Hanif Kureishi: Love + hate. Stories and Essays

Hanif Kureishi on juurtunut muistiini miehenä, joka kirjoitti Esikaupunkien buddhan (The Buddha of Suburbia, 1990). Kureishi oli tuolloin vekkulisti palavasilmäinen nuorimies, jolla oli mustat kiharat hiukset. Kun katson hänen kuvaansa Love + hate -kokoelman liepeessä, ihmettelen mitä on tapahtunut. Ei enää pitkiä hiuksia, vaan lyhyet ja harmaat. Ai niin, hän on vanhentunut ja sehän tarkoittaa, että olen itsekin vanhentunut siinä samalla. Miten nyt pääsikään unohtumaan ...

Love + hate on alaotsikkonsa mukaisesti kokoelma kertomuksia ja esseitä,  joissa rakkaus ja viha näyttäytyvät eri näkökulmista. Kureishin kokoelmassa puhuu humanisti, jolla on sekä oppiarvollista että sydämen sivistystä. Osassa kirjoituksia hän laittaa itsensä henkilökohtaisella tasolla melko lailla säälimättömästi peliin ja päästää lukijan lähelle itseään. Tähän ryhmään kuuluu mm. kokoelman päättävä kirjoitus siitä, miten hän joutui huijatuksi. Kyse ei kuitenkaan ole missään määrin paljastelukirjasta tai henkilökohtaisen käyttämisestä taktiikkana. Kureishin novellit, kertomukset ja esseet korostavat kirjoitetun sanan voimaa ja teoksen kannet suljettuani ajattelin, että ehkä maailmalla vielä on toivoa.

Novelleista suosikkini oli teoksen avausnovelli, joka kertoo lennosta, joka ei teknisen vian vuoksi pysty laskeutumaan. Tunnit kuluvat ja muuttuvat päiviksi. Novellin päähenkilö miettii maanpinnalla olevia rakkaitaan. Koneessa olevat ihmiset menettävät sivilisaatiolle ominaiset tunnusmerkit hämmästyttävän nopeasti ja pian on ihan luonnollista ulostaa koneen lattialle ja pyyhkiä takapuolensa lentoyhtiön ostosesitteeseen. Kureishi kyseenalaistaa sivistyneen käytöksen ohuuden ja saa lukijan tuntemaan suurenpuoleista epämukavuutta.

Avausnovellia lukiessani ihmettelin, miksi en pitkään aikaan ole lukenut Kureishia. Hänen tapansa kirjoittaa uppoaa minuun kuin lappilainen puukko voimariiniin. Myös avioeroa tekevästä pariskunnasta kertovassa novellissa teksti on vahvaa ja tummaa, maksoittuneen veren väristä. Pariskunta nimittäin päättää päättää suhteensa keskinäiseen juoksukilpailuun. Toista osapuolta kohtaan tunnettu katkeruus ja viha tihkuvat jääpuikkojen terävää kylmää. Mihin suuntaan sitten päättääkin juosta, on se juoksemista jotakin kohti.

"Anyone who is running from something is running towards something else."

Kolmas novelli, jonka tässä haluan nostaa esiin alkaa kuvauksella miehestä, joka pelastaa naisen, mutta novellin kuluessa roolit vaihtuvat. Novellissa kuvataan, miten nuoruuden rakkauteen voi jäädä kiinni niin, että siitä ei vielä keski-ikäisenäkään halua päästää irti. Tässä novellissa erityisen hienoa on Kureishin tapa kuvata, miten nuoruudenrakkaus säilyy mielessä kaikin puolin vanhentumattomana riippumatta siitä, mitä rakkauden kohteelle on todellisuudessa tapahtunut. Kun elämä on pitkää toistuvaa tylsyyttä, harmaan täyttämää ikävyyttä, voi kuva nuoruudenrakastetusta muuttua ainoaksi syyksi elää. Mitä tapahtuu, jos tämä kuva osoittautuu vääräksi? Miten sellaisen tiedon kanssa voi elää?

*

Esseen ja kertomuksen välimuotoon sijoittuvassa kirjoituksessa I am the Future boy Kureishi kertoo, miten hän lähtee lenkille poikansa kanssa ja tästä kertoessaan hän miettii samalla,  miten tuli ryhtyneensä kirjailijaksi. Erityisen kiinnostava on Kureishin havainto siitä, että tekstillä on aina implisiittinen lukija, jolle kirjoittaja kirjoittaa. Vaikka tämä lukija onkin fiktiota, hänen merkityksensä kirjoittamiselle on olennainen, koska hän toimii suunnannäyttäjänä kirjailijalle. "Lukija mahdollistaa kirjoittajan." Toisaalta tämä lukija hermostuttaa kirjailijaa, koska hän esittää tälle aina halunsa tulla lumotuksi. Tästä nousee jokaiselle kirjailijalle olennainen kysymys: miten pitää lukijan mielenkiintoa  yllä?

*

Erinomaisen kiinnostava on myös Kureishin Kafkaa käsittelevä essee His Father's Excrement, jossa Kureishi kuvaa miten Kafkan tuotannossa näkyy se, että hän ei merkinnyt isälleen mitään. Miten Kafka teoksesta toiseen kirjoitti isäsuhdettaan itsestään ulos. Kureishi tutkii erityisesti Muodonmuutosta ja Nälkätaiteilijaa, joissa Kafkan kovat kokemukset saavat paljaimman muotonsa.

Tässä maailmantilanteessa, jossa pakolaisvirta kohti Eurooppaa kiihtyy ja pakolaisia koskevat vihapuheet valtaavat alaa, ovat Kureishin esseet The Heart of Whiteness ja We are the Wide-Eyed Piccaninnies mitä ajankohtaisinta luettavaa.

Ensin mainitussa esseessä Kureishi tarkastelee E.R. Braithwaiten teosta To Sir, with Love (1959), jossa Braithwaite kuvaa valkoista valtaa sekä valkoisuutta normina ja ytimenä. Näkymättömänä standardina, jota ei-valkoisen on mahdotonta saavuttaa. Vaikka valkoisuus on yhtä lailla rakennelma kuin mikä tahansa muukin värisyys, valkoisuus on haluttu nähdä luonnollisena ylivaltana.

Blacks, Asians and others will always be secondary in derivation, with no identity of their own. They are like us, but never enough like use. They are separate; they are not authentic, but failures or 'mimic men', bad copies of the original. Their position is always impossible, which is how the whites like it. (kursivointi minun)

Rasististen loukkausten avulla pidetään yllä unelmaa puhtaasta valkoisuudesta. Toiset, ne muut, halutaan nähdä kontrolloimattomina, ahneina, meluisina ja seksuaalisesti pelottavan ylivertaisina. Heihin suhtaudutaan kuin lapsiin, joiden odotetaan alistuvan valkoisten (lasten kohdalla aikuisten) auktoriteettiin heidän omaksi parhaakseen. Tämän kuvitteelliseseti positioidun oman parhauden näkemyksen kautta voidaan vaientaa ne moraaliset ristiriidat, joita toisten ja lasten kohtelu muuten saattaisi aiheuttaa.

Esseessä We are the Wide-Eeyd Piccaninnies Kureishi kirjoittaa omista kokemuksistaan ei-alkuperäisenä englantilaisena ja niistä tuntemuksista, joita populistinen konservatiivipoliitikko Enoch Powell hänessä herätti. Powell tunnetaan vuonna 1968 pitämästään maahanmuuttoa koskevasta puheesta, jossa hän pyrki vetoamaan Englannin kansaan. Puheen pääviesti oli, että toiset tulevat ja vievät meidän naiset ja työpaikat. Toisten mukana tulee kodittomuus, työttömyys, prostituutio ja huumeet. Toisten tulo merkitsi Powellille, että valkoisista tulisi vieraita heidän omassa maassaan. Powellille rasismi oli "politiikan kokaiinia."

Powellin sanat vaikuttavat kovin kovin tutuilta, kuten myös hänen taipumuksensa nähdä itsensä uhrina ja marttyyrina. Toivoa herättää se, että loppujen lopuksi Powellin puheet kääntyivät häntä itseään vastaan ja niiden seurauksena oli vastarinta hänen näkemyksiään kohtaan.

Esseensä lopuksi Kureishi kysyy, mistä erilaisuus alkaa ja ihmettelee, miksi sen halutaan nähdä alkavan juuri  rodusta ja ihonväristä. Tätä kannattaa miettiä pitempikin tovi.

Hanif Kureishi: Love + Hate. Stories and Essays. (2015)

217 sivua

Kustantaja: Faber et Faber