kirja-podcastit ovat mainio tapa pysyä pinnalla sen suhteen, mitä kirjamaailmassa tapahtuu ja vaikka itse olen tosi huono äänikirjojen kuuntelija ainakin toistaiseksi niin podcasteja tulee kuunnelluksi paljonkin. Kuuntelen niitä lähinnä työmatkoilla tai tarkkaan ottaen kuvio menee niin, että kuuntelen podcasteja kävellessä ja sen osan matkasta, jonka matkustan junalla, luen kirjaa. Joku prioriteetti se nyt sentään olla pitää. Ensimmäinen kirja-podcast, jota säännöllisesti aloin kuunnella oli Mellan raderna , joka viime aikoina on jäänyt omassa kuuntelussani valitettavassa määrin Sivumennen -podcastin alle. Mellan raderna on kiinnostava, koska siinä käsitellään vähän eri kirjallisuutta kuin mikä suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa on pinnalla. Juontajista Peppe Öhman on suomenruotsalainen ja Karin Jihde ruotsalainen ja se tekee tästä podcastista oikein piristävän